Sisältövaroitus: seksuaalinen häirintä ja väkivalta, alaikäisten seksualisointi
Olin suunnilleen yhdentoista, kun ensimmäistä kertaa kirjastossa tartuin Ranma½-nimiseen sarjakuvapokkariin ja uteliaana päätin lainata sen. Enpä silloin osannut odottaa, että kyseinen pokkari olisi ensiaskel vuosia kestävään manga- ja animeharrastukseen, siis innostukseen japanilaiseen sarjakuvaan ja animaatioon. Tämä harrastus osaltaan aikanaan innostaisi minua tarttumaan yliopistossa japanin kielen ja aasiantutkimuksen sivuaineopintoihin ja lopulta lähtemään vuodeksi opiskelemaan Japaniin.
Matka Japaniin lienee edessä jokaiselle manga- ja animefanille, jolla siihen vain on varaa; Japani ei ole pelkästään mangan ja animen syntypaikka vaan myös sen luvattu maa, animenörttien taivas. Missä muualla voi napata itselleen juoman Pikachu-automaatista ja karauttaa Neon Genesis Evangelion -teemaisella junalla toiselle puolelle maata tai shoppailla kuusikerroksisissa fanikrääsälle omistetuissa kerrostaloissa ennen kuin istahtaa One Piece -kahvilaan nautiskelemaan suosikkihahmolleen omistettua lattea? Tuotteistamisen mestareina japanilaiset yritykset hyödyntävät piirroshahmoja kaikkeen mahdolliseen, ja niinpä suosittujen sarjojen hahmot mainostavat niin nenäliinapakkauksia, kuppinuudeleita, matkailukohteita kuin bikinivahaustakin. Anime ja manga ovat siis mukana kaikkialla arkipäivässä, kuuluivatpa ne omiin harrastuksiin tai eivät. Tämän luulisi tekevän animefanin arjesta silkkaa juhlaa – mutta kuinkas sitten kävikään? Vuoden aikana rakkauteni japanilaisiin piirroshahmoihin koki iskun toisensa perään.
Piirroshahmoja käytetään reippaasti japanilaisessa mainonnassa.
Ensimmäinen isku: käynti Akihabarassa
Akihabara eli tuttujen kesken Akiba on Japaniin matkustavien manga- ja animefanien taattu ykköskohde, sillä tämä ydin-Tokiossa sijaitseva kaupunginosa tunnetaan animen ja elektroniikan mekkana. Toki mangaa, animea ja fanituotteita saa ostettua lähes mistä vain, mutta Akihabarassa erikoisliikkeitä on joka kadulla vieri vieressä. Katujen vilkkuvat värivalot, valtavat mainostaulut ja monikerroksiset fanikrääsää pursuavat tavaratalot huumaavat nörtin kuin nörtin pään, ja sinne minäkin tietysti suuntasin heti tuoreeltaan aikeinani shoppailla tuvan täydeltä suosikkisarjojeni fanituotteita. Toki niitä löytyikin – mutta samalla löytyi myös paljon muuta odottamatonta.
Vaikka Akihabarassa riittää fanituotteita vaikka muille jakaa, yllätyin siitä, kuinka vähän lopulta löysin kansainvälisesti kuuluisien sarjojen tuotteita, sellaisten kuin vaikkapa Naruto, Bleach, Kuroshitsuji, Boku no Hero Acedemy ja Shingeki no Kyojin. Sen sijaan valtaosa kauppojen hyllyistä tuntui olevan täynnä… animetyttöjä. Taikatyttöjä, koulupukuisia tyttöjä, bikinipukuisia tyttöjä, puolialastomia tai alastomia tyttöjä, joiden yliseksualisoidut asennot jättivät hyvin vähän arvailun varaan. Näitä tyttösiä sai figuureina, halityynyinä, pehmoleluina, avaimenperinä – ja totta kai ihan sarjakuva- ja DVD-muodossa. Melkoinen yllätys olivat myös toisinaan kerroksen tai parinkin kokoiset osastot, jotka oli omistettu silkalle piirretylle tai animoidulle pornografialle. Kun tavaratalosta astui ulos, kaduilla partioivat koulupuku- ja sisäkköasuiset nuoret naiset, jotka yrittivät houkutella asiakkaita milloin kahvilaan, milloin hierontaan.
Lopulta lähdin Akibasta suloinen Yuri Plisetsky -figuuri kainalossa, mutta siitä huolimatta reissu jätti kummallisen fiiliksen. Mangan ja animen sanotaan olevan Japanissa kaikenikäisten ja -sukupuolisten ihmisten harrastus, mutta en voinut välttyä tunteelta, että tämä animenörttien mekka oli kohdennettu lähinnä aikuisille miehille – ja vieläpä sellaisille aikuisille miehille, joiden ensisijainen kiinnostuksenkohde näytti olevan nuorten naisten tissit ja pikkuhousut. Toki tämänkaltaisia faneja on Suomessakin, mutta olin aina kuvitellut heidän olevan vähemmistö, marginaalia. Käynti Akibassa oli ensimmäinen animeinnostustani horjuttanut isku, ja lisää oli vain luvassa vaihtovuoteni aikana, kun tutustuin paremmin japanilaisen yhteiskunnan ongelmiin ja paikalliseen fanitusskeneen.
Toki jo ennen vaihtovuottani olin tietoinen monista mangaan ja animeen liittyvistä ongelmista, kuten aika ahtaista sukupuolirooleista ja hämmentävästä fiksaatiosta naishahmojen pikkuhousuihin. On kuitenkin erilaista tarkastella kyseisiä ongelmia Suomessa ja toisaalta paikan päällä Japanissa. Ensinnäkin Suomessa R-kiskojen ja kirjastojen sarjishyllyjä lukuun ottamatta ei-harrastaja harvemmin törmää mangaan ja animeen arjessaan, kun taas Japanissa piirroshahmot ovat valtavan suosionsa ja aggressiivisen mainostuksen vuoksi vahvasti osana kaupunkikuvaa; piirroshahmot ovat osa arkea myös niille, jotka eivät erityisemmin sarjakuvia tai animaatioita harrasta. Toisekseen, kuten jokainen valveutunut fiktion kuluttaja muistaa mainita, fiktio itsessään ei synny tyhjiössä vaan se heijastaa ja toisintaa yhteiskuntaa ympärillään, ja siksi japanilaiseen yhteiskuntaan ja sen ongelmiin tutustuminen antoi varsin erilaisen näkökulman niihinkin ongelmiin, joista jo etukäteen olin tietoinen. Kolmannekseen eurooppalaisessa ja japanilaisessa mangafanituskulttuurissa on pieniä mutta merkittäviä eroja, kuten jo Akibassa jouduin toteamaan.
Akihabara on manga- ja animeharrastajien mekka.
Toinen isku: normalisoitu seksuaalinen häirintä
Mangafanina minulle oli jo ennen Japaniin tuloa surullisen tuttu tietty mangan ja animen arkkityyppi, jota voisi kuvata sanoilla ”muka-hauska pervo”. Tällaisen hahmon intohimona on tyttöjen ja naisten tirkistely, stalkkaaminen ja kouriminen, eikä mikään voisi tehdä heistä onnellisempia kuin kurkistus pahaa-aavistamattoman sankarittaren hameen alle. Usein nämä muka-hauskat pervot ovat nuoria tyttöjä kyttääviä vanhoja setiä, kuten esimerkiksi Dragon Ballin mestari Roshi, Naruton Jiraiya sekä Ranma½:n Happosai, mutta yhtä reippaasti löytyy esimerkkejä myös nuoremmista pervoista, kuten vaikkapa Inuyashan Miroku, My Hero Academyn Mineta sekä School Rumblen Imadori. Useimmiten hahmojen pervoiluharrastus kuvataan huvittavana kohelluksena, jolle katsojan on tarkoitus nauraa – ja päivän päätteeksi kuitenkin sympatisoida tätä hömelöä pikku miestä, jonka järjestelmällisen seksuaalisen häirinnän alta totta kai löytyy kuitenkin hyvä sydän. Toisinaan varsinkin nuori sarjapervo saattaa lopulta jopa voittaa eniten häiritsemänsä naisen sydämen, koska totta kai häirintä olikin vain osoitus syvistä tunteista.
Tällaiset hahmot ovat aina ärsyttäneet minua, mutta en aikasemmin miettinyt asiaa sen tarkemmin. Ongelman merkitys Japanin kontekstissa tuli ensimmäisenä vastaan junissa ja metroissa, joissa yleensä pahimpina ruuhka-aikoina muutama vaunu on varattu vain naisille. Syy tähän on yksinkertaisesti se erittäin yleinen ongelma, että täyteenahdetussa ruuhkajunassa miesmatkustajat eivät osaa pitää käsiään siellä mihin ne kuuluvat; chikan eli junissa ja metroissa tapahtuva seksuaalinen häirintä on erittäin suuri ongelma. Naisille tarkoitetuista junavaunuista ja chikanin vastaisista kampanjoista huolimatta ongelma ei osoita katoamisen merkkejä, eikä seksuaalinen häirintä todellakaan rajoitu vain julkiseen liikenteeseen. Esimerkiksi Japanin hallituksen teettämän kyselyn mukaan noin kolmasosa naisista kertoo tulleensa seksuaalisesti häirityksi töissä – mutta lisäksi noin 40 % vastaajista kertoi tulleensa työpaikalla kosketelluksi epämiellyttävällä tavalla. Luvut ovat hämmentävässä ristiriidassa, sillä miten on mahdollista, että epämiellyttävää koskettelua kokeneita on enemmän kuin niitä, jotka kokevat tulleensa seksuaalisesti häirityiksi?
Tilannetta valaisee hiukan se, millainen vaikenemisen ja normalisoinnin kulttuuri Japanissa vallitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan suhteen. Kun esimerkiksi eräs vaihto-opiskelijatuttuni kysyi japanilaiselta ystävättäreltä neuvoa saatuaan epätoivottua huomiota urheiluseuran miespuoliselta ohjaajalta, ystävätär näytti kysymyksestä hämmentyneeltä ja totesi, ettei sellaiselle asialle tehdä mitään – se kuuluu vain kestää. Huomattava esimerkki on myös viime vuonna huomiota saanut toimittaja Shiori Ito, joka kertoi julkisuudessa omalla nimellään ja kasvoillaan kokemastaan raiskauksesta. Tämä on erittäin harvinaista Japanissa, jossa tutkimusten mukaan yli kaksi kolmasosaa seksuaalisen väkivallan uhreista ei koskaan kerro kokemuksistaan kenellekään, ei edes ystäville tai perheenjäsenille, ja arvioiden mukaan vain noin 4 % raiskaustapauksista ilmoitetaan poliisille. Iton rohkea ulostulo on rohkaissut myös joitain muita japanilaisnaisia puhumaan kokemuksistaan, mutta Yhdysvalloissa ja Suomessakin kulovalkean lailla levinneen #metoo:n kaltaista laajaa ilmiötä ei Japanissa ole nähtävissä. Sen sijaan Ito on kohdannut rajun kritiikkiryöpyn, mukaan lukien monilta naisilta, joiden mielestä Ito on itse syyllinen tilanteeseen ja asiasta julkisesti puhuminen on ”häpeällistä”. Tilanne kertoo paljon siitä, millainen häpeän ja hiljaisuuden kulttuuri aiheen ympärillä edelleen Japanissa on.
Seksuaalisen häirinnällä vitsailu tai sen normalisointi ei ole hyväksyttävää missään kontekstissa. Aivan erityisen inhottavalta se tuntuu kuitenkin Japanissa, jossa naiset kärsivät hiljaisuudessa laajasta häirinnästä samalla kun populaarikulttuuri työntää ilmoille Minetan ja Mirokun kaltaisia hahmoja, jotka tekevät häirinnästä harmitonta viihdettä. Vaikuttaa myös siltä, että seksuaalista häirintää ei pelkästään humorisoida vaan toisinaan myös romantisoidaan ja ihannoidaan. Yhtenä esimerkkinä ovat muun muassa dakimakurat, ihmisen kokoiset ja animehahmon kuvalla varustetut halityynyt, joita saa monesta fanituotteita myyvästä liikkeestä. Henkilökohtaisesti minua häiritsee todella paljon se, kuinka monissa näistä tyynyistä hahmo näyttää vastentahtoiselta, välillä jopa itkuiselta; kuka ihme haluaisi halailla piirroshahmoa, joka näyttää haluavan juosta itkien karkuun? Ilmeisesti ainakin osa japanilaisfaneista.
Junissa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän vastainen mainos rohkaisee uhreja ilmoittamaan tapahtuneesta.
Kolmas isku: ihana kamala koulupuku
Huomattava osa mangasta ja animesta keskittyy teini-ikäisiin hahmoihin, erityisesti juuri yläaste- ja lukioikäisiin nuoriin. Ei-harrastajallekin luultavasti animesta puhuttaessa nousee mieleen kuva isosilmäisestä tytöstä klassisessa seilorityyppisessä koulupuvussa, johon kuuluu rusetti, vekkihame ja polvimittaiset sukat. Monessa mangassa käsitelläänkin nuorten arkea ja kouluelämää, eikä siis ole ihmekään, että koulupuvut kuuluvat kuvastoon. Tämän lisäksi koulupuvussa kuitenkin taistellaan muun muassa pahuuden voimia, avaruusolentoja, kansantarujen hirviöitä ja zombeja vastaan. Mangan ja animen maailmassa koulupuvut ovat läsnä niin elämää suuremmissa taisteluissa kuin traagisissa romansseissakin, ja kaiken kaikkiaan japanilaiset tuntuvat tosiaan olevan hyvin ihastuneita koulupukuihin – niin hyvässä kuin pahassa.
Toki tiesin koulupukujen olevan Japanissa arkipäivää, mutta oli yllättävää huomata, että niitä ei kohtaa pelkästään kaupungilla kulkevien koululaisten muodossa. Koulupukuja, ja aivan erityisesti teini-ikäisiä koulutyttöjä, on niin mainoksissa, musiikkivideoissa kuin muuallakin mediassa, ja yllättävän usein esimerkiksi popidolien esiintymisasut joko ovat koulupukuja tai muistuttavat niitä. Myös arjessa koulupukuja käyttävät muutkin kuin koululaiset, sillä viime vuosina Japanissa on yleistynyt feikkikoulupukutrendi: sekä jo koulupukuvaiheen ohittaneet nuoret että myös aikuiset työssäkäyvät ihmiset pukeutuvat vapaa-ajallaan koulupukuihin, ja tällaisia asiakkaita varten on myös omat erikoisliikkeensä.
Koulupukuinnostus saattaa vaikuttaa harmittomalta, mutta sillä on myös ikävämpi puolensa. JK-bisnes, siis josei kousei (’lukiolaistyttö’), viittaa palveluihin, jossa asiakas voi palkata koulupukuun pukeutuneen lukiolaistytön seuralaisekseen. Tällaisia palveluita tarjoavia yrityksiä on reippaasti erityisesti pääkaupunkiseudun menomestoissa, kuten Shibuyassa, Ikebukurossa ja myös mangan ja animen mekkana tunnetussa Akihabarassa. Toisinaan lukiolaisseuralaisen palkkaaminen tarkoittaa vain juttelua ja vaikkapa kävelyä naapuruston ympäri, mutta varsin usein tapaamisiin liittyy epävirallisia ”lisäpalveluita”, jotka usein ovat luonteeltaan seksuaalisia. Bisnestä pyörittävät yritykset mainostavat työtä helppona tapana tehdä rahaa, ja usein työhön hakeutuvat nuoret tytöt oppivat vasta matkan varrella, mitä kaikkia lisäehtoja ja -tehtäviä työ pitää sisällään. Muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeriö on listannut JK-bisneksen todisteeksi siitä, että Japanin ihmiskaupan vastaiset toimet eivät ole riittävällä tasolla. Viime vuonna Japanin hallitus kiristi JK-bisnekseen liittyvää lainsäädäntöä muun muassa kieltämällä alle 17-vuotiaita työskentelemästä alalla, mutta kuihtumisen sijaan bisnes on pikemminkin vain siirtynyt uusiin puitteisiin, kuten esimerkiksi internettiin. JK-bisneksen kanssa käsi kädessä kulkevat myös ns. maid-kahvilat, joissa nuoret tytöt palvelevat asiakkaita sisäkköpukuihin pukeutuneina.
Animessa ja mangassa runsaasti esiintyvät koulutytöt eivät koskaan Suomessa häirinneet minua, mutta Japanissa asuminen on paljastanut, kuinka koulupukua ja erityisesti koulutyttöjä samanaikaisesti sekä romantisoidaan että seksualisoidaan. Puvut ovat arkipäivää tuhansille japanilaistytöille, mutta ikävä kyllä niihin kohdistuneen fiksaation jäljet näkyvät nuorissa tytöissä, joita houkutellaan mukaan JK-bisnekseen. Vähempikin saisi olon epämukavaksi, mutta pahempaakin on vielä luvassa. Muistatteko vielä, mitä mainitsin niistä pornografialle omistetuista kerroksista manga- ja animetavarataloissa? Voin sanoa, että sielläkin vilkkuu koulupukuja – eikä se vielä siihen jää.
Maailmanlaajuisesti tunnetussa Sailor Moonissa taistellaan pahaa vastaan koulupukua muistuttavissa asuissa. © Toei Animation
Kuolinisku: alaikäisten tyttöjen seksualisointi
Jo aiemmin mainitsemani esimerkit seksuaalisen häirinnän normalisoinnista sekä koulutyttöihin kohdistuvasta fiksaatiosta ovat varmasti antaneet jo osviittaa siihen, millaisella tavalla nuoria tyttöjä seksualisoidaan mangassa. Ei ole harvinaista löytää ihan arkisen ja nuorille suunnaton mangapokkarin sivulta hämmentäviä kuvakulmia, joissa vilahtaa ainakin hiukkasen päähenkilön pikkuhousuja tai jossa hänen rintamuksensa tunkee esille. Tällaisesta seksualisoinnista ei toki ole vapaa länsimainenkaan populaarikulttuuri, kuten vaikkapa luonnottomia ja yliseksualisoituja poseerauksia keräilevän Escher Girls -blogin lukuisat esimerkit osoittavat. Tämän lisäksi japanilainen erikoisuus on kuitenkin hentai, siis mangan ja animen yksi alalaji, joka käytännössä tarkoittaa piirrettyä ja/tai animoitua pornografiaa. Itselläni oli kuitenkin Suomessa vielä sellainen käsitys, että kyseessä on aika marginaalinen ilmiö. Siksi olikin melkoinen shokki huomata, millainen määrä piirrettyä pornografiaa Japanissa on tarjolla. Käytännössä joka kulmakioskissa on perinteisten Jallujen ja Kallejen japanilaisversioiden rinnalla tarjolla reippaasti hentailehtiä, ja kuten jo aiemmin mainittu, sarjakuviin ja animaatioon erikoistuneissa liikkeissä on yleensä oma osionsa tai jopa kerroksensa tällaiselle materiaalille.
Graafinen pornografia itsessään ei toki ole väärin, vaan se voi olla tapa toteuttaa seksuaalisuutta siinä missä muukin erotiikka. Japanin kohdalla rumin osuus kuitenkin tulee tässä: vaikka lapsiporno on kielletty lailla (myyminen ja tuottaminen kiellettiin 1999, kun taas hallussapito vasta vuonna 2014), kyseinen kielto ei koske piirrettyä materiaalia. Tilanne on toinen esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, joiden molempien lainsäädäntö yksiselitteisesti kieltää lapsipornon kaikki muodot, oli kyse sitten näytellystä tai piirretystä pornografiasta. Japanissa kuitenkin sarjakuvat ja animaatiot ovat tällä alueella vapaata riistaa, ja piirretty materiaali voi sisältää käytännössä mitä vain ja minkä ikäisiä vain. Jos kysyntää on, niin on tarjontaakin. Ja voin sanoa, että sitä todellakin on. Genrelle on oma nimikin, lolicon; ilmaisu tulee sanasta lolita complex ja viittaa alaikäisiin tyttöihin eroottisissa tilanteissa. Shotacon puolestaan viittaa nuoria poikia erotisoivaan mangaan ja animeen.
Pelkästään loliconin olemassaolo sekä sen näkeminen kulmakioskin hyllyssä on jo riittävän epämiellyttävää, mutta asiaa mutkistaa vielä Japanin suojaikärajoihin liittyvä lainsäädäntö. Perussuojaikäraja on 13 – kyllä, ihan oikeasti 13. Onneksi viime vuosina monet prefektuurit ovat tehneet nuorten suojelemisen nimissä lisäasetuksia, jotka nostavat suojaikärajan yleensä 16-18 tienoille, mutta näihinkin liittyy toisinaan poikkeuksia, kuten esimerkiksi ”aito romanttinen rakkaussuhde” – mitä se sitten ikinä tarkoittaakin, kun ainakin yksi osapuoli on alaikäinen. Nämä lisäasetukset ovat kuitenkin prefektuurikohtaisia, mikä asettaa eri alueilla olevat nuoret eri asemaan.
Vaikka loliconin kaltaiset ilmiöt kuvottavat minua, ne ovat lopulta melko pienen ryhmän harrastus, eikä monella mangaharrastajalla ole mitään tekemistä sellaisen kanssa. Ääri-ilmiöitä vaarallisempi ilmiö lienee lopulta kuitenkin arkinen ja näennäisen harmiton seksualisointi, jota manga on täynnä. Kaikki ne vähän liian lyhyet hameet, rintamusta korostavat kuvakulmat ja asut, loputtomat pikkuhousuvilautukset, seksualisoidut poseeraukset… Kaikki tämä yhdistettynä creepyihin fanituotteisiin sekä seksuaalista häirintään normalisoivaan ja koulutyttöjä ihannoivaan kulttuuriin luo kuvaa siitä, että naiset ja erityisesti nuoret tytöt ovat kulutustavaraa, joiden vartalo on vapaasti muiden kuolattavissa, käytettävissä ja ostettavissa. Kaikki tämä on myös aiheuttanut sen, että pelkästään japanilaisten piirroshahmojen näkeminen tuo nykyään minulle ikävän fiiliksen. Jatkuvasti mangan ja animen ympäröimänä eläminen osoittautui lopulta enemmän kiroukseksi kuin siunaukseksi.
Tämän uutuusjuomaa mainostavan enkelitytön hameenhelma nousee “sattumalta” juuri reiden kohdalta.
Järkytyksestä valveutuneempaan fiktion kuluttamiseen
Vaikka mangan ja animen seksismi ei ollut minulle mitenkään uusi aihe, silti kaikki Japanissa mangan ja animen suhteen tekemäni havainnot ovat lyöneet kasvoihin kuin märkä rätti. Erityisen paljon minua vaivaa ja inhottaa se, kuinka arkista seksuaalinen häirintä ja nuorten tyttöjen seksualisointi tuntuu Japanin yhteiskunnassa olevan. Ehkä kyse on yksinkertaisesti myös siitä kulttuurishokista, jonka Suomesta Japaniin siirtyminen aiheutti: vaikka Suomessa ehdottomasti onkin edelleen työtä tasa-arvoasioissa, olen saanut kokea nahoissani, kuinka etuoikeutettua on saada kasvaa niinkin tasa-arvoisessa paikassa. Suomalaisen naisen euro saattaa edelleen olla 80 senttiä, mutta onneksi minun ei todennäköisesti Suomeen palattuani tarvitse enää nähdä seksualisoituja pikkutyttöjä arjessani.
Tärkeää myös huomata, että vaikka manga- ja animekulttuurissa ehdottomasti on suuria ongelmia, tämä ei tarkoita, että kaikki manga ja anime olisi kuraa. Valtaosalla mangapiirtäjistä ei ole mitään tekemistä vaikkapa loliconin kanssa, ja on monia sarjoja, joissa naishahmoja ei seksualisoida vaan heidät on kirjoitettu juuri niin moniuloitteisina ja kunnioitettavina henkilöinä kuin he ansaitsevatkin. Viestini manga- ja animefaneille ei siis ole käsky ryhtyä boikottiin vaan pikemminkin kehotus pohtia tarkemmin sitä, millaisia ilmiöitä manga- ja animekliseisiin liittyy ja millaista mangaa ja animea haluaa itse kuluttaa.
Yksi aikuistumisen katkeransuloisista puolista on se, kuinka yhteiskuntaa ja elämää paremmin ymmärtäessään alkaa nähdä, kuinka lapsuus- ja nuoruusajan suosikit ovatkin aika ongelmallisia, seksistisiä ja moraalisesti kyseenalaisia. Niitä ei kuitenkaan ole pakko hylätä saman tien, vaan on myös mahdollista kuluttaa fiktiota tietoisena sen ongelmista. Itsekään tuskin täysin hylkään mangaa ja animea, mutta mangafaniksi en oikeastaan itseäni tahdo enää kutsua – ja ennen kaikkea tästä eteenpäin bullshit-seulani tulee olemaan sen verran tiukka, etten aio enää sietää sellaisia mangakliseitä, joita ennen pidin pakollisena pahana.
Olen miettinyt paljon miksi tarjonta tuntuu olevan nykyään niin huonoa.
Ehkä harrastuneisuuden alkuaikoina sitä altistui vain takuuvarmasti hyvälle setille ja oli valmis katsomaan ongelmallisempaa materiaalia sormien läpi.
Nyt sitten se loppupuoli tuntuu lyövän, ehkä vain jäävuoren huippu siitä, läpi myös täällä.
Tulipa surullinen olo kirjoittajan puolesta. Nämä aiheet on ihan älyttömän tärkeitä ja mielestäni olisi tärkeää keskustella siitä, miten pilalla anime lähtökohtaisesti on, miten vahingollisia hahmotyyppejä se esittelee ja miten ongelmallisia diskursseja ylläpitää. Tämäkin teksti on tärkeä, mutta olisin toivonut sen pyrkivän keskustelemaan jo aiemmin käydyn keskustelun kanssa sen sijaan, että se vaikuttaisi siltä, ettei kirjoittaja ole tutustunut lainkaan animanga-skenen sisällä käytyyn keskusteluun näistä asioista vaan on tullut näihin ajatuksiin täysin omassa kuplassaan. Mutta kaksi virheolettamaa tekivät minut kauhean surulliseksi. Huolellisella skeneen tutustumisella olisi ehkä nämäkin mielipahat vältetty.
Ensiksikin on todella jännittävä ajatus, että Akihabaran pääkallopaikoilla myytäisiin runsaasti vuosikymmeniä vanhojen sarjojen kuten Naruton fanituotteita. Trendit ja sarjat vaihtuvat puolivuosittain ja nämä liikkeet pyrkivät parhaansa mukaan vastaamaan “tosi fanien” toiveisiin. Mainstream sarjojen krääsää saa kuitenkin melkein jokaisesta pelihallista, joten erikoisliikkeissä niille ei hyllytilaa tarvitse antaa. Akihabaran tiedetään menneen pilalle jo kauan sitten ja ennen liikkeelle lähtöä olisikin hyvä tutkia netistä tarkasti mihin kauppaan haluaa suunnata.
Toinen ongelmallinen oletus oli usko virheelliseen diskurssiin, että sekä anime että manga olisivat kaiken ikäisten harrastuksia. Mangaa tehdään kyllä kaiken ikäisille kaikenlaisista aiheista, mutta animessa pyörii sen verran isot rahat, että sisältöä kannattaa tuottaa lähinnä kulutuskykyisille luokille: lapsille ja työssä käyville nuorille miehille. Ensisijaisesti naisille suunnattua, usein ihmissuhdekeskeistä mangaa harvemmin animoidaan – niistä tehdään live action draamoja.
Tämän loppu meni vähän puolitotuudeksi. Jos animessa pyörii isot rahat, sitähän juuri kannattaisi laventaa kohdeyleisöä, eikä keskittyä vain pariin segmenttiin kilpailemaan yleisöstä parin tulevan huippusuositun nimen kanssa. Ratkaisu on siinä, että valtaosa sarjoista tekee kyllä ihan oletuksena tappiota, ja kysymys on enemmän siitä, että saisi näihin liittyvää oheismateriaalia alkuperäisteoksineen myydyksi senkin edestä. Näissä sitten persoonaansa animesarjan ajan rakennuttaneet näkyvät tyttöhahmot ovat vahvoilla.
No, sitten on vielä elokuva-animaatiot, missä koko ansaintamalli on aika toinen. Ghiblit ja Kimi no na wa tuottavat oikein hyvin itselläänkin. Koe no katachi ja Kono sekai no katasumi ni ovat nekin pärjänneet oikein mukavasti.
Sarjapuoleltakin sitä kyllä löytyy sekä kohderyhmältään sukupuolittamatonta että tytöille suunnattua, paikoin huomattavan hyviä ja menestyneitä sarjoja, mutta toki siellä se pojille suunnattu osuu helposti silmään. Saattaa tässä olla vahvistusharhallakin osuus itse kullakin, sitä löytää mitä etsii.
Se keskustelu jää hyvin yksipuoliseksi jos eriävät mielipiteet lytätään menemällä henkilöön ja vihjaamalla että hän olisi jotenkin yksin omassa kuplassaan. Tai havainnot pääkallopaikalta selitetään virheolettamiksi.
Hei Juuso!
Minun mielestäni Helmin kirjoitus oli täydellinen tälle alustalle. Ensinnäkin mielestäni on kohtuuton vaatimus, että mangasta tai animesta kirjoittaakseen pitäisi ensin olla tutustunut kaikkeen aiheesta aiemmin kirjoitettuun. Tässä tekstissähän oli kyse henkilön omasta _henkilökohtaisesta_ tarinasta ja kirjoittajan heräämisestä näkemään missä laajuudessa mangaan ja animeen liittyvät ongelmat näyttäytyvät Japanissa käydessä. Toisekseen teksti on kirjoitettu Nörttityttöihin, jossa ei olla nähty kovinkaan paljoa kirjoituksia mangasta tai animesta. Jos teksti olisi kirjoitettu mangaan ja animeen erikoistuneeseen blogiin niin fokuksenkin pitäisi olla sen mukainen. Kuitenkin meille manga/anime-skenen ulkopuolisille tämä on juuri oikeantasoinen teksti. Kirjoittaessa on hyvä aina ottaa huomioon kohdeyleisö, missä mielestäni onnistuttiin todella hyvin.
Siispä, Juuso, ei syytä tulla surulliseksi vaan voit kuivata jo kyyneleet ja olla aidosti ylpeä Helmin tekstistä.
Tuomas S: Katohan, piti varmaan kirjoittaa, että animen tekeminen on niin kallista, että kannattaa miettiä tarkkaan mihin rahan pistää, että saa sen takaisin. Tosin animoinnin siirryttyä Kiinaan ja Koreoihin prosesssikin lienee halventunut entisestään. En oo niin tutustunut.
Sarjojen sukupuolittuneisuutta tarkastellessa toki pitää ottaa huomioon, että joissain sarjoissa viiteryhmä ovat enemmän “yli 30-vuotiaat” kuin selkeästi sukupuolittunut. Mutta esim. viimeisen 12 kk animetarjontaa katsellessa mangaan pohjaavat shojo -sarjat kyllä loistaa poissaolollaan. Otomeahan tuolta löytyy ihan kiitettävästi.
Mia Meri: Kyllä, kyse on kirjoittajan omasta henkilökohtaisesta stoorista, mutta kommenttini koski yleisesti sitä, mitä toivoisin blogiteksteiltä. VARSINKIN kun kyse ei ole animanga-skeneen spesifisti keskittyvä blogi, olisi lukijalle hyvä tehdä ainakin puolikkaalla rivillä selväksi, että näistä asioista on kyllä keskusteltu ja paljon onkin keskusteltu sekä skenen sisällä että sen ulkopuolella. Nörttitytöt julkaisee tekstejä, jotka ovat blogiteksteiksi varsin pitkiä ja useimmissa teksteissä tarkastellaan esim. aiheen tutkimushistoriaa lähdeviitteistetysti, mitä olen pitänyt todella hienona asiana. Siksi tämä tuntui nyt jotenkin blogiportaalin yleiseen linjaan sopimattomalta ja provosoi minut kommentoimaan.
Äläkä suotta ole huolissasi kyynelistäni. Toivon Helmiltä tulevaisuudessa hyviä tekstejä samanlaisista, tärkeistä aiheista.
Suomessa vain “todellisuuspohjainen tai todenmukainen” kuva on lapsipornoa, eli piirretty on sallittua. Ruotsin tilanteesta en tiedä. Jos “graafinen pornografia itsessään ei toki ole väärin”, miksi sen sitten pitäisi olla laitonta?
Ymmärtääkseni kyseessä on vähän harmaa alue, että mikä on Suomen lain suhtautuminen mangaan. Kanadassa ja Ruotsissa on molemmissa pidätetty henkilö “lapsiporno-mangan” hallussapidosta, mutta kummassakin tapauksessa syytetyt on ymmärtääkseni vapautettu syytteistä. Ruotsissa tosin käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat henkilön ja vasta korkein oikeus antoi asiassa vapauttavan tuomion, joten se kertoo, miten kiikunkaakun asian kanssa ollaan. Suomessa ei ymmärtääkseni ole käyty vastaavaa oikeustapausta eli me emme käytännössä tiedä kumpaan suuntaan Suomen oikeusjärjestelmä asiassa heilahtaisi ja miten muu tapauksen konteksti tulisi asiaan vaikuttamaan. Ellen väärin muista niin molemmissa näissä tapauksissa syytetty henkilö on ollut sarjakuvien kääntäjä, mikä on tulkittu syytetyn eduksi asiassa.
Toisaalta YK on antanut lausunnon, jonka mukaan Japanin tulisi puuttua kovemmin lapsipornoon ja lausunnossa on mainittu myös kovaa (“extreme”) lapsipornoa sisältävä piirretty materiaali. Lähde: https://www.theguardian.com/world/2015/oct/27/japan-urged-to-ban-manga-child-abuse-images
Kontekstilla on väliä. Jutussa avataan mielestäni varsin ansiokkaasti, miksi kirjoittaja kokee animessa ja mangassa esiintyvän seksualisoinnin, ahdistelun, ja seksiin suhtautumisen hankalaksi nykyään. Jos se näyttää olevan osa koko yhteiskuntaa koskettavaa ongelmaa, sitä on syytäkin vastustaa.
Kannattaa muistaa, että anime ja manga on lähes aina lähtökohtaisesti suunnattu kotimaan markkinoille – ja näillä kotimaan markkinoilla suuri markkinasegmentti ovat juurikin ne Akihabaraa kansoittavat, meidokahviloissa ravaavat, koulutyttöjä fanittavat nuoret miehet. Akihabara itsessään on juurikin täynnä tätä tavaraa, ja jos kaipaa vaihtoehtoja niin nykyään esim. Nakano Broadway tarjoilee paremmin tavaraa länkkäriharrastajanäkökulmasta. Paljon on kiinni siitä missä päin esimerkiksi Tokiota on fanituotteita etsimässä. Eri paikoista kun löytyy eri kohderyhmälle suunnattua materiaalia, ja kuten jo todettu, niin Akihabara on nykyään se “viikon moe-animetyttöä” kuolaavien miesten mekka.
Oikean maailman asioihin liittyen olen pitkälti samaa mieltä. Varsinkin kasuaali seksuaalinen häirintä on mielestäni oikea ongelma japanissa, mutta lähes kaikki muu tekstissä hämmentää ja saa fiiliksen että kirjoittaja jättää huomioimatta suuren määrän asioita rakentaakseen oman narratiivin jossa anime ja japani on pahan kehto.
Kuten aiemmatkin kirjoittajat ovat huomioineet, vähemmän yllättäen erittäin kapitalistinen teollisuus kulkee sinne mistä rahaa saa eli ikiaikaiset lännessä suositut teokset on jo kauan sitten kuopattu joten ei pitäisi olla yllätys että näistä ei krääsää löydy. Oikeassa olet kuitenkin siinä että krääsää löytyy huonosti, mutta eri tavalla kuin luulet. Jopa moderneista isoista hiteistä on nykyään usein vaikea löytää oheistuotteita Akibasta, sillä omistautunut otakuyleisö kuluttaa rahansa hyvin erilaisiin teoksiin. Hittisarjojen oheistuotteita kyllä on olemassa, mutta niiden saanti on parempi nettikaupoista.
On tietenkin harmillista että Akiba painottaa enemmän miehille suunnattuun materiaaliin, mutta teksti kätevästi unohtaa mainita sen miten näissä kamalissa pornokaupoissa on aina noin yhtä isot osastot myös naisille tarkoitetulle materiaalille. Meidokahvilat myös ehkä näkyvät paremmin katukuvassa, mutta butlerkahviloita myös löytyy. Vertaus enjou kousain (Tarkoitit varmaan enjou kousai tai joshi kousei etkä josei kousei. Enjou kousai on sitä kompensoitua deittaamista ja joshi kouseit ovat lukiotyttöjä jotka tekevät enjou kousaita. Josei taas meinaa aikuista naista.) ja cosplaykahviloiden välillä on myös täysin käsittämätön, sillä jälkimmäinen ei sisällä minkäänlaista hämärää bisnestä vaikka kävijät itsessään ovatkin usein yksinäisiä nörttimiehiä. Pienellä tutkimuksella myös selviäisi että naisnörteille on kokonaan oma shoppailualueensa, Otome Road, Ikebukurossa. Tämäkään ei kuitenkaan sovi narratiiviin niin parempi unohtaa se.
Miten ihmeessä voi muuten luulla että PORNO olisi jotain marginaalista? Oletko ikinä kuullut esimerkiksi Comiketista? Puoli miljoonaa kävijää tapahtumalle jonka materiaalista suurin osa on pornografista (ja melko tasapuolisesti miehille ja naisille suunnattua, kun lähivuosien tilastoja katsoo).
Iänikuiset legendat japanin suojaikärajoista alkavat olla jo niin puhki käsitelty asia, mutta tässäpä olisi taas: “As of 2016, only 2 prefectures (Kyoto and Nara) declare relationships between two under 18′s as “not illegal.” Other prefectures promised not to arrest under 18’s in a relationship, but still reserve the capability to prosecute for indecency charges.”
Lolimateriaali ei muuten myöskään ole suomessa laitonta (ja hyvä niin koska fiktiivinen porno ei todellakaan ole todellisuutta ja näiden välillä ei ole mitään todistettua linkkiä). Ja tässäkin kätevästi tietysti taas shotacon mainittiin ohimennen, mutta kyllähän se ongelma on vain ja ainoastaan naisiin kohdistuva seksualisointi.
Onneksi suomen animepiireissä vallitsee pitkälti ajatus siitä että esineellistäminen ja seksualisointi fiktiossa on täysin ok, kunhan sitä saavat tehdä kaikki tasapuolisesti. En halua edes kuvitella minkälaista olisi elämä maailmassa jossa seksuaalisuutta pitäisi demonisoida ja jokaisesta asiasta pitäisi vetää herne nenään.
Aikamoista sekavaa ajatuksenvirtaa tästä kommentista tuli, mutta siinäpä ovat mietteeni asiaan.
JKビジネス eli JK business eli [joshikoosei] kyllä, mikä tekstissä oli “josei kouseina”, eli bisnestä, joka pyörii sen lukiotyttöyden ympärillä. Tämän osana sitten voi olla [enjo koosai], “jeni+nainen+seurustelu”. [Jo] lyhyenä kuten sanoissa “josei”, “kanojo”, ja tietty myös “joshi”. Enjo koosai taas on osa JK businessiä, mihin toki sisältyy muutakin.
Alun perin tuo enjo koosai on tulee yleisemmästä termistä [danjo koosai], “mies+nainen+seurustelu”, joka tarkoittaa sitä tavallista poikien ja tyttöjen välistä heteroseksuaalista seurustelua deittailuineen ja muineen.
“en”(円)=”jeni” ja “jo”(女)=”nainen” kyllä mutta puheena olevan aiheen kanssa näillä sanoilla ei ole mitään tekemistä. “enjo”(援助) tarkoittaa “avustusta” mikä viitannee rahaan joka vaihtaa omistajaa.
Sivumennen sanoen jos googlettaa “円女交際” löytää viittauksia sen nimiseen pornoleffaan (japanilaiset tykkäävät sanaleikeistä).
Meikä: “[…] mutta kyllähän se ongelma on vain ja ainoastaan naisiin kohdistuva seksualisointi. // Onneksi suomen animepiireissä vallitsee pitkälti ajatus siitä että esineellistäminen ja seksualisointi fiktiossa on täysin ok, kunhan sitä saavat tehdä kaikki tasapuolisesti. En halua edes kuvitella minkälaista olisi elämä maailmassa jossa seksuaalisuutta pitäisi demonisoida ja jokaisesta asiasta pitäisi vetää herne nenään.”
Kirjoittahan ei missään sano, että ainoastaan naisiin kohdistuva seksualisointi olisi väärin. Olen muistelevinani, että artikkelissa mainittiin myös alaikäisiin poikiin kohdistuva pornografinen piirretty materiaali. On myös hyvä muistaa, että tosielämän seksuaalinen häirintä kohdistyy erityisesti naisoletettuihin, joten sen esittäminen myös fiktiossa on “vakavempaa” kuin sellaisiin ihmisryhmiin kohdistettu, joille tämä ei ole jokapäiväinen ongelma. Ei ettäkö se tekisi asiasta ok, mutta selittää miksi fokus keskustelussa on erityisesti naisoletetuissa.
Siitä voidaan olla montaa mieltä onko “onni”, että seksuaalinen häirintä on katsottu ok:ksi kunhan sitä suoritetaan tasapuolisesti. Kyseessähän ei ole tasapuolinen teko, mikä johtuu juurikin tuosta tosielämässä olevasta epäsuhdasta.
On myös hyvä muistaa, että esineellistäminen ja seksualisoimisen vastakohta ei ole kaiken seksin kieltäminen ja kaikesta suuttuminen. Seksistä ja seksuaalisuudesta voi nauttia täysin rinnoin ja vapautuneesti myös ilman esineellistämistä, epäasiallista seksualisoimista tai seksismiä. Esineellistämisen ja seksismin poistuminen ei myöskään tietääkseni aiheuta huonotuulisuutta vaan päinvastoin tekee ihmisistä onnellisempia.
Todella hyvä ja ajankohtainen teksti! En tiennytkään että seksuaalinen häirintä on noinkin rehottavaa Japanissa. Japanilaiset tuntuvat tulevan monissa asioissa perässä verrattuna esim. Suomeen, joka on tietenkin pitkälle kulttuurisidonnaista.
Kuvailemasi lapsiporno on aivan järkyttävää bullshittiä mikä pitäisi kieltää lailla. Olen ollut aina todella herkkä lasten seksualisoinnille, sen takia juuri katsomani No Game No Life oli todella järkyttävä kokemus.
Itse siedän tällaisia muka-hauskoja-pervoja vain sen takia animessani ja mangassani, koska sarja om muuten hyvä. Tosin esim BNHA Mineta on aivan kamalin muka-hauska-minkä olen nähnyt. Itse en tosin aio laittaa suodatintani niin tiukalle kulutukseni suhteen, että jättäisin sarjan lukematta tai katsomatta inhottavien tiirailijoiden takia, jos sarja on muuten viihdyttävä ja onnistunut. Olen tosin ehdottomasti sitä mieltä, että jos hauskuutta pitää olla niin sitä saisi paljon paremmin keinoin kuin ymppäämällä mukaan pervon jonka kuuluu olla hauska. Yleensäkin moni hyvä sarja olisi niin paljon parempi ilman hahmojen seksualisointia ja fanservicea. Seksualisointia saisi vähentää roimalla kädellä, mutta koska yleensä kohderyhmänä ovat nuoret miehet niin sisältä on usein sen mukaista.
Kuten muutkin ovat huomauttaneet niin Suomen lain mukaanhan ainoastaan kuvat oikeista lapsista voivat olla lapsipornoa. Kuten kuuluukin, sillä oikeusvaltion periaatteiden mukaan asioita ei kielletä vain siksi että ne ovat jonkun mielestä allöjä.
Lapsipornon kieltämiselle on muitakin syitä kuin se, että lapsiporno on “ällöä”. Että ei hätää, tuskin se ällöys on se ainoa syy jos Suomessa lapsipornoa sisältävä piirretty materiaali halutaan kieltää.
Asiavirheitä, asian vierestä puhumista, syyllistämistä assosiaatiolla, olkinukkeja. Tämähän on aivan argumentaatiovirheiden riemuvoitto.
Henkilö joka tietää vähän lähtee toiseen maahan, menee paikkaan jossa kuvittelee olevan asian X ja kokee pettymyksen kultuurishokin muodossa kun sieltä löytyykin asia Y.
Tälle kyseiselle ilmiölle japanilaisilla on ihan nimikin, Pariisi syndrooma: Pariisin syndrooma on mielenhäiriö, joka iskee japanilaisiin turisteihin heidän vieraillessaan Pariisissa. Sen sanotaan johtuvan siitä, että korkeiden odotusten jälkeen kaupungin todellisuus, töykeät tarjoilijat ja likaiset kadut tuottavat karvaan pettymyksen.
Syndrooman oireet voivat olla psyykkisiä tai fyysisiä, kuten esimerkiksi käsitykset uhriksi joutumisesta.
Hyvä kommentoija, kirjoitat että tekstissä on argumentaatiovirheitä, mutta omassa kommentissasi et keskustele lainkaan itse asiasta vaan alat analysoida bloggaajan kokemuksia. Ole hyvä ja pidä keskustelu asiallisena ja asiassa kertomalla miten asiat sinun mielestäsi ovat ja esimerkiksi linkkaamalla omia mielipiteitäsi tukeviin lähteisiin.
En ymmärrä lainkaan miten tämä nimimerkin “nyt ihan oikeasti” kommentti liittyy yhtään mihinkään. Kirjoittaja on kirjoittanut henkilökohtaisen tarinan omasta kokemuksestaan ja suhtautumisensa muutoksesta. Sellaisia ne ovat ne henkilökohtaiset tarinat. Kyseessä ei siis ole mikään tieteellinen teksti että koska A niin sitten B ja tässä aukoton logiikka todistamaan miksi näin. Henkilökohtainen muutos perustuu usein tuntemuksiin ja joskus jopa epäloogisiin reaktioihin ja se on täysin normaalia. Ehkä kirjoittajan suhtautuminen animeen ja mangaan tulee muuttumaan vielä jatkossa ja todennäköisesti tuleekin muuttumaan.
Akihabaran nörttimestojen ilmapiiri on kyllä suht ahdistava jos ei satu olemaan cishet-jäbä tai muuten vaan kiinnostunut animebeibefiguista. Tytöille siellä on lähinnä Kotobukiya ja Toranoanan B-kauppa. Ikebukurossa on onneksi iso keskittymä lähinnä naisille suunnattuja fanikrääsää myyviä liikkeitä joissa ei tarvitse tuntea oloaan epämukavaksi. Länsimaisesta faninäkökulmasta voi tuntua hölmöltä että touhu on näin segregoitunutta/sukupuolittunutta, mutta minkäs teet. Toisaalta ovathan länsimaissakin erilaisten nörtti-franchisejen fanikunnat (esim. MCU) aika erillään sukupuolen mukaan, se vain ei näy markkinoinnissa tai fanikrääsän tuottamisessa yms yhtä aggressiivisesti. Toki myös joitain neutraaleja animekrääsäkauppoja löytyy, kuten vaikka Tokion aseman character streetiltä. Toisin kuin yksi aiempi kommentoija mainitsi, aikuiset naiset ovat nykyään myös yhä isompi animen kohderyhmä koska heillä on rahaa jota kuluttaa. Esimerkkinä vaikka idolipoikasarjat joita on viime vuosina tullut koko ajan enemmän ja enemmän.
Seksuaalinen ahdistelu ja siitä vaikeneminen on ehdottomasti iso ongelma. Onneksi tänä keväänä on näkynyt joitain merkkejä siitä, että #metoo on ottanut hieman tuulta purjeisiin myös Japanissa (esim. 1, 2). Toivotaan että muutosta parempaan päin tapahtuisi.
Jooh, juuh. Aluksikin, loli/shota ovat kummatkin täysin laillisia suomessa. Hyvä niin, sillä pitääkin olla melkoinen höpönassuli ettei erota oikean lapon ja Shigerun kellarissa piirtämän fanficin eroa. Muutenkin annat blogissasi kuvan siitä että piirretty lolicon olisi samalla tasolla oikean lapsiin kohdistuvan väkivallan kanssa, suosittelen miettimään asian ensin muutaman kerran läpi uudestaan ennen postaamista. Mitä fanikuntiin ja “cishet” miehiin tulee niin hentsua kuluttavat kummatkin sukupuolet vaikka se saattaakin vähän hassulta aluksi kuulostaa. Työskentelin itse Fantasiapeleissä muutaman vuoden ja sinä aikana myymästäni hentaista ainakin 90% meni tytöille, mitä nyt suomeen tulee.
Tietysti nämä seksuaaliseen ahdisteluun liittyvät ongelmat ovat ikävä fakta joka on vaivannut maata jo pidämmän aikaa. Eikä asiaa tietty auta että varsinkin metroissa/junissa tapahtuvasta ahdistelusta on tullut yleinen fantasioitu skenaario hentaita varten. En kuitenkaan näe että sitä (Piirtämistä) tulisi rajoittaa millään tavalla vaan pikemminkin panostaa lainvalvontaan ja kuuluvuuteen asiaan liittyen.
Mitä sitten kulttuuriin itseensä tulee… Noh, en ylläty että superseksualisointi saattaa vähän suomalaiselle jysähtää alkuun jos ei ole itse jo valmiiksi mieltään “harmillisilla” asioilla pilannut.
[Viestiä on muokattu. T: Nörttitytöt]
Skenen ulkopuolisena en nyt ymmärrä viittausta “oikean lapon ja Shigerun”, joten kommenttini saattaa nyt mennä huti. Näin länsimaisen supersankarisarjakuvan suurkuluttajana, meidän skenessämme on jo pitkään puhuttu siitä, miten sarjakuvat heijastelevat tosimaailmaa ja ovat yhteiskunnan tuote ja sekä ottavat ympäröivästä yhteiskunnasta sekä muokkaavat sitä. Kyseessä ei siis ole mikään tyhjiössä sijaitseva teos. Siten mietin, millainen “höpönassuli” täytyy olla, että antaa ymmärtää etteikö piirretyllä lapsipornolla voisi olla vaikutusta myös sitä kuluttavaan yhteiskuntaan esimerkiksi normalisoimalla lapsipornoa ja lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Se, että jokin asia on piirrettyä, ei tee siitä vaikutuksetonta tai jotenkin irrota sen piirtäjää tai kuluttajaa moraalisesta edesvastuusta.
Cishet-Mies: “Muutenkin annat blogissasi kuvan siitä että piirretty lolicon olisi samalla tasolla oikean lapsiin kohdistuvan väkivallan kanssa, suosittelen miettimään asian ensin muutaman kerran läpi uudestaan ennen postaamista.”
Jos viittaat blogilla Nörttityttöihin, niin tämä blogi ei ole Helmin oma blogi vaan noin sadan henkilön ylläpitämä yhteosöblogi. Lisäksi uskon, että Helmi on miettinyt muutaman kerran uudestaan ennen tekstinsä kirjoittamista. Kannattaa itsekin miettiä muutama kerta asiaa uudestaan ennen kuin postaa tuollaisen asiattoman heiton omaan kommenttiinsa.
[Viestiä on muokattu. T: Nörttitytöt]
Tässä vaiheessa haluamme muistuttaa asiallisesta käytöksestä. Kirjoittajan tai muiden kommentoijien kokemusten vähättely tai ylimalkainen vihjailu mielenhäiriöistä ei ole sopivaa. Toistaiseksi kaikki kommentit on julkaistu, mutta tarkkailemme kommentteja ja tarvittaessa käytämme söpöfiltteriä tai suljemme kommentoinnin kokonaan. Jos olet eri mieltä kirjoittajan kanssa, perustele mielipiteesi faktoilla ja liitä kommenttiin mielipidettäsi tukevia lähteitä.
Mikäli tämä kirjoitus loukkaa sinua henkilökohtaisesti, suosittelemme pysähtymään hetkeksi ja miettimään, miksi. Kirjoittaja ei kiellä ketään harrastamasta tai fanittamasta mitään, joten kenenkään ei tarvitse tuntea oloaan uhatuksi. Jos kokemuksesi Japanista tai animekulttuurista on erilainen, hienoa. Kaikki eivät kuitenkaan koe maailmaa samalla tavalla, joten muistetaanhan antaa tilaa myös niille kokemuksille, jotka eivät ole samanlaisia kuin sinulla.
Täytyy kyllä sanoa, että nyt on taas menneet kommentit täällä ja Twitterissä sille “mistään, mikä on laillista tai viihdettä, ei saa keskustella” -linjalle, mitä lolicon -keskusteluissa näkee ihan liian usein.
Mikä ihme siinä on, että aina kun puhutaan lasten seksualisoinnista animessa ja mangassa, tulee nämä nuorivartaloiset, vanhasieluiset setämiehet pätemään, että “kyllä tämä on laillista eikä tästä siksi tarvitse keskustella, koska laillista on”? Kyllä eläinten tappaminenkin on laillista, mutta voimme silti käydä yhteiskunnallista keskustelua siitä onko se _eettisesti_ oikein, miten asia vaikuttaa yhteiskunnan eri jäseniin, mitä ongelmia asiaan liittyy ja miten näitä mahdollisia ongelmia ehkäistään. Ihan sama juttu lasten seksualisoinnissa ja monessa muussa seksuaalisuuteen liittyvässä jutussa. Siitä pitää voida keskustella avoimesti, syventyen ja pohdiskellen eikä vaan aina heittää tätä “koska tämä on laillista,
Sitä paitsi kirjoittaja puhuu tässä muusta kuin suoranaisen pornografisen hentai-sisällön lapsista ja lasten esittämisestä. Hänhän puhuu mainoksista sekä siitä, miten yliseksualisoiduilla lapsilla markkinoidaan mitä erilaisimpia tuotteita. Kyse on siis osaltaan myös siitä, että nämä seksuaalistetut lapset esiintyvät myös MUISSA kuin selvästi seksuaaliseksi fantasiaksi tulkittavissa helposti tulkittavissa olevissa konteksteissa kuten sarjakuvissa. Kyse on siis samasta keskustelusta jota on käyty esim. siitä onko ok markkinoida tuotteita alastomalla naisvartalolla. Nyt olisi tärkeää nähdä ero näiden keskusteluiden välillä.
Kirjoittajalle tsemppiä kommenttien kanssa. Keskustelu jatkuu 🙂
Kyllä sitä shota hentaitakin meille löytyy ihan samalla lailla, niin en näe tossa mitään väärää.