Tässä postauksessa Nörttitytöt arvostelevat syksyn kaksi suurinta fantasia-sarjaa. Arvostelut sisältävät lieviä spoilereita.
House of the Dragon, prinsessa Rhaenyra, Otto Hightower ja kuningatar Alicent rautavaltaistuimen edessä. Kuva: HBO Max
Liisa K
Alkusyksy oli fantasiafanin kannalta kummallista aikaa. Ruuduille saapui samaan aikaan kaksi massiivista suuren budjetin fantasiasarjaa. Tilanteesta voidaan syyttää HBO Maxia, joka ilmoitti House of the Dragon -sarjansa julkaisupäivät vasta hyvän aikaa myöhemmin kuin Amazon Prime kertoi Mahtisormukset-sarjastaan. Koska myös Netflix julkaisi kauan odotetun Sandmaninsa vain vähän aiemmin, niin ilmeisesti samanaikaisuus tosiaan on kilpailutilanteen kannalta hyväksi. Katsojana ja fantasiakirjallisuuden ystävänä olisin kuitenkin mieluummin nähnyt sarjat eri aikoihin, jotta olisin ehtinyt vähän kerrata myös lähdemateriaalia sarjojen edetessä. Nyt kaikki tapahtui kahdessa kuukaudessa, ja seuraavat kaudet tulevat sitten aikaisintaan parin vuoden päästä.
Rings of Power, Galadriel. Kuva: Ben Rothstein/Prime Video
MAHTISORMUKSET
Kun puhutaan Mahtisormuksista, niin on pakko ensin tunnustautua J. R. R. Tolkien-faniksi. Kun tieto Amazonin sarjasta tuli, herätti se itsessäni toiveikasta uteliaisuutta: Ensimmäinen filmatisointi lähes kymmeneen vuoteen – vihdoinkin jotain tapahtuu!
Mahtisormuksia voi arvioida ainakin kahdesta näkökulmasta, eli onko sarja onnistunut Tolkien-filmatisointi tai onko sarja itsessään onnistunut. Aika nopeasti tuli selväksi, että juonta on kovasti myllätty kirjoihin verrattuna: aikajana on sekaisin ja pari tuhatta vuotta on puristettu ilmeisesti muutamaan vuoteen tai vuosikymmeneen. Hahmoista etenkin Galadriel (Morfydd Clark) poikkeaa lähdemateriaalista, sillä taruston mukaan hänen pitäisi olla Toisella ajalla jossain metsässä perheensä kera hoitamassa lastaan sen sijaan että heiluu Pohjoisten joukkojen komentajana. Eroja on selitetty paitsi dramatisoinnilla muun muassa sillä, että Amazonilla on Toisen ajan tarinoiden pohjaksi vain Taru sormusten herrasta -kirjojen liitteet. Siis ei esimerkiksi Silmarillionia tai Keskeneräisten tarujen kirjaa.
On silti liioiteltua sanoa, ettei sarjalla olisi mitään tekemistä Tolkienin tarujen kanssa. Vaikka hahmoja ja tapahtumia on lisäilty ja muuteltu, on sarjassa toki paljon tunnistettavia elementtejä, jotka ovat visuaalisesti hienoja. Näitä ovat erityisesti paikat, eli haltiavaltakunta Lindon, kääpiökaupunki Moria ja saarivaltakunta Numénor. Juuri visuaalisuus on ehdottomasti yksi sarjan vahvuuksista, johon myös massiivista budjettia on selvästi poltettu. Paikoin kuvaus on jopa ylitsepursuavaa, ja etenkin sarjan alkujaksoissa tuntuu, että näyttäviä maisemakohtauksia on tungettu mukaan ilman mitään suurempaa syytä. Esimerkiksi haltioiden roikkuminen jääseinämässä on toki hienon ja dramaattisen näköistä, mutta ei minusta tuo sanottavaa lisäarvoa tarinalle.
Hyvää on myös hahmoissa, joihin filmiversiot tuovat uutta näkökulmaa ja syvyyttä. Itse olen tykästynyt nuoreen Elrondiin (Robert Aramayo) ja etenkin kääpiöpariskunta Duriniin (Owain Arthur) ja Disaan (Sophia Nomvete). Naiskääpiöitä! Vaikkakin ilman komeaa partaa. Mutta joka tapauksessa hahmojen välinen kemia ja välähdykset kääpiöiden arjesta tuovat sarjaan mukavaa lämpöä ja vaihtelua.
Mainitsemisen arvoinen on myös sarjaa varten kehitetty salohaltia Arondir, joka herätti ennakkoon keskustelua, sillä kyse on ensimmäisestä tummaihoisesta Tolkien-haltiasta. Ismael Cruz Córdova sopii minusta kuitenkin haltiaksi varsin hyvin, sillä hän on saanut hahmoon haltiamaista tyyneyttä ja arvokkuutta. Pitkiä hiuksia kaipaisin silti edelleen, ihan kaikille mieshaltioille. Romanssi ihmisnaisen kanssa toki hieman nostattaa kulmakarvoja, mutta onneksi sitä ei ole hirveästi korostettu.
Numénorin suhteen sarja lunasti ehdottomasti lupauksensa. Lloyd Owen Elendilinä tekee hienon rooli jossain määrin tavallisena ihmisenä, joka isompien huolien lisäksi kamppailee yksinhuoltajaisänä. Myös kuningatar Miriel (Cynthia Addai-Robinson) on kiinnostava hahmo luoviessaan ristiriitojen keskellä, ja hänen serkkunsa Ar-Pharazôn (Trystan Gravelle) on lupaava pahis.
Heikoimpia lenkkejä sarjassa ovat paikoin kökkö dialogi ja juonen epäloogisuudet. Tarinan etenemisessä on välillä melkoisia aika- ja paikkakupruja. Entä ostaisivatko edes ne, jotka eivät Tolkienia ole lukeneet, tuota tarinaa puusta, mithrilistä ja haltioiden kohtalosta? Kuvittelin lähes loppuun saakka, että se oli haltioiden vedätystä. Lisäksi esimerkiksi tulivuoren käynnistyskohtaus oli coolin näköinen, mutta hiukan vaikea sulattaa. Itse pidän myös Isildurin väitettyä kuolemaa katsojan aliarvioimisena.
Hartfootit eli karvajalat ovat mielestäni ihan uskottavia hobittien esi-isinä. Nähtäväksi jää, onko heillä muuta tehtävää kuin keventää tarinaa. Heidän osuutensa vaikuttaa aika irralliselta ja yleisön kosiskelulta varsinkin nyt, kun mystinen meteoriittimies on liittynyt joukkoon.
Positiivista on myös esimerkiksi suuri määrä vahvoja naishahmoja aiempiin Tolkien-filmatisointeihin verrattuna. Se pisti kuitenkin vähän silmään, että rooleihin oli valittu kautta linjan suhteellisen nuoria tai nuorehkoja naisia, kun joissakin miespääosissa nähdään selvästi heitä vanhempia miehiä. Esimerkiksi taruston perusteella haltiaseppä Celebrimborin pitäisi olla suunnilleen Galadrielin ikäinen tai vähän nuorempi. Samoin Mirielin tulisi olla pari vuotta Elendiliä vanhempi. Itse en katsoessa kiinnittänyt juuri huomiota näyttelijöiden moninaisuuteen, mutta tiedän, että sekin on monelle tärkeä ja positiivinen asia.
”Alussa mikään ei ole pahaa” on Mahtisormusten aloituslause, ja tämä teema toistuu läpi sarjan. Vaikka myös Tolkienilla on antisankareita ja muita harmaita hahmoja, on teoksille tyypillistä jako hyviin ja pahoihin sen enempää perustelematta. Mahtisormukset rikkoo tätä kaavaa, eivätkä edes örkit ole kokonaan pahoja.
Tolkienin kirjoihin verrattuna sarja tuokin päähahmoihin uusia piirteitä. Esimerkiksi viisas, tyyni ja harkitsevainen kirja-Galadriel esitetään nyt paitsi vahvana, myös kiihkeänä, itsepäisenä ja jopa kostonhimoisena naissoturina. Osalle Tolkien-faneista nämä muutokset ovat olleet liikaa. Toisaalta sarjan kannalta on kiinnostavaa, etteivät päähenkilöt ole puhtaasti vain hyviä, vaan heilläkin on omat heikkoutensa.
Loppuratkaisu eli Sauronin henkilöllisyys tuli itselleni lopulta yllätyksenä, vaikka vihjeitä siihen toki oli nähtävissä. Mutta onhan se hauskaa, että sarjassa on myös yllätyksellisyyttä, vaikka Tolkien-tarinat tuntisikin. Vastoin monia vuoropuheluita lopun dialogi oli taitavasti kirjoitettu, koska katsojana minulle tuli sellainen olo, että Sauron tosiaan katui tekojaan ja halusi uutta alkua. Ei ole petturi turhaan hänen lisänimensä.
Kokonaisuutena arvioituna Mahtisormukset jäi hieman odotuksistani, mutta en kuitenkaan pidä sarjaa mitenkään toivottamana. Tulen varmastikin katsomaan tulevatkin kaudet, jos ei muuten niin uteliaisuudesta.
House of the Dragon, nuori prinsessa Rhaenyra ja prinssi Daemon. Kuva: HBO Max
HOUSE OF THE DRAGON
Haaste on aina suuri, kun aletaan tehdä jatko- tai tässä tapauksessa esiosaa yhdelle suoratoistohistorian suosituimmalle sarjalle. Game of Thronesin (GoT) ystäviä ilahduttanee mahdollisuus päästä takaisin Westerosiin, mutta toisaalta ensimmäisen sarjan suosio nostaa House of the Dragonin (HotD) riman korkealle.
HotD:ssa on paljon tuttuja elementtejä, mutta ainakin ensimmäisellä kaudella sarja liikkuu huomattavasti suppeammissa ympyröissä kuin GoT. Tapahtumapaikkoja on vähemmän, samoin kilpailevia sukuja ja isoissa rooleissa olevia hahmoja, joten katsojana on paljon vähemmän valinnanvaraa suosikkihahmon löytämiseen. HotD onkin selvemmin klassinen hovijuonitteludraama, jossa tavallisia ihmisiä ei juuri nähdä kuin taustalla. Sen sijaan lohikäärmeet on nostettu aiempaa merkittävämmiksi toimijoiksi, ja kyllähän ne ovat pääsääntöisesti komeaa katsottavaa.
Kun henkilöhahmoja on vähemmän, painottuvat heidän välisensä ihmissuhteet. Esimerkiksi kuningas Viseryksen näyttelijä (Paddy Considine) tekee kelpo roolin erilaisten odotusten ja velvollisuuksien välissä luovivana hyväntahtoisena, joskin heikkona hallitsijana. Hänen veljensä Daemon (roolissa erinomainen Matt Smith) on ilman muuta yksi tarinaa kannattelevista hahmoista, koska jännitystä alkujaksoihin tuo nimenomaan se, mitä Rogue Prince taas tällä kertaa keksii.
Vaikka jo GoT:issa nähdään vahvoja naishahmoja, korostuu tämä entisestään HotD:issa. Tavallaan ensimmäinen kausi voidaankin nähdä prinsessa Rhaenyran kasvutarinana.
GoT herätti huomiota etenkin alkukaudellaan graafisella väkivallalla, eikä HotD tässä suhteessa ole hillitympi. Jo ensimmäisessä jaksossa otettiin katsojalta luulot pois, joskin minusta turnajaiskohtauksen väkivallalla mässäily alkoi jo mennä komiikan puolelle: siis turnajaiset, jossa ei ollut minkään valtakunnan sääntöjä?
Sen sijaan seksuaalista väkivaltaa HotD:issa on nähty GoT:ia vähemmän, mutta sen ovat korvanneet hurjat ja osin aika yksityiskohtaiset synnytyskohtaukset. Toki sukudraamassa, jossa juoni pyörii perimysjärjestyksen ympärillä, perilliset ovat merkittävä kysymys. Ja onhan synnyttäminen vielä nykyäänkin veristä touhua, mutta käsikirjoittajilta on ihan kiinnostava ratkaisu korostaa aihetta.
HotD on käsittääkseni ollut juoneltaan suhteellinen uskollinen George R.R. Martinin Fire & Blood -kirjalle. Itse tunnen tapahtumat suurin piirtein, mikä kieltämättä vie hieman terää HotD:nin dramaattisimmista käänteistä: varhaisen lopun kohtaaviin hahmoihin ei edes ala kiintyä. Kirjaan verrattuna hahmoihin on tuotu enemmän harmaan sävyjä, mikä on hyvä asia. Eli hahmoihin, joita kirjan perusteella olen pitänyt lähinnä julmina, on saatu myös myönteisiä piirteitä.
Käsikirjoittajat ovat minusta tehneet sarjassa hyvää työtä. Isojen näyttävien kohtausten ja juonenkäänteiden ohella sarjassa nähdään myös pienempiä, mutta tunteellisesti voimakkaita kohtauksia.
Kaikkiaan HotD:issa oli ihan onnistunut aloituskausi, joskin se tuntui GoT:ia laimeammalta. Jotain jäi puuttumaan, eivätkä aikahypyt ja näyttelijöiden vaihdokset auttaneet asiaa. Onneksi tarina tiivistyi hieman loppua kohden.
Perusjuoneltaan HoD:in ensimmäinen kausi ennen muuta petaa tulevia kausia: nyt hahmot on esitelty, pelilauta levitetty ja panokset asetettu. Ja taidettiinpa ne Mainialan laukauksetkin ampua loppukohtauksessa. Harmi vain, että seuraavaan kauteen on niin pitkä aika.
Rings of Power, Númenor. Kuva. Courtesy of Prime Video
Ira H
MAHTISORMUKSET JA HOUSE OF THE DRAGON
Tämä syksy on ollut varsinaista fantasiafanien juhlaa suoratoistorintamalla. Katseltavaksi saapuivat melko lailla yhtä aikaa kesän lopulla nimittäin sekä J. R. R. Tolkienin että George R. R. Martinin kirjateoksiin pohjaavat sarjat Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset ja House of the Dragon.
Debyyttikausiksi molemmat teokset ovat oikein mielekästä katseltavaa. Amazonin hulppea miljoonabudjetti näkyy Mahtisormuksissa selkeästi, ja Keskimaan eri valtakuntien maisemat ovat suorastaan silmiähivelevää katseltavaa. House of the Dragon taas onnistuu naulitsemaan katsojan penkkiinsä tutulla Game of Thrones -maisuudellaan. Hitaammalla tempolla itseään kypsyttelevä valtaistuinsalidraama koukuttaa alusta loppuun.
Molemmat sarjat kuitenkin hieman kompastelevat aikajanoihinsa. Kumpainenkin yrittää tiivistää tapahtumiensa kaarta turhan paljon, mikä johtaa lopulta pieniin hämmennyksen hetkiin. Mahtisormuksissa juonikuviot tuntuvat hyvin erillisiltä toisistaan, eikä kauden finaali oikein onnistu vielä nivomaan niitä tarpeeksi yhteen. Toki edessä on näillä näkymin vielä neljä kautta, joten ehtiihän tapahtumia vielä varmasti tiivistämään. House of the Dragonissa aikahyppelyt näkyvät tiuhoina näyttelijöiden vaihdoksina. Vaikka kaikki esiintyjät tekevätkin omilla tahoillaan hienoa ja uskottavaa jälkeä, ei heidän työstään pääse kuitenkaan nauttimaan aivan täysin siemauksin, kun mieltä painaa alati pieni edellisten kasvojen ikävä.
Hahmot nousevat kumpaisessakin sarjassa niiden suurimmaksi vahvuudeksi. Galadrielin, Elrondin, Durinin, Norin ja Halbrandin interaktioita seuraa uteliaan kiinnostuneesti Mahtisormuksissa ja Targaryenin kahtia jakautuneesta suvusta löytyy varmasti suosikkinsa itse kullekin. Huomion onnistuu varastamaan tehokkaimmin Matt Smithin esittämä prinssi Daemon, jonka ei tarvitse aina edes lausua vuorosanoja tuntuakseen vaikutusvaltaiselta hahmotapaukselta.
Myös musiikki nousee avainasemaan uutuussarjojen tavoitellessa edeltäjiensä tunnelmaa. Howard Shoren ja Ramin Djawadin kynäilemät sävelet ohjaavat katsojia mukavasti takaisin Taru sormusten herrasta -elokuvien sekä Game of Thronesin tunnelmiin. Harmillisesti Shore ei kuitenkaan ole säveltänyt koko Mahtisormusten soundtrackiä, vaan suurimmasta osasta vastaa Bear McCreary – mainio säveltäjä toki hänkin. Djawadin ratkaisu käyttää uudestaan GoT:in teemamusiikkia myös House of the Dragonissa tuntuu taas hieman aidan ylittämiseltä sen matalimmasta kohdasta, vaikka se onkin muodostunut yhdeksi television tunnistettavimmista sävelmistä.
Loppupeleissä sekä Mahtisormukset että House of the Dragon ovat kuitenkin oikein kelpoa fantasiaviihdettä, jonka pariin uppoutumalla on ollut mukava niin käynnistää kuin lopettaa syksyiset arkiviikot. Nyt sitten pitäisi vain selviytyä parin vuoden odotuksesta ennen kuin pääsemme näkemään kuinka kumpainenkin tarina oikein lähteekään jatkumaan…
House of the Dragon, Laenor Velaryon ja prinsessa Rhaenyra vastasyntyneen poikansa Joffreyn kanssa. Kuva: HBO Max
Jenni V
House of the Dragon – naisten asema, sukurutsa ja rakastettava sarjamurhaaja
Olen aiemmin lukenut George R.R. Martinin Song of Ice and Fire – kirjat viidenteen eepokseen asti. Sarjaakin katsoin neljänteen kauteen, joten Martinin maailma on minulle suhteellisen tuttu. Tässä sarjassa olikin paljon Game of Thronesissa esiintyneitä kliseitä, kuten palatsijuonitteluja, väkivaltaa, seksiä ja sotia. Itse en kuulu Game of Thrones – faneihin, mutta yllätyksekseni huomasin nauttivani esiosa House of the Dragon – sarjasta enemmän kuin itse pääsarjasta. Pidin mielenkiintoisena sitä, että House of the Dragon oli päättänyt keskittyä kahteen naishahmoon ja näyttää heidän vaikeuksiaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sarja vetää fiksusti yhteyksiä myös modernin maailman seksismiin näyttämällä kuinka kivuliasta ja rankkaa naisena oleminen tässä fiktionaalisessa yhteiskunnassa oli. Puvustus oli myös mielestäni hyvin onnistunut. Ja lieneekö se kovin suotavaa, että ajattelin tämän sarjan insestin olevan huomattavasti antoisampaa kuin pääsarjan? No, jos sukurutsa on jo osa ideaa, niin toivoisin, että useammat sarjat tekisivät sen niin kuin tässä: Machiavelli-tyylinen voimakaksikko, joiden keskinäinen suhde on ristiriitainen mutta mielenkiintoinen. Ja onhan se myönnettävä, että Matt Smithin esittämä rakastettava sarjamurhaaja-setä vangitsi melkein heti huomioni.
Kuten Game of Thrones – pääsarjasta, löytyi tästäkin sarjasta samoja ongelmia: Ties kuinka monen uuden hahmon esittely, kun emme ole vielä oppineet tuntemaan edes päähenkilöitä, sekä ihmissuhteiden pinnallinen käsittely. Martin näyttää muutenkin kirjoittajana keskittyvän enemmän ihmissuhteissa siihen, että tässä on tämä suhde ja tässä taas toinen. Hän ei niinkään tunnu välittävän suhteiden rakentamisesta ja progressiosta. Toisaalta, Martin selvästi rakastaa historiaa, joten en ihmettele, että hänen kirjoittamisestaan paistaa läpi enemmän historian tapahtumien kulku kuin ihmishahmojen kehitys. Fantasia perustuu usein historialliseen Euroopan keskiaikaan, joten Martinin lähestymistapa käy järkeen. Itse olen kuitenkin vahvasti hahmokeskeinen katsoja ja lukija, joten Martinin kirjat ja sarjat eivät välttämättä iske omaan makuuni niin vahvasti. Aikahypyt tarinassa olivat toinen asia, joka vaikutti mielestäni hahmoihin ja heidän suhteisiinsa haitallisesti ja etäännytti hahmoista, jotka olimme juuri oppineet tuntemaan. Olisin myös toivonut sarjan musiikin olevan vähän erilaista ja omanlaistaan erottuakseen pääsarjasta.
Loppujen lopuksi sarja oli mielestäni viihdyttävä heikkouksistaan huolimatta ja suosittelisin sitä ehdottomasti pääsarjan faneille ja fantasiasta kiinnostuneille. Muille sarja saattaa olla kiinnostava johdanto Game of Thrones – maailmaan, jos ei alkuperäinen sarja ei vielä ole tuttu.
Rings of Power, kuningatar Míriel, haltia Arondir ja Halbrand. Kuva: Matt Grace/Prime Video
Katinka S
Rings of Power ja House of the Dragon – mysteeribokseja ja synnytystraumoja
”Älä katso sitä!” varoitin viimeisillään raskaana olevaa ystävääni, kun House of the Dragonin eka jakso tuli elokuussa katsottavaksi. Sarjan ensimmäisen kauden teemana tuntui olevan kaikkien mahdollisten ja mahdottomien synnytystraumojen läpikäynti. Toisaalta, kun ensimmäiseen kauteen piti myös pakata kokonaisen uuden henkilöhahmo-sukupolven syntymät, ei esiteolliseen aikaan sijoittuvassa maailmassa olisi edes uskottavaa välttyä tragedioilta.
Tunnen George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjat jokseenkin hyvin, vaikka mikään suuri fani en tunnusta olevani. Lukuun ottamatta viimeisiä kausia (joista ei edes kannata puhua), pidin Game of Thrones -sarjasta enemmän kuin kirjoista, joihin se perustuu. Olin jo ennen House of the Dragonin alkua lukenut Fire and Blood -kirjan, joka historiankirjoitusmuotonsa takia on melkein mukavampaa luettavaa kuin väkivallalla mässäilevä varsinainen romaanisarja. HotD:in juonikuviot siis eivät tulleet yllätyksenä, ja sarja seuraakin varsin uskollisesti kirjan tapahtumia. Uskollisesti-sanaan voisi tosin tässä asiayhteydessä lisätä lainausmerkit, sillä Fire and Bloodin erikoispiirre on, että kuvitteellisena historiankirjoituksena se on tarkoituksellisesti ja erittäin avoimesti epäluotettavan kertojan versio tarinasta. Tai oikeastaan useita versioita, joiden todenperäisyyttä kirjan mukakirjoittaja arvioi. Näin sarjan tekijöillä on ollut paljon tilaa tehdä omia tulkintojaan henkilöiden motiiveista ja tapahtumien todellisista käänteistä. Samalla monet hahmot, varsinkin Rhaenyra ja Alicent, ovat saaneet lisää ulottuvuuksia, ja kummankin toimintaa on helpompi ymmärtää ja sympatiseerata kuin kirjan kylmiä ja kylmäpäisen ahneesti toimivia naisia. Suurin ero kirjan ja sarjan välillä on kuitenkin nähdäkseni kuningas Viserysin hahmon tulkinnassa. Paddy Considine tekee niin hienon roolisuorituksen, että George R. R. Martinin väitetään harkinneen Fire and Bloodin uudelleenkirjoittamista voidakseen muuttaa Viserysin hahmon vastaamaan enemmän sarjan versiota.
Rings of Powerin kanssa tilanne on jotenkin nurinkurinen verrattuna House of the Dragoniin. Olen henkeen ja vereen Tolkien-fani, ja vaikka suvaitsenkin enemmän tulkintaa ja filmatisoinnin vaatimia muutoksia kuin moni kanssafanini, oli RoP:in kanssa pakko välillä nieleskellä. Oli mahtavaa päästä uudelleen Keski-Maahan, maisemat ja lavasteet olivat juuri niin upeita kuin tähtitieteellisellä budjetilla voi olettaakin, mutta kaikki muu sitten olikin vähän sinne päin ja suunnilleen. Mielestäni oli hyvä, että sarjaan oli tuotu monipuolisempi näyttelijäkaarti kuin esimerkiksi Peter Jacksonin leffoissa, ja naishahmoille oli annettu huomattavasti enemmän tilaa olla ja vaikuttaa, mutta kun teksti tökkii, kaikki muukin tökkii.
Juuri tekstiin kulminoituu näiden kahden tämän syksyn suuren fantasiasarjan ratkaisevimmat erot. House of the Dragonin kirjoittajat selvästi tuntevat Martinin tuotannon ja pystyvät luontevasti kirjoittamaan hahmoille dialogia, joka kuulostaa oikealta. Koska sarjan tapahtumat seuraavat kirjaa uskollisesti, juoni pysyy kasassa ja etenee luontevasti. Sen sijaan Rings of Power on etääntynyt niin kauas Tolkienin tekstistä, että dialogiin ripotellut Tolkien-lainaukset tuntuvat irrallisilta ja täysin eri tyylisiltä kuin muu teksti. Sinänsä ymmärrän tarinan juonen kannalta, miksi Toinen aika on haluttu puristaa yhteen ihmisikään – olisihan sen ärsyttävää joutua joka toinen jakso tutustumaan uusiin näyttelijöihin, vai mitä sanovat HotD:in katsojat? – mutta seurauksena on kompasteleva ja epäuskottava juoni.
Osittain epämukavuuteni Rings of Powerin kanssa johtunee juuri juonesta ja kerronnan tavasta, joka sarjaan on valittu. Tarinassa ratkotaan ”mysteeribokseja”, eli heti sarjan alussa annettuja arvoituksia: Kuka mystinen meteorimies on? Missä on Sauron? Mysteeriboksin tarkoitus on antaa katsojan hiljalleen ratkaista nämä arvoitukset ja/tai samaan aikaan johtaa harhaan niin, että katsoja voi tehdä virhetulkintoja. Lopussa pitäisi tulla joko sellainen ”jes, arvasin” tai ”mitä, en olisi ikinä arvannut!” -kokemus. Tässä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, Tolkienin omat teokset eivät ole mitään mysteeribokseja, vaan hän levittää teksteissään henkilöiden motiivit ja taustat alusta asti avoimesti näkyville. Toiseksi, RoP:issa tätä kerronnan tapaa hyödynnettiin varsin kömpelösti. Toisen mysteerin ratkaisu on niin raivostuttavan ilmiselvä, että katsoja suorastaan toivoo erehtyneensä, ja toisesta jää sellainen kuva, että tekijät eivät itsekään ole vielä ihan varmoja, mikä mysteerin ratkaisu on.
Molemmissa sarjoissa mielestäni yksi suurista heikkouksista liittyi puvustukseen. Okei, House of the Dragon petrasi tässä asiassa kauden loppua kohden samoin kuin tarinan rytmityksessäkin, mutta ensimmäisten jaksojen aikana varsinkin nuoren Rhaenyran ja Alicentin asut istuivat ihan miten sattuu. Rings of Powerin puvustus pisti välillä hymyilyttämään, eikä hyvällä tavalla.
Näiden kahden sarjan seuraaminen viikosta toiseen rinnatusten aiheutti välillä koomisia tilanteita. House of the Dragonin tekijät olivat ottaneet opikseen Game of Thronesin katsojapalautteesta ja pitäneet huolta, että sarjassa nähtiin pääasiassa suostumuksellista seksiä, mutta muuten väkivallan määrä oli ihan yhtä karua kuin alkuperäisessäkin sarjassa. Kun on ensin katsonut lohikäärmevetoista lahtaamista, ja siirtyy seuraavaksi seuraamaan örkkimättöä, jossa kohtaukset on leikattu niin, että kaikkein karmeinta väkivaltaa ei näytetä, ja vertakin roiskuu varsin maltillisesti, kestää hetki tajuta, että niin, nyt ollaan Keski-Maassa eikä Westerosissa. Ei siis irronneita ruumiinosia vaan siististi ja lähes verettömästi puukotettuja örkkejä. Ja hyvikset pysyvät hengissä.
Rings of Power, kääpiöprinsessa Disa. Kuva: Ben Rothstein/Prime Video
