Suomalainen peliyritys RedLynx kutsui Nörttitytöt vieraakseen hikisen kuumana tiistaina. Tarkoituksena oli paitsi tutustua yritykseen myös tavata yrityksen naispuolisia pelintekijöitä. Pöydän ääreen päätyivät Mia Meri ja Niina Pesonen Nörttitytöistä, Andrea Fryer, Mira Aakkula, Maria Zudina ja Taija Kanerva RedLynxiltä sekä Joonas Laakso naapuritalolta Bugbearilta.

Pöydän ääressä vasemmalta lukien Andrea Fryer, Joonas Laakso, Taija Kanerva, Niina Pesonen ja Mira Aakkula.
(Kaikki valokuvat: Mia Meri)

*****

Taustaa: RedLynx

RedLynx on kahden veljen vuonna 2000 perustama pelistudio, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2009 Trials HD:n tultua Xbox Arcade Liveen, jossa se nousi heti latauslistojen kärkeen ja on pysytellyt suosituimpien pelien joukossa myös jatko-osillaan. Loistavassa Trials-pelisarjassa pelaaja ajaa motocross-moottoripyörää haastavalla, räjähdyksin maustetulla temppuradalla ohjaten ainoastaan kuljettajan painopistettä ja moottoripyörän kiihtyvyyttä. RedLynxin aseman vakiinnutti vuonna 2011 UbiSoftin päätös ostaa pelistudio ja nykyään RedLynx toimii erityisasemassa lähes täysin itsenäisenä studiona UbiSoftin siipien suojassa. Ubisoftin jälkeen yritys on kasvanut kovaa vauhtia ja yrityksellä on nykyään noin 100 työntekijää.

http://www.redlynx.com/

*****

Hiki valuu, mutta se ei meitä haittaa. Olemme päässeet Niinan kanssa RedLynxin studiolle vierailulle. HR manager Mirella Keto ja meidät paikalle kutsunut PR assistentti Taija Kanerva ottavat meidät vastaan ja kertovat heti säännöt: kuvaaminen on ehdottomasti kielletty neukkarin ja vastaanottoaulan ulkopuolella. Vaikka silmät vaeltelevat työntekijöiden ruuduille hakien edes jotain pientä vinkkiä tulevasta, ruuduilla näkyy vain koodia, josta kaukaa katsottuna ei saa mitään irti.

Toimistokierroksen jälkeen palaamme neukkariin, jonne saapuvat myös kaksikielisen toimiston suomenkieliset pelintekijänaiset.

Andrea Fryer, 44, esittelee itsensä ja kertoo toimineensa pelialalla viimeiset seitsemän vuotta, vaikka olikin tehnyt pelejä itsekseen harrastepohjalta jo 90-luvulla. Andrea on erikoistunut 2D-grafiikkaan ja tällä tekee tällä hetkellä käyttöliittymiä (UI, User Interface) peleihin, ja erityisesti siihen nimeltä mainitsemattomaan peliin.

Pöydän päässä istuva Maria Zudina, 20, on nuoresta iästään huolimatta jo kokenut Level Designer ja RedLynxin ensimmäinen naistyöntekijä! Maria tuli RedLynxille aluksi harjoittelijana pelialan opintojensa kautta kaksi vuotta sitten ja jäi firmaan, jossa hän selvästi viihtyy hyvin.

Marian vieressä istuu hieman ujompi vasta 17-vuotias(!) Mira Aakkula. Myös Mira päätyi RedLynxille harjoittelun kautta toisena opiskeluvuotenaan, ja tekee nyt Junior Level Designerina kesätöitä RedLynxillä.

Pöydän äärestä löytyy myös Taija Kanerva, 28, joka Itä-Aasian ja markkinoinnin opintojensa ohella toimii RedLynxillä PR-assistenttina ja häärää ympäriinsä pitämässä huolta, että kaikki muistavat tulla paikalle tapaamiseemme ja noutaa limpparia kaapista täydellisen emännän elkein. Juuri Taija on kutsunut meidät paikalle tapaamaan RedLynxin naispelintekijöitä edistääkseen pelialan nörttityttöjen näkyvyyttä. Vaikka Taija ei pelejä itse teekään, niin peliala selvästi kiinnostaa, kuten illan aikana käy ilmi.

Mira Aakkula on vasta 17-vuotias ja jo nyt pelialan ammattilainen!

Pelialan koulutusta ei ole ollut saatavilla kauhean pitkään vielä Suomessa, mutta sekä Maria että Mira ovat tulleet pelialalle juurikin koulutuksensa kautta. Molemmat olivat suoraan peruskoulun jälkeen päättäneet, että haluavat ehdottomasti päästä pelialalle ja kun tarjolla oli ammattikoulu niin molemmat naiset “uhrautuivat”, kuten he asian ilmaisevat, ja valitsivat ammattikoulun lukion sijaan päästäkseen alalle. Nykyään tarjolla on myös ammattikorkeakoulutasoista pelialan koulutusta, mutta se vaihtoehto heiltä puuttui kun oli aika tehdä isoja päätöksiä. Maria tosin paljastaa suorittaneensa lukion erikseen ammattikoulun ohella ja kertoo aloittavansa syksyllä pelikoodaajan opinnot ammattikorkeakoulussa laajentaakseen osaamistaan.

Andrea ja Bugbearin tuottaja Joonas Laakso, joka kutsuttiin paikalle paikkaamaan joukosta jäänyttä nörttityttöä, ovat päätyneet allalle perinteistä tietä, eli osoittamalla osaamisensa oman harrastuneisuutensa kautta.

Andrea: “Mä olen miettinyt tota pelikoulutusta, että meneeköhän se jossain vaiheessa niin, että siinä missä ennen pelialalle pääsi jos osoitti, että on intohimoinen peleistä ja osasi mitä tekee, niin tulevaisuudessa sulta vaaditaan pelialan koulutusta.”

Joonas selittää, että heillä Bugbearilla kuulutaan enemmän vanhan koulukunnan kaartiin ja monilla vanhakaartilaisilla tuntuu olevan sellainen kuvitelma, että pelikouluun mennään vähän hetken mielijohteesta suoraan peruskoulusta kuin mihin tahansa kouluun. “Meillä ei ole yhtään varsinaisesta pelialan koulusta tullutta tyyppiä, mutta meillä on useampi taiteilija, joilla on sellainen tutkintopohja AMK:sta, jossa on suuntauduttu peleihin. Ne on kyllä ihan käteviä. Ja niistä osa on ruvennut tekemään vasta siellä AMK:ssa 3D-grafiikkaa.” Joonas täsmentää vielä, että koulutusta arvostetaan tietysti siten, että jos koodarilla on insinöörin tutkinto niin se on heti plussaa.

RedLynxin 2D-artisti Andrea Fryer

Andreaa hämmentää: ”Aika jännä. Mun edellisessä duunissa se oli mun havaintojeni mukaan päinvastoin, että jos meille oli mahdollista ottaa harjoittelijoita niin me otettiin mieluiten niitä, jotka olivat tulleet [pelikoulutuksesta]. Ne olivat heti valmista tavaraa kun ne tuli taloon. Ne olivat jo käyttäneet ohjelmia, versionhallintaa, tehneet ryhmätöitä ja tiesivät jo valmiiksi kaiken, niin ettei tarvinnut kuin vähän opastaa. He pystyivät myös erottamaan, mikä on sitä varsinaista osaamista ja mikä vain tekniikkaa. Ja he ovat olleet äärimmäisen hyviä tyyppejä suurin osa.”

Maria huomauttaa myös, että opiskelijavalinnoissa kuitenkin tehdään jo ensimmäinen karsinta hakijoiden suhteen, sillä koulutukseen hakevista n.300 ihmisestä opiskelupaikan saa vain 20, joten joukkoon mahtuvat todellakin vain he, jotka todella haluavat päästä opiskelemaan alaa ja suhtautuvat peleihin intohimoisesti.

Kaikki nyökyttelevät ja Joonas lisää, että tilanne on varmasti muuttumaan päin ja lisää, että Bugbearillakin on koko ajan harjoittelijoita, mutta yleensä aikuiskoulutettuja.

Mutta millaista se sitten on, pelialalla työskenteleminen ja mitä te oikeastaan edes teette?

Mira ja Maria työskentelevät molemmat level designereina, mikä tarkoittaa, että he ovat ne tyypit, jotka laittavat pelien kentät ja radat pelattavaan kuntoon graafikkojen tekemistä esineistä ja rakentavat ne pelikoodin päälle. Käytännössä työskentelyyn vaikuttaa lähinnä se, kuinka isosta pelistä on kyse. Isoimmissa peleissä on nykyään mukana pelien omat kenttäeditorit, jotka yleensä jaetaan myös pelaajien käyttöön. Pienemmissä peleissä kenttäeditori saattaa olla yrityksen sisäinen ja käyttäjäystävällisyys tasoa tyyliin “paina X, 3 ja Delete samaan aikaan pohjaan, niin layer vaihtuu”, kuten Maria kuvailee vitsillä yhtä käyttämäänsä työkalua.

Työkalusta huolimatta kaikissa pelieditoreissa on usein aika lailla samat optiot käytettävissä, joten kun ne tuntee, niin uuteen pelieditoriin on helppo siirtyä, kunhan vain oppii sen erikoisuudet. Maria kertoo, että pelikouluissa pelialan opiskelijat ovat tottuneet jo opettelemaan erilaisten uusien ohjelmien käyttöä ja siten kaikki ovat tottuneet uusien työkalujen opiskeluun, joten kun esimerkiksi hän tuli aikoinaan harjoittelijana RedLynxille, hänelle harjoittelukavereineen oli varattu viikko aikaa tutustua devaustyökaluun, mutta kaikki olivat jo päivässä tulleet sinuiksi työkalun kanssa.

Maria ja Mira kehuvat molemmat level designerin työtä. Marian opintojen aikana level designereita ei edes mainittu, kun tunneilla käytiin läpi erilaisia pelialalla olevia työnkuvia, joten hänelle tuli täytenä yllätyksenä, kun RedLynx oli ottanut yhteyttä hänen oppilaitokseensa kysellen level designereita. Miran aikana työnkuva on sentään jo mainittu, mutta koulutusta siihen ei kuitenkaan juuri ole.

Tilanne on hieman outo, sillä ainakin Miran ja Marian mukaan level designerien työ on yksi niistä, jotka vaativat vähiten erityisosaamista pelialalla olevista töistä pelitestaajien lisäksi, ja siten hyvä tapa päästä sisään alalle – tosin paljon hauskempaa. Siinä missä pelitestaajat joutuvat vain käymään samoja juttuja läpi ja pelaamaan peliä annettujen parametrien mukaan, level designerien työssä yhdistyy sekä taiteellinen silmä että tekninen osaaminen. ”Level designerin homma on sellaista, että sä et tavallaan tee grafiikkaa etkä sä mallinna mitään, etkä piirrä niitä taustakuvia tai tekstuureita, vaan ne annetaan sulle ja sun tehtävä on järjestää ne niin, että niistä tulee jotain pelattavaa. Lopputuloksena, jos sä teet huonoa työtä, niin sitten koko peli haisee, eikä tätä yleensä hieno grafiikkakaan pelasta” Maria kuvailee.

”Aika paljon taiteellista näkemystä täytyy teilläkin olla,” Andrea lisää.

Maria nyökkää: ”No se asettelu visuaalisesti ja myös fysiikkaosaamisen, että tietää miten se moottoripyörä…”

Mira, joka on tehnyt Trialsia, täydentää: ”Siihen pitää saada se hyvä flow, että miten se menee sujuvasti eikä se jää töksähtelemään.”

Maria: ”Mutta level designer on varmasti se pysti, jota monet ylenkatsovat, koska he haluavat opiskella grafiikkaa tai koodata. Ei kukaan sano suoraan, että mä haluun level designeriksi kun mä meen pelialalle, koska sitä ei jotenkin nähdä tärkeänä osana sitä työtä.”

Mira: ”Mutta mun mielestä se on tärkeintä, että peli on pelattava.”

Maria: ”Se on! Mä tiedän silti monia pelialan firmoja, joissa level designaamista ei arvosteta lainkaan vaan sitä tekee joku koodari muiden töittensä sivussa. Yleensä se kyllä näkyy sitten niiden peleissäkin.”

Andrea: ”Jos mä olisin lukiossa just nyt niin luulisi, että kuitenkin teidän duuni on just sitä minkä ihmiset mieltävät pelintekemiseksi, koska tehän kontrolloitte lähes täysin sen koko pelikokemuksen, että kuinka hauskaa pelaajien on pelata niitä ratoja ja miten fysiikka toimii ja jutut reagoi. […] Ehkä monille ei edes tule mieleen, että voisi olla olemassa noin herkullinen työ ja sitten ne päätyvät ajattelemaan, että jos mä haluun pelialalle niin musta pitää tulla joko graafikko tai koodaaja.”

Joonas: ”Mutta level design on varmaan se helpoin juttu mitä voi lähteä tekemään itse, koska niin monessa pelissä on työkalut nykyään mukana, niin sen kuin rupeat vain tekemään itse.”

Keskustelun lomassa Andrea havahtuu haaveilemaan level designerin töistä itsekin, mihin Joonas huomauttaa: ”Tosin jos sä oot hyvä UI-artisti niin sua ei ole varaa päästää tekemään mitään leveleitä. Mä en ainakaan päästäis.” Andrea myöntää olevansa tietoinen hyvien UI-artistien pulasta, mikä herättää porukan pohtimaan mistä ongelma voisi johtua. Yhtenä syynä voi olla se, että UI:tä ajatellaan usein vain netin ja applikaatioiden puolella.

Joonas: ”Mutta se onkin se virhe, joka Suomessa tehdään koko ajan, että tehdään se ihmeellinen rajanveto tekniikan ja luovuuden välillä. Me edelleen mielletään pelit pitkälti tekniseksi alaksi. Me ollaan yleensä lehdissä tekniikan ja talouden sivuilla kun pitäisi olla kulttuuripuolella. Ja jos mietitään peli-UI:tä niin siinä on ihan omat  lainalaisuutensa ja mun mielestä se on niin massiivinen osa sitä koko pelikokemusta ja se aliarvioidaan isoissakin studioissa. Muistaakseni Fable II:n UI:tä oli tekemässä pari ihmistä ja se koko projekti meinattiin kuopata pari kuukautta ennen painoa kun ne totesivat ettei se toiminut ollenkaan.”

Olen itse pelannut sunnuntaina ilmestyvää peliarviotani varten Grid 2:sta ja kerron kohtaamastani käyttäliittymäongelmasta, jonka vuoksi ehdin jo ottaa yhteyttä pelin tekijöihinkin ennen kuin vahingossa löysin, minne pelissä avautuvat uudet kentät ilmestyvät.

Andrea: ”Toi on tosi hyvä esimerkki, että se voi olla vaikka miten hyvä peli ja upeet audiot ja hieno pelidesign, mutta jos siinä on huono käytettävyys niin sehän on selkeä pullonkaula ja se pilaa melkein kaiken muun kokemuksen.”

Niina: ”Niin ja siellä valikoissa käytetään kuitenkin todella paljon aikaa.”

Vas: Taija Kanerva, Niina Pesonen ja Mira Aakkula.

Mutta tartutaanpa nyt asiaan eli mitenkäs kun te olette naisia pelialalla. Maria, sä tulit RedLynxille ensimmäisenä naisena niin huomasitko sä, että täällä olisi työskentelykulttuuri jotenkin muuttunut?

Marian mukaan työskentelykulttuuri ei ole juuri muuttunut vaikka alkuun naisen ilmaantuminen aiheutti huvittavia yksityiskohtia kuten ”että silloin kun mä tulin niin sähköpostilla koko toimistolle oli laitettu, että huomio, tuo seinän puoleinen vessa on nyt varattu vain naisten käyttöön, että älkää menkö sinne,” Maria kertoo naureskellen, ” Muuten työnteon kannalta ei ollut esimerkiksi mitään palvontaa tai syrjintää vaan mua on kohdeltu niin kuin ketä tahansa työntekijää. Tai no, mä oon kyllä niin jätkä muutenkin, että ei mua silleen naiseksi…”

Andrea: ”Sulla on varmaan toi sun rempseys auttanut todella paljon”

Maria: ”Tosin alussa mulla oli se, että mä tulin tänne töihin kesällä ja olin aluksi yksin yhdessä projektissa. Ekan puolen vuoden aikana mä puhuin ehkä yhdelle tai kahdelle tyypille ja muut eivät uskaltaneet tulla puhumaan. […] Se muuttui kun mä muutin toiseen isompaan projektiin, jossa pääsin näkemään muita ihmisiä. Mutta ihan niin kuin nytkin kun meillä on kaksi projektia niin en mä oikeastaan tunne sen toisen projektin tyyppejä lainkaan. Täällä on varmaan jotain 20 koodaria, joita mä en ole nähnyt kuin joissain tilaisuuksissa enkä ole koskaan puhunut niille tai tiedä niiden nimiä.

”Mutta ehkä ne miespuoliset uudet aloittajat otetaan vastaan vähän eri tavalla kun ne painitaan tuolla (studiossa on painimatto, jolla studion luova johtaja joskus ottaa erää alaistensa kanssa) heti ekana päivänä ja tolleen, että naisille ei uskalleta tehdä ihan samaa.”

Taija: ”Mun kokemus oli kanssa alkuun, että mun kanssa ei uskalleta puhua, koska mä olen nainen, mutta sitten mä jossain vaiheessa tajusin, että täällä on todella paljon introvertteja tyyppejä, ja että eivät ne välttämättä puhuisi kenellekään muullekaan. […] Ei mua loppujen lopuksi ole kohdeltu yhtään eri tavalla kuin miehiäkään, samaa jengiä ollaan ja heitetään huonoa läppää ja banteria. Toisaalta kyllä nyt kun mut on laitettu tekemään myös HR-juttuja niin ehkä siksi, että mä oon nainen, muhun ei suhtauduta silleen että mä tuun kukkona nokkimaan vaan voin käydä esimerkiksi vähän komentelemassa pomoja tekemään rästihommiaan. ” Taija pohtii, “Ainakin tuolta tuli vähän joltain kommenttia, että kuule, kun sä oot nainen niin sä saat sanoa ihan mitä vaan eikä ne sano sulle mitään vastaan. Kyllä mä voin ehkä senkin kuvitella, että se on hankalampaa miehelle, joka menee, että ‘tässä ois läjä näitä työhakemuksia’…”

”Mä oon tässä yrittänyt viimeisen vuoden saada jonkun lukemaan työhakemuksia!” Joonas parahtaa.

Mia: ”Mutta onhan se silleensä, että kun miehet ovat keskenään niin niistä tulee semmoinen äijäporukka ja samalla tavalla naisista tulee semmoinen naisporukka ja kun yks ’väärän’ sukupuolinen pamahtaa kumpaan tahansa niistä niin jotenkin ihmiset rupeavat käyttäytymään siivommin.”

Joonas: ”Joo, kun mä aloitin Bugbearilla niin meillä oli vielä yksi nainen, mutta se lähti ulkomaille töihin ja kyllä siinä ihan selkee semmoinen alaspäinlaskeutuminen rupesi tapahtumaan. Meillä menee ihan kamalasti aikaa semmoseen ihme BS:ään, mitä väitän ei olisi jos meillä olisi niinkuin jonkunnäköinen sukupuolitasa-arvo tai edes muutama nainen.”

Mutta entäs muualla? Oletteko huomanneet esimerkiksi joissain pelialan tapahtumissa jotain vai onko tää naispelintekijöitä dissaavien miesten ongelma enemmän muiden maiden ongelma?

Andrea: ” Mä olen huomannut sellaisen selkeän eron, että miehet, jotka ovat 25-v ja yli niin no problem. Kaikki ottavat porukkaan ilman ongelmia. Mutta musta nää pojat, jotka tulevat suoraan koulusta ja yrittävät vielä henkisesti päästä mammansa helmoista niin niillä on joku tämmöinen juttu, että mulle tulee aina semmoinen fiilis, että niille joutuu todistelemaan osaamistaan ja että ne uskovat mun kykyihini vasta nähtyään mun töitäni. Tätä sattuu toistuvasti, mutta vanhempien miesten kanssa ei ole mitään ongelmaa. […] Mutta sekin voi olla, että kun mä olen näin vanha ja mussa on tätä mammamaisuutta niin mä oon vähän tämmöinen outo.”

RedLynxin aulassa vierailijat ottaa vastaan tietenkin huiman suosion saaneen Trials-pelisarjan juliste sekä uuden emoyhtiön UbiSoftin Assassin’s Creed -pelisarjan päähenkilö.

No mutta, jos joku tyttö tai poika haluaa pelialalle niin miten heidän kannattaisi toimia jos alan koulutus ei jostain syystä käy itselle?

Mira: ”Taito ja kontaktit, että tietää kenelle ja mihin firmoihin ottaa yhteyttä.”

Niina: Mä tein aikoinaan niin, että menin NeoGamesin sivuille, koska siellä ovat listattuna kaikki Suomen pelialan firmat, ja katsoin sieltä läpi niiden kaikkien firmojen sivut, että näyttääks tää yhtään edustavalta ja jos ei niin pois pois. Mä lähetin lopulta noin parikymmentä hakemusta eri paikkoihin.” (Niina työskentelee nykyään Tribe Studiosilla taiteilijana.)

Maria: ”Täällä vaaditaan aika paljon itsenäistä osaamista eli jos tekee portfolion niin ei välttämättä tarvitse papereita. Periaatteessa jos on onnistunut opiskelemaan ne kaikki devausohjelmat itsenäisesti, niin ei sitä koulua välttämättä mihinkään tarvita, sillä koulu vain nopeuttaa sitä prosessia ja siellä näytetään ne kaikki ohjelmat ja ne ovat suoraan oppilaiden käytettävissä. Kannattaa myös etsiä tietoa, mitä ohjelmia pelialalla käytetään ja opetella ne. Ja onhan niitä kanssa ilmaisia ohjelmia niin kuin Blender, joilla voi tehdä sen portfolion.”

Andrea: ”Mä toimin naistaiteilijoiden mentorina ja multa todella usein kysytään, että onko mulla mahdollisuuksia pelialalle tällä portfoliolla ja valitettavan usein ne portfoliot ovat täynnä hienon näköisiä hahmoja, mutta jos sä oikeasti haluat pelialalle niin sun pitää tutkia että mihin kaikkialle niitä graafisia elementtejä tarvitaan. Taustoja, UI:tä, ikoneita, hahmojakin, in-game peliassetteja,… Sä teet sinne portfolioon niistä omat setit ja näytät, että sä ihan oikeasti haluat sinne pelialalle. Me kaikki taiteilijat tykätään piirtää ihmishahmoja, mutta ne ovat vain pieni osa siitä mitä graafikot meillä tekevät.”

Taija: ”Pitää kanssa muistaa, että kun sä meet johonkin työhaastatteluun niin myös sä samalla haastattelet sitä työpaikkaa. Haluutko sä tehdä niiden tyyppien kanssa töitä? Sovitko sä sinne ja siihen kulttuuriin? Se on myös sun aikaa ja sun resursseja mitä sä annat sille firmalle, eikä niin että sä vain saat rahaa.”

Joonas: ”Yhtenä isoimpana vinkkinä hakijoille mä sanoisin, että tehkää niitä pelejä. Esimerkiksi artistien kohdalla, että vaikka se olisi keskinkertaista taidetta, niin jos sä voit näyttää, että sitä on käytetty jossain projektissa oikeasti. Tyyliin, että tässä on tämä ja tämä assetti enginessä, niin kyllä me heti katsotaan huomattavasti suopeammin, koska sä oot silloin joutunut jossain vaiheessa ratkaisemaan ihan oikeesti niitä ongelmia, joihin me törmätään, ja miettimään asioita pelaajan näkökulmasta. Ja ohjelmoijille ihan sama, että jos sä oot tehnyt jonkinmoisen pelin edes jossain vaiheessa niin se on huomattavasti arvokkaampaa.”

Taija: ”Mullakin oli sillein, että vaikka mä olen opiskellut vaan jotakin Itä-Aasian tutkimusta pääaineenani, niin mä pääsin monen kauppislaisen ja markkinointialan opiskelijan ohitse vain sen vuoksi, että mä tiesin pelialasta niin paljon ja haastattelijan mukaan näin isomman kuvan ja osasin yhdistää asioita. Kannattaakin ottaa selvää pelialasta yleensä ja siitä, minkälaisten asioiden kanssa sä tulet olemaan tekemisissä, eikä vain siitä firmasta, mihin olet hakemassa, vaikka tietysti siitäkin pitää tietää. Sun pitää osata tuoda jotain uutta näkemystä sille firmalle ja sulla pitää olla sitä intohimoa että haluat pelialalle.”

Joonas:” Toi on ihan totta. Yllättävän moni haastattelu on itse asiassa kapsahtanut siihen, että mä oon ruvennut vaan juttelemaan peleistä ja sitten käy ilmi, että hetkinen, eihän tää ihminen itse pelaa pelejä tai se on pelannut jotain peliä vuosia sitten. Siis vaikka sä olisit kuinka hyvä niin jos sä et pelaa itse edes suhteellisen aktiivisena harrastuksena niin kyllä se jää meillä siihen.”

Andrea: ”Se intohimo. Mä veikkaan että se on se ykkösjuttu.”

Maria: ” Siis kyllä ne työnantajat arvostaa eniten sitä, että työnantajat näkee, että sä oikeasti haluat sinne.”

Niina, irti!

Joonas: ”Siis oikeasti, me kyllä ihan ekana torpataan sellaiset, joissa ei vaan näy intohimoa. Meille haki kerran yksi [ammatti, joka ei liity alaan mitenkään], joka selitti että hän ei tiedä asiasta yhtään mitään, mutta mä tykkään peleistä ihan hirveesti ja sitten siinä hakemuksessa oli vain pitkä vuodatus miten innoissaan se on. Mä mietin, että tää ei osaa mitään meille hyödyllistä, mutta näytin sen silti pomolle ja me oltiin sitten, että kyllä ton vois itse asiassa haastatella. Että jos se ei osaa mitään hyödyllistä niin se on kuitenkin niin innoissaan, että kyllä siitä varmaan saisi jotain irti.”

Maria: ”No se olis varmaan niin innoissaan, että se imisi kaiken tiedon kuin pesusieni.”

Taija: ”Mä oon kuullut rekryprosesseista,, että sitä voi olla vaikka kuinka hyvä CV ja tekniset taidot, mutta jos se on sellainen tyyppi, että se rupeaa ottamaan porukkaa päähän ennen pitkää, niin ei sitä kyllä palkata. Että kyllä se itse persoona on tosi tärkeä juttu, ja se pitää sopia firman työkulttuuriin.”

Joonas: ”Siis meidän yleisin kriteeri, millä me torpataan haastattelun jälkeen on se, että tää tyyppi on vaan liian hiljainen. Me ollaan sitä mieltä, että meillä ei vain ole varaa ottaa tuppisuita töihin, koska siitä kommunikaatiosta tulee sitten vain niin tuskaa.”

Andrea: ”Mutta miten te sitten pärjäätte koodareitten kanssa, koska nehän on aina…”

Joonas: ”No sehän onkin tosi vaikeeta!”

”No voi hitsi kun se on ainoo juttu missä mä en oo hyvä!” Taija pelleilee ja muut puhkeavat nauruun.

Andrea: ”Ei mutta toi on tosi hyvä juttu, koska olen joskus aikoinaan tuskaillut just sitä jonkun ohjelmoijan kanssa. Et vaikka hän oli varmasti loistava ja hyvä ohjelmoija, niin yhteistyö ei sujunut silloin kun meidän piti yhdessä miettiä miten ratkaista jotakin komponenttia ja koodari osannut kommunikoida mun kanssa eikä vastanut meilihin.”

Joonas: ”Kyllä. Siis me kyllä hyväksytään, että sä olet introvertti, koska jotkut ihmiset vaan on, mutta kyllä sun silti pitää pystyä puhumaan ihmisille. Joskus meillä on päässyt joitain tyyppejä haastatteluun asti kun on ollut hyvät paperit ja se kirjaimellisesti tuijottaa kenkiinsä koko haastattelun ajan. Kyllä siinä on silloin vähän, että en mä nyt noin pelottava tyyppi oo.”

Mira: ”Joo, se nyt vaan on vähän eri asia että puhuuko toiselle vai katsooko jonnekin muualle. En puhu hirveästi, mutta katson aina silmiin!”

Joonas: ”No se auttaa.”

Taija huutaa: ”Tuijotus!” ja koko porukka pöydän ääressä rupeaa kuin yhteisestä päätöksestä tuijottamaan toisiaan silmät apposen auki ja puhkeaa räkättämään.

Maria: ”Haluaisin vielä lisätä ihmissuhdetaidoista, että ei kannata omata mitään ennakkoluuloja alaa kohtaan, koska pelialalle tuppaa kerääntymään paljon erilaisia ihmisiä kuin muissa samankokoisissa firmoissa. Pitää ymmärtää, että täällä tosiaan miehet käyttäytyy lapsellisesti eikä pidä loukkaantua vaan ajatella, että ollaan vaan suuri joukko lapsia.”

”Eikä se rajoitu vain miehiin…”, Taija virnistelee.

Andrea: ”Mä olen huomannut tässä firmassa, että jos sä otat itsesi liian tosissaan, niin sä et vaan pärjää.”

Vas: Taija Kanerva, Niina Pesonen ja Mira Aakkula.

Keskustelu karkaa tässä kohdassa RedLynxiin, jota kaikki kehuvat pöydän ääressä kilpaa. Joku kertoo tarinan kuinka kerran luova johtaja oli jahdannut alaisiaan hiustenleikkurin kanssa ja yrittänyt leikata kaikille irokeesit. Lopulta neljä tyyppiä oli lähtenyt töistä uuden hiustyylin kanssa. Kuulostaa siltä, että RedLynxissä arvostetaan ihmisten leikkisyyttä ja sille annetaan tilaa mm. toimistokierroksella nähdyillä biljardipöydillä ja sillä aiemmin mainitulla painimatolla.

”Joku kysyikin minulta kerran,” kertoo Andrea, ”että millaista teillä oikeen on kun hän on ajatellut hakea sinne. Kyseessä oli sen verran jäykkä hahmo, että sanoin ihan suoraan, että mä en ole ihan varma viihtyisikö hän meillä. Sitten mä kerroin esimerkkejä siitä mitä kaikkea täällä tapahtuu ja hän totesi että parempi kuitenkin jättää hakematta. Kuulemma liian lapsellista menoa vaikka minusta se on just hauskaa!”

Joku toteaa kuitenkin, että pelistudioissa on eroa ja jos RedLynxin anarkistinen tyyli ei ole se oma juttu niin rauhallisempiakin paikkoja tietysti löytyy. Tosin tarkkana saa tietysti olla sillä…

Maria: ”Mä tiedän paikkoja, joissa se johtaja ei tiedä peleistä mitään vaan se luulee, että nyt tehdään mobiilipeli, laitetaan se kauppaan ja se tuo meille heti miljoonia. Ja sitten se todennäköisesti tietää, että peleissä ei saa olla väkivaltaa, koska se on paha, vaan tehdään tällaisia kilttejä opetuspelejä ja kaikki ostaa ne heti. Mutta kyllä sen huomaa niistä yrityksistä, että ei ne yleensä kasva kovin isoiksi, koska ei tolla asenteella saa pelejä kaupaksi. […] Mutta jos joku päätyy tuollaiseen firmaan niin sellaisen perusteella ei sitten saa muodostaa koko kuvaa pelialasta, että tehtiin jotain kissanpentupelejä ja tehtiin hirveät tappiot.”

Mira: ”Olen kuullut muutamilta kavereilta, että heillä on käynyt huono tsägä ton työpaikan kanssa, että ovat päätyneet johonkin huonoon paikkaan.”

Maria: ”Suurin osa firmoista on semmoisia pieniä ja valitettavan usein ne toimivat siten, että ne ottavat yhden harjoittelijan, koska se on heille lähes ilmaista, ja riippumatta miten hyvä sä olet niin kun harjoittelu on ohi niin saat kenkää, ja uusi harjoittelija otetaan tilalle. Ei tietenkään kaikki mutta osa.”

Mutta kun puhe kääntyy taas RedLynxiin niin kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavanaan.

Taija: ”Tää on tosi hyvä ja rento työpaikka, ja mulla on tosi mahtava ja hauska pomo, joka auttaa ja näyttää mulle köysien paikan kannustaen eteenpäin.”

Andrea: ”RedLynx on sopinut mulle tosi hyvin. Tää rock’n’roll ja kapinahenki täällä.”

Marian kasvoilla on leveä virne: ”Täällä on niin rento meininki.”

Mirakin hymyilee.

”Hei, haluutteko te nyt koittaa näitä pelejä?” Taija kailottaa ja naiset häipyvät illanviettoon.

Kiitos, RedLynx!

RedLynx valloitettu!