Kehittäjä: Vicarious Visions
Julkaisija: Activision
Genre: Platformer / tasohyppeli
Alustat: Playstation 4 (testattu)
Ikäraja: K7
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on loistava uusintaversio armottomasta klassikosta. Nykypäivään päivitetty grafiikka yhdistettynä vanhan ajan armottomaan, tarkkuutta vaativaan pelimekaniikkaan tekee kokoelmasta edeltäjänsä veroisen klassikon.
Wanhan ajan walinta
Noin kaksikymmentä vuotta sitten pelasin tasan tarkkaan kolmea peliä: Gran Turismo 2:ta, Final Fantasy IX:ää sekä Crash Bandicoot -peliä. Näillä sain viihdytettyä itseäni useammankin vuoden, sillä pelattavaa ja haastetta riitti. Playstationin ja PS2:n grafiikat eivät päätä huimanneet, mutta vanhan ajan hieman epämääräiset kontrollit tekivät erityisesti Crashista nautinnollisen turhauttavan.
Nyt, sen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, pelaan tällä hetkellä kahta peliä: Final Fantasy XII:n uusintaversiota, sekä Crash Bandicoot -trilogian uusintaversiota (valitettavasti Gran Turismo Sport ei ole vielä saatavilla). Ja vaikka nostalgia onkin kullannut molempien pelien muistot, on erityisesti Crash Bandicoot N. sane Trilogy jokaista piirua myöten kuin edeltäjänsä, niin hyvässä kuin pahassakin.
Löyhiä suuntaviivoja toiminnalle
Crash Bandicoot on tasohyppelyiden aatelia ja yksi Playstation -järjestelmän lippulaivoista, joka kaatui lopulta huonoihin, rahastukselta maistuviin jatko-osiin sekä turhiin oheispeleihin. N. Sane Trilogy päivittää sarjan kolme klassista pääpeliä uudelle vuosituhannelle: Paketista löytyvät Crash Bandicoot, Cortex Strikes Back, sekä Warped -pelit, jotka kertovat löyhää tarinaa Crash -nimisestä pussipirusta, maagisesta Aku Aku -naamiosta sekä heidän vihollisestaan, tohtori Neo Cortexista.
Juoneksi kutsuttavia tarina-pätkiä on peleissä mukana vain siksi, että maisemavaihdoksille olisi jokin syy, mutta mukaan mahtuvat hauskat sanaleikit kuten Ripper Roo -niminen kenguru sekä Dingodile -niminen krokotiilin ja dingon yhdistelmä saavat aikaan muutamia hykerryksiä. Itselleni ei oikeastaan koskaan auennut, miksi Cortex haluaa tuhota maailman, eikä se uudessa versiossa tullut yhtään selvemmäksi. Mutta näitä pelejä ei pelatakaan juonen takia, vaan raastavan pelimekaniikan takia, ja tässä peli loistaa aivan omissa sfääreissään.
Neo Cortex, pelien pääpahis. Pelikaappaus.
Tasohyppelyä isolla T:llä
Ensimmäinen Crash Bandicoot on puhdasta tasohyppelyä: Pelaajalla ei ole mitään apuja, ei mitään supervoimia, ei mitään aseita. Vain Crashin peruskyvyt ja omat hoksottimensa. Näiden avulla pelaajan tulee selvittää toinen toistaan vaikeampia sivuttain, ruutuun päin tai ruudusta poispäin eteneviä kenttiä ja vältellä tulta, piikkejä, lihansyöjäkasveja, nitrolaatikoita ja vastaavia. Välillä pelaaja joutuu juoksemaan pimeässä henkensä edestä, pinkomaan Indiana Jones -henkisesti kivipalloa karkuun tai ratsastamaan viilisialla. Peli on raastavan vaikea ja kuolemia tulee eteen tiheään: oma ennätykseni taisi olla 40 kertaa Slippery Climb -jaksossa. Säännöllisin välein vastaan tulee välipomo, joka vaatii tarkkaa tekniikkaa voittoa varten. Kun jaksot on vihdoin kertaalleen tahkottu, voi keräilijä etsiä käsiinsä kaikki jalokivet sekä yrittää huipputuloksia nopeusjaksoissa.
Cortex Strikes Back laajentaa ensimmäistä peliä tuomalla mukaan lisää kerättäviä jalokiviä, kerättäviä kristalleja ja pidempiä tasohyppelyosuuksia ennen tallennuslaatikkoa. Lisäksi pelissä on erikoistasoja, joihin pääsee vain piilotettuja reittejä pitkin tai selviämällä ilman kuolemaa tiettyyn pisteeseen asti. Peli on omaksuttavuudeltaan edeltäjäänsä helpompi, mutta lisääntynyt kameraliike tekee pelaamisesta aluksi hieman haparoivaa, varsinkin jos hyppää kyytiin heti ensimmäisen pelin jälkeen. Toinen osa on omasta mielestäni myös hieman epäreilumpi kuin ensimmäinen, ja useammassa kuolematilanteessa turhautumista väritti epäreilu tunne: tätä ei ensimmäisen pelin kanssa juurikaan tullut vastaan.
Molemmat pelit ovat kuitenkin jo yksinään loistavia, aikaa vieviä ja armottoman koukuttavia. Näiden saaminen yhteen pakettiin on kuin ennenaikainen joululahja, jota pelaa mielellään jouluun asti. Keräily vie helposti mukanaan, ja huippuaikojen tavoittelu koukuttaa. Kannattaa huomioida, että Cortex Strikes Back -pelissä omenalaatikoista ei aikamoodissa saa omenoita, joten 99 elämän saaminen PS-pokaalia varten on haastavampaa.
Road to Nowhere. Tämä kenttä oli inhokkini alkuperäisessä versiossa, ja se on sitä edelleen. Pelikaappaus.
Old school kaatuu omaan nokkeluuteensa
Warped on kokoelman mätäomena. Kyseessä ei missään nimessä ole huono peli, mutta kahteen ensimmäiseen verrattuna kolmas peli on kuin laimea ja haalea kanakeitto. Peli on erittäin helppo, kahteen edeltäjäänsä verrattuna naurettava, ja itse en tahallisia kuolemia lukuun ottamatta kuollut pelissä kuin kerran välipomoa vastaan. Crash saa runsaasti peliä liikaa helpottavia kykyjä, ja jaksoissa on tasohyppelyn sijaan siirrytty ajoneuvoilla ajoon sekä yhdessä tasossa tapahtuvaan hyppelyyn. Turhautumiselta ei kuitenkaan välty, sillä varsinkin vesiskootteri ohjautuu kuin mielensä pahoittanut kissa, ja turhia kuolemia tulee tiheään.
Myös pelin juonen kannalta koko pelin suunnittelu on jotenkin nurinkurista: Pelissä matkustetaan eri aika-avaruusporttien kautta historiassa, mutta ei suinkaan niin, että yksi portti olisi esihistoriaa ja toinen Rooman valtaa. Ei, jokainen maa on varattu tietyntyyppistä jaksoa varten, ja näitä on sitten ripoteltu eri porttien taakse epämääräiseen järjestykseen.
Warped on ehdottomasti kokoelman helpoin ja nopein peli, mutta sekin tuo oman lämpimän tuulensa vanhoilta ajoilta. Lisäksi Warped on uusille, varsinkin nuoremmille pelaajille varmasti hyvä lähtöportti sarjaan, sillä vaikeustason selvä lasku tekee siitä huomattavasti lähestyttävämmän kuin sarjan aikaisemmista peleistä.
Täydellisyyteen hiottu
N. Sane Trilogy on yksi parhaimmista uudelleen lämmittelyistä, mitä vastaan on tullut. Peli toistaa täydellisesti vanhojen pelien kontrollit, fysiikan ja pelisäännöt. Tämä toimii jopa niin täydellisesti, että lihasmuistiin iskostuneet ensimmäisen pelin väistösäännöt toimivat edelleen ja tulivat luontevasti selkäytimestä ilman ajattelua. Intohimoiset pelaajat ovat kuvanneet pelin olevan paikoitellen vanhoja vaikeampi, johtuen hieman päivitetystä hyppyetäisyydestä ja laskeutumisfysiikasta, mutta itse en huomannut tällaista eroa. Tai en ainakaan osannut erottaa näitä kuolemia kaikista muista sadoista kohdalleni osuneista virheistä.
Peli on graafisesti päivitetty hienosti nykyaikaan, ja metsät, jäätiköt ja vedet loistavat värikirkkaina ja HD-laatuisena. Maisemia kannattaa kuitenkin ihailla harkiten, sillä huomion kääntyminen haisunäädän kauniiseen ulkomuotoon (joka ei olekaan enää mustavalkoinen makkara) voi johtaa äkilliseen kuolemaan.
Erittäin hyvä lisä peliin on lataustaukojen aikaiset pienet vinkit, ja näitä kannattaa vilkaista jokaisen lataustauon aikana. Peli muun muassa vinkkaa, pitääkö jaksosta selvitä kuolematta, jotta jalokiven saa haltuunsa, miten välipomon voi voittaa, sekä miten mehiläisiä voi välttää. Lataustauot ovat varsinkin peliä käynnistäessä hieman pitkät, varsinkin kuin peli ei vaikuta olevan raskaimmasta päästä (vertaa Horizonin grafiikkataso ja avoin maailma!).
Uutuutena trilogiassa on kaikkiin peleihin pelattavaksi tuotu Coco -hahmo, Crashin älykkäämpi pikkusisko. Pelillisesti hahmo ei kuitenkaan tuo merkittäviä uudistuksia, vaan kyseessä on vain uusi nahka saman pelihahmon päälle.
Bonus-jakso. Näissä ei voi lopullisesti kuolla, mutta laatikot pitää saada täydellistä suoritusta varten. Tervetuloa kuolemaan! Pelikaappaus.
Turhautumisen lyhyt oppimäärä
Kenelle N. Sane Trilogy sitten sopii? Ensinnäkin jokaisen, joka muistaa vanhojen pelien nostalgisen tunnelman, tulisi hankkia tämä loistava uusintaversio omiin kokoelmiinsa. Mutta jos et omaa sarjaan liittyvää nostalgia-fiilistä, voi peliä harkita ainakin seuraaviin tilanteisiin:
- Haluat haastetta pelaamiseesi ja omista taidoistasi riippuvia onnistumisia
- Dark Souls on mielestäsi hyvä, mutta vaatii enemmän tasohyppelyä
- Tuttu lapsi väittää, että nykyajan pelit ovat vaikeampia kuin ennen vanhaan
- Kaverisi väittää, että pelit ovat vain ammuskelua, ja lisäksi liian helppoja
- Pahin vihamiehesi kaipaa syntymäpäivälahjaa
- Tarvitset pelin, jota ei pysty pelaamaan koko päivää
- Kaverisi tarvitsee harjoitusta kärsivällisyydessä
- Haluat hyvän syyn ostaa uuden telkkarin. Tai ikkunan. Tai ohjaimen.
Oli syysi mikä tahansa, jätän arvostelun loppuun varoituksen sanan: Ensimmäinen ja toinen peli nostavat vaikeustasoa erittäin nopeasti, ja turhautumista tapahtuu sekä paljon että pitkäaikaisesti. Mutta tämän ei kannata pelotella itseään liikaa: Peli osaa hyvin nokkelasti saada pelaajan tuntemaan, että ensi kerralla minä onnistun. Myös silloin, kun on kyseessä 35. kerta. Ja kun homma sitten onnistuu täydellisesti yrityksessä #36, on voittajafiilis vähintään samaa luokkaa kuin urheilumestaruudessa.
Kovan työn ja tuskan tulos, mutta tämä ruutu lämmittää sen kaiken edestä. Pelikaappaus.
Tiivistelmä
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on kahdessa ensimmäisessä pelissään haastava, armoton ja täydellinen helmi. Valitettavasti kolmas peli on iso pettymys näihin kahteen verrattuna, mutta kokoelma on silti yksi parhaista uudelleenvedoksista, mitä pelimaailmassa on nähty. Muista ladata myös ilmainen lisäosa Stormy Ascent, joka ei koskaan päätynyt alkuperäiseen peliin koska sen ajateltiin olevan liian vaikea. Mutta varaudu pitkälliseen piinaan ja hio sorminäppäryytesi huippuun!
Hyvää:
+ Riipaisevan vaikeat kaksi ensimmäistä osaa
+ Työn ja tuskan palkitseva kokonaisuus
+ Uskollinen uusintaversio
Huonoa:
– Turhan helppo kolmas peli
– Kolmannen pelin tasohyppelin vähyys
– Hieman ylipitkät lataustauot
Todellinen nörttityttö
Peli on kirjoittajan hankkima.
