The Last Jedi opetti minulle, että Tähtien sota on institutionaalisen ja itseensä käpertyneen uskonnollisuuden kritiikki
Lapsena halusin jediritariksi. Jedit olivat siistejä yli-ihmisiä, joilla oli rautaiset hermot ja kiehtova luostariyhteisö, jossa ei tyydytty vain hymistelemään hetkipalveluksissa, kasvattamaan yrttejä ja puhumaan hiljaisella äänellä (tällaisiksi mielsin kaikki nunnaluostarit). Jedit olivat cool, tytötkin saivat olla jedejä, heilutella valomiekkaa ja seikkailla. Ahmin Tähtien sota -kirjoja herkän varhaisteini-iän ja haaveilin.
Sitten kyllästyin Tähtien sotaan täydellisesti. Ilmiö alkoi vaikuttaa kuvottavan kaupalliselta, laskelmoidulta, amerikkalaiselta ja viihteelliseltä hyvän ja pahan taistelulta, jonka yksinkertaisen asetelman pauloissa tuntuivat olevan lähinnä tutut evankelis-luterilaisen kirkon papit, joista oli hauska tehtailla Jeesus – jedimestari -meemejä ja se oli minusta vaivaannuttavaa. Olihan alkanut opiskella teologiaa ja hypännyt syvään päätyyn, jossa imin henkistä ravintoa Antti Nylenin, Juhani Rekolan ja Simone Weilin kaltaisilta ajattelijoilta.
Mutta sitten tuli Star Wars, The Last Jedi ja aloin ajatella, että itse asiassa Tähtien sodassa oli syvempi sanoma kuin olin osannut ajatella: nimittäin vahva institutionaalisen uskonnollisuuden kritiikki.
Kun katsoo prequel-trilogiaa, voi ajatella että loistonsa päivinä jediyhteisö ei ollut mitään muuta kuin itseensä käpertynyt ja monimutkaisessa byrokratiassa marinoitunut kerho, jossa omasta erinomaisuudestaan huumaantunut luostarissa kasvanut joukkio näki kaiken vieraan uhkana, pyrki asettumaan kaikkien konfliktien yläpuolelle, kieltäytyi puuttumasta mihinkään ja odotti lopunaikojen pelastajaa joka ratkaisisi kaiken.
Mutta kun pelastaja sitten Anakin Skywalkerin muodossa saapui, hän oli liian erilainen ja halusi liian konkreettisia muutoksia, kuten orjuuden lakkauttamista. Jediyhteisö piti häntä uhkana eikä oikein koskaan ottanut täysivaltaiseksi jäsenekseen. Loppu olikin sitten yhteisön varsin tunnettua historiaa. Koska jedit eivät olleet kiinnittäneet kauheasti huomiota siihen, että reaalimaailmassa oli tapahtunut kaikenlaista ja käynnissä oli muun muassa hyvän ja pahan välinen taistelu, johon olisi ehkä pitänyt ottaa osaa tai valita puoli, jeditemppeli tuhoutui.
The Last Jedissa Luke Skywalker on yrittänyt palauttaa jeditemppelin loiston päivät, mutta epäonnistunut, katkeroitunut ja vetäytynyt luoliin. Historia toistaa itseään: jedit ovat jälleen kerran luoneet itse omat vihollisensa ja tuhonneet temppelinsä. Luke murjottaa luolassa eikä auta vastarintaliikkeessä vaikka aihetta olisi. Missä meni pieleen? Minusta siinä, että jälleen kerran Voima (myyttinen alkuvoima, jonka parissa jediritarit hääräävät) yritettiin kahlita tempeelliin ja sen käyttäjiltä vaadittiin sitoutumista sääntöihin, joista on vaikea sanoa, keitä niiden on tarkoitus palvella. Jos uskontoa harjoitetaan maailman ulkopuolella eikä sen oppeja hyödynnetä, mitä se sitten enää on?
The last Jedin sanomaksi jää se, että Voima ei kuulu temppeleihin eikä jedeille, vaan ihan kaikille. Se on aktiivista toimintaa hyvän puolesta, ei vetäytymistä eikä yläpuolelle asettumista. Voima toimii maailmassa, ohjaa ihmisiä. The Last Jedin kautta voi peilata sitä mikä oli Tähtien Sodan viesti alun alkaen. Se ei ollut se että jedit ovat cool, vaan että jedit ovat elitistisiä ja asioita voisi järjestää muillakin tavoilla kuin vetäytymällä temppeliin pohdiskelemaan omaa napaa.
