Naparetki – Minun rakkaustarinani -kirjan kansikuva on naparetkueen itse ottama kuva jäälle tehdyn pakkolaskun jälkeen.
Miten he uskalsivat?
Nykymittapuulla Pohjoisnavan ylittäminen vetypallolla kuulostaa päättömältä. Sitä enemmän, mitä useampia yksityiskohtia retkestä selviää. Laskelmat, varusteet, ennakkotiedot – mikään ei jälkikäteen ajateltuna rohkaissut yrittämään Pohjoisnavan valloittamista.
Kolmella tutkimusmatkailijalla oli kuitenkin rohkeutta, kunnianhimoa ja toive suurten tekojen aikaansaamisesta. He aikoivat ylittää Pohjoisnavan muutamassa päivässä vetypallollaan ja palata sankareina.
Pallo kuitenkin antoi periksi jo kolmessa päivässä ja he tekivät pakkolaskun jäälle. He eivät olleet lähelläkään Pohjoisnapaa mutta kuitenkin niin kaukana lähtöpisteestään, että paluumatkaan kuluisi kuukausia.
1800-luvun lopulla ajateltiin, että Pohjoisnavalla on manner: vielä ei ollut tehty tarpeeksi tutkimusmatkoja, jotta olisi selvinnyt, että pohjoisessa on vain jäätä ja merivettä. Retkikunta ehkä aavisteli sitä kulkiessaan viikkoja etenemättä juurikaan, koska meri kuljetti jäälauttoja päinvastaiseen suuntaan.
Lopulta he tulivat saarelle, jossa heille lienee ollut selvää, että heidän pitäisi viettää talvi hyytävissä olosuhteissa. Sinänsä heillä oli varusteita siitä selviämiseen – kaikki varusteet eivät olleet tasoa silkkihuivit ja samppanja – mutta pian heidän saavuttuaan saarelle muistiinpanot loppuvat, ja heidät löydettiin kuolleina saarelta 30 vuotta myöhemmin.
Ilmeisesti he olivat kuolleet vain muutama päivä saarelle tulonsa jälkeen. Miksi, kun he olivat siihen saakkakin selvinneet hengissä?
Arvoitusta ratkaisemassa
Arvoitus on kiehtova. Bea Uusman se sai pauloihinsa yli 15 vuodeksi. Hän mm. teki useamman matkan Jäämerelle päästäkseen itse saarelle selvittämään, mitä siellä oikein tapahtui. Hän tutki huolellisesti kaiken jäljellä olevan todistusaineiston. Naparetki-kirja on taltiointi hänen työstään.
Kuva jäältä. Retkikunnalla on mukanaan yli sadan kilon painoisia rekiä täynnä tavaraa. Kuvatekstissä mainitaan, miten napaseudulla kuuluu jatkuva meteli jäälauttojen murtuessa ja halkeillessa.
Kirjassa on niin sanotulle tavalliselle ihmiselle monin verroin hämmästeltävää. Miten ihmiset uskaltavat lähteä vetypallolla Pohjoisnavalle? Miten he oikein selvisivät Jäämerellä menettämättä järkeään? Ja millainen ihminen oikein lumoutuu tästä matkasta yli vuosikymmeneksi ja tekee kaiken mahdollisen tutkimustyön selvittääkseen tapahtunutta?
Noihin kysymyksiin löytyy ehkä jotain vastauksia Naparetki-kirjasta itsestään. Joka tapauksessa se on erinomaisen kiehtova, monitasoinen kirja, joka herätti ainakin minussa monenlaisia tunteita – mm. kauhua, uteliaisuutta ja ihailua. Tätä kirjaa lukiessani koin ensimmäistä kertaa voimakkaasti sen, että kovien pakkasten aikaan minut pitää julman Suomen luonnon keskellä hengissä lopulta vain muutama asia, ja kuinka haurasta lopulta on esimerkiksi se, että taloissamme on lämmintä.
Naparetki- Minun rakkaustarinani tarjoaa monenlaisille lukijoille elämyksen: historiasta kiinnostuneille on kutkuttavaa seurata tapahtumien selvittämistä autenttisten valokuvien, päiväkirjojen ja leirin jäännösten pohjalta; kirjan sivuilla kerrotaan traaginen rakkaustarina yhden retkueen jäsenen ja tämän kihlatun välillä; ja arvoituksen selvittämisessä on salapoliisikirjan viehätystä.
