Marraskuu on aivan nurkan takana ja se tarkoittaa sitä, että kohta starttaa taas jokavuotinen kirjoitushaaste, NaNoWriMo, jossa tavoitteena on kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanan romaanikäsikirjoitus. (Tai oikeastaan viime vuosina edes se romaanikäsikirjoituksen kirjoittaminen ei ole ollut vaatimus, myös muunlaiset tekstit kelpaavat, kunhan sanoja syntyy 50 000 tai enemmän. Monet pitkään mukana olleista ja uusista lähtevät silti kirjoittamaan juuri romaania, koska onhan siinä jotakin tenhoavaa, että yrittää kirjoittaa kokonaisen kirjan alusta loppuun yhdessä kuukaudessa.)
Tässä jutussa en käsittele NaNoWriMon perusideaa sen laajemmin, mutta jos mukaan hyppääminen alkaa kutkuttaa, lisää tietoa löytyy muun muassa homman virallisilta sivuilta. Sieltä löytyy myöskin oma kolkkansa suomenkielisille kirjoittajille, ja lisäksi sinne voi perustaa vaikka kirjoittavien kavereidensa kanssa oman ryhmän (tai jos sivujen suhteellisen kömpelö käyttöliittymä ei innosta, niin mikseipä vaikka WhatsAppiin, Telegramiin tai Discordiin?).
Tällä kertaa kirjoitan kuitenkin siitä, miksi NaNoWriMoa kannattaa lähteä kokeilemaan, vaikka se osuukin joka vuosi samaan vuodenaikaan ja hetkeen: siihen vuoden taitekohtaan, jossa on pimeää, märkää, ankeaa ja yleensä myös jäätävä kiire, kun hommia yritetään saada valmiiksi ennen joulua. Harva meistä on marraskuussa kokonaan vapaalla siten, että pystyisi keskittymään pelkästään kirjoittamiseen (mutta jos joku jutun lukijoista on, terveisiä vaan teillekin, hienoa!), ja siksi kokonaisen romaanikässärin takominen voi tuntua utopistiselta tai typerältä idealta ylipäätään. Mutta niin: miksi silti?
Yksikin kirjoitettu lause on enemmän kuin nolla
Vaikka tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanaa, yksikin kirjoitettu lause on lopulta enemmän kuin nolla. Usein kirjoittajana arjessa tulee ajateltua, että koska en ehdi nyt rauhoittaa tälle hommalle useampaa tuntia, ei kannata edes aloittaa – ja silloin jäävätkin sitten kirjoittamatta ne tuhannet sanat, jotka voisivat syntyä arjen keskellä varastetuissa hetkissä, kuten vaikkapa bussissa, lasten päiväunien aikana, aamukahvin ääressä, Zoom-puhelun teknisten häiriöiden selviämistä odotellessa ja niin edelleen. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun opettaja, kirjailija Sinikka Vuola sanoi kerran, että jos repii jostakin joka päivä kymmenen lausetta, on vuoden lopussa lauseita kasassa jo melkein pienoisromaanin verran.
NaNoWriMo tarjoaa syyn etsiä niitä hetkiä, joissa kirjoittamiselle olisi pienikin mahdollinen kolo. Se muistuttaa siitä, että tarina odottaa tullakseen kerrotuksi. Samalla se rohkaisee yrittämään siksikin, että joka vuosi samassa tilanteessa on kymmeniätuhansia muitakin, joista osan arki on varmasti yhtä kiireistä tai kaoottista kuin omasi. Kaikki eivät pääse maaliviivalle, mutta ei se mitään. Epäonnistuminen tarkoittaa vain sitä, että ehkä seuraavana vuonna voi kokeilla uudelleen, ja tälläkään kertaa ei ole tullut palattua tyhjin käsin, koska – kuten sanottua – jokainen lause on enemmän kuin nolla.
Itse olen osallistunut NaNoWriMoon vuodesta 2006 alkaen melkein joka vuosi. Olen voittanut sen kuudesti (kerran yhteisnanolla ystäväni kanssa eli vähän huijaten), ja loppuina kertoina en ole saanut sanamäärää täyteen. On sellaisiakin vuosia, joina olen kirjoittanut yhteensä alle kymmenen lausetta. Silti niinäkin vuosina olen tullut pyöritelleeksi tarinaa, jutelleeksi kirjoittajaystävien kanssa, unelmoineeksi, uhonneeksi ja ennen kaikkea yrittäneeksi.
Kaikessa ei ole kyse voitosta tai hyödystä
Yksi tärkeimmistä NaNoWriMon tarjoamista oppitunneista on ollut se, että voittaminen ei lopulta ole homman ydin. 50 000 sanaa on kaunis maaliviiva, jota kohti on hyvä juosta, tarpoa tai ryömiä, mutta se on vain keino saada itsensä lähtemään liikkeelle. En ole koskaan katunut sitä, että lähdin yrittämään. Joskus on jäänyt harmittamaan, jos hyvä ja kiinnostava tarina on hyytynyt kesken kuukauden muiden kiireiden tai oman väsähtämisen vuoksi, mutta silloinkin olen myöhemmin lohduttautunut sillä, että eivät ne sen kanssa alkukuusta vietetyt inspiroituneet hetket ole siksi vähemmän arvokkaita.
NaNoWriMo muistuttaa meitä myös siitä, että kaikkea ei mitata rahassa tai hyödyssä. Vaikka tavoite saavutettaisiin ja 50 000 sanan rajapyykki ylittyisi, mitään suuria palkintoja ei ole tiedossa. (Joka vuosi kyllä jotakin etukoodeja, ja joskus kivojakin sellaisia!) Parhaassa tapauksessa voi ehkä syntyä tulevan julkaistavan kirjan käsikirjoituksen ensimmäinen versio, mutta yleensä ne kirjoitetut sanat ilahduttavat ennen kaikkea juuri kirjoittajaa itseään. Siksi NaNoWriMo on kaunis kirjoittamisen ja luovuuden puolustuspuhe, joka kannustaa ja rohkaisee hyppäämään seikkailuun siitä huolimatta, että siinä ei ole varsinaisesti mitään järkeä. Joskus riittää, että on kynä, intoa, idea ja riittävästi härkäpäisyyttä todeta, että “ähäskutti, marraskuu, nyt minä kirjoitan romaanin” – tai kuiskata itselleen, että “en ehkä saa kirjoitettua romaania, mutta kirjoitan jotakin, ja se riittää”.
Tänä vuonna olen itse työtön ja vapaa kirjoittamaan niin paljon kuin sielu sietää (siis siihen asti, että töitä löytyy), mutta marraskuussa on tulossa muutto, viikonloput ovat täynnä kirjoittajakoulun opintoja, arkena pitää naputella esseitä yliopistolle ja ois tässä kesken myös Legendoja & lohikäärmeitä -roolipelin Pelinjohtajan kirja. Mutta ei se mitään: yrittänyttä ei laiteta, ja hauskinta on se, että loppujen lopuksi kerran aloitettuaan ei voi hävitä, koska jotain on jo saavutettu.
Iloa, inspiraatiota ja luomisvimmaa marraskuihinne!
