Läheisessä suhteessa fanikulttuurin kanssa myötäeläneen sarjakuvatutkimuksen nousuun Suomessa on todennäköisesti vaikuttanut sarjakuvalle viime vuosina kasvavissa määrin myönnetty tunnustus taiteellisena ilmaisumuotona. Opetus- ja kulttuuriministeriö lisäsi aiemmin muotoilun alla sijainneelle sarjakuvalle ensimmäistä kertaa erikseen nimetyn osansa vuoden 2013 määrärahoista omana taiteenalanaan. Vuonna 2011 kotimainen sarjakuva juhli näkyvästi satavuotisjuhlaansa lukuisten aiheelle omistettujen tapahtumien ja seminaarien muodossa.

Ei liene ihme, että kirjallisuudentutkimus on silmäillyt merkitsevästi uuden tutkimusalan suuntaan jo jonkin aikaa. Alan marginaalisuudesta huolimatta halusin pitkäaikaisena sarjakuvalukijana edesauttaa tutkimusta myös omalta osaltani. Kulttuurintutkimuksen proseminaaritutkielmassani tarkastelin miten antagonismin ja pahuuden narratiivi esiintyy kerronnan tasolla DC Comicsin Batman -supersankarimaailmaan sijoittuvassa ja Alan Mooren käsikirjoittamassa Tappava pila -sarjakuvaromaanissa (1988).

Antagonismi edustaa tarinassa edustetun pyrkimyksen vastareaktiota ja fiktiossa sen henkilöitymästä käytetään käsitettä antagonisti. Tappavassa pilassa järjestystä ylläpitävä naamioetsivä Batman toimii tarinan päähenkilönä, protagonistina, ja Arkhamin mielisairaalasta karkaava murhaaja, Jokeri, on tarinassa hänen antagonistinsa. Sarjakuvaromaani, graphic novel, tarkoittaa yleensä pituutensa sekä taiteellisten ansioidensa myötä romaaniin verrattavaa, usein kirjamuodossa julkaistua sarjakuvaa. Termiä käytti ensimmäisen kerran amerikkalainen sarjakuvakriitikko ja lehtikustantaja Richard Kyle vuonna 1964. Narratologia eli kertomusteoria tutkii kertomusten eli narratiivien rakenteita sekä diskursseja, yleisesti omaksuttuja tapoja puhua ja tuottaa tekstiä. Supersankarisarjakuva on sarjakuvan alagenre ja pääasiallisesti sillä viitataan 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyneeseen seikkailusarjakuvaan.

Aika on näyttänyt supersankareiden säilyttäneen vetovoimansa fyysisen sarjakuvan sekä niitä ympäröivän maailman muutoksista huolimatta. Genrensisäisten muutosten saattelemat hahmot ovat nähneet toisen maailmansodan amerikkalaisen propagandan airuina, nousseet kultakauteensa Comics Code -sensuuriin jälkeen 1950-luvulla, uudistuneet ottamalla rohkeammin kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin ja tieteen kehityksen myötä omaksumalla elementtejä science fictionista, selvinneet sarjakuvien suosion laskusta uusien, entistä synkempien ja aikuismaisempien tarinoiden esiinmarssilla 1980-luvulla sekä saavuttaneet 2000-luvulla poikkitaiteellisen metamorfoosin myötä renessanssinsa sarjakuvafilmatisointeina.

Englantilaissyntyinen, julkisuutta välttelevä, erakoitunut ja töihinsä sekä erityisesti niiden pohjalta tehtyihin Hollywood-elokuviin kriittisesti suhtautuva Alan Moore mielletään etenkin 1980-luvun jälkeisen sarjakuvaromaanin mahtitekijäksi ja erityisesti ”synkän” supersankariaikakauden uudisraivaajaksi. Hänen kynästään on Tappavan pilan lisäksi peräisin myös vaatimattomasti maailman parhaaksi sarjakuvaksi nimetty Vartijat (1986).

Oulun yliopistossa tekemässäni Diabolus Ex Machina. Antagonismin ja pahuuden narratiivi supersankarisarjakuvaromaanin viitekehyksessä -tutkielmassani kiinnitin erityistä huomiota siihen kuinka supersankarisarjakuvien hahmoille tyypillinen ”myyttinen alkuperä” esitetään tarinassa. Teema toistuu sankareiden kuin rikollistenkin syntytarinoissa. Sankareiden osalla usein jonkinlainen yliluonnollinen tapahtuma tai suuren epäoikeudenmukaisuuden todistaminen velvoittaa heidät suojelemaan itseään heikompia.

Superrikolliset vetävät tässä yhtälössä lyhyemmän korren. Kutsuin ilmiötä nimellä ”diabolus ex machina” (”paholainen koneesta”). Kyseessä on narratiivinen imperatiivi, jossa näennäisesti vapaata tahtoa harjoittava hahmo päätyy aiemmista teoistaan riippumatta lajityypin vaatimaan rooliin ylimaallisen väliintulon kautta. Diabolus ex machina johtaa hahmopsykologialtaan täysin päinvastaisen, immoraalisen roolin omaksumiseen huomattavan lyhyen aikavälin sisällä.
Tappavassa pilassa esitetyssä kuuluisassa kohtauksessa Batman jahtaa kemikaalitehtaaseen murtautunutta ryöstäjää ja mies putoaa vahingossa syövyttävään saaviin. Mies on Mooren Jokerille kirjoitetun taustatarinan mukaan Jack Napier. Klovnimaisen valkoiseksi ja vihreäkuontaloiseksi muuttunut mies syntyy uudelleen ”Jokerina”. Elämän suuren vitsin oivaltanut rikollisnero nauttii lainvastaisesta elämästään lapsen ilolla, showmiehen suureellisuudella ja murhaajan verenjanolla. Tappavassa pilassa näytetyt välähdykset Jokerin aiemmasta elämästä taas näyttävät hänet epäonnistuvana ja perheensä lopulta menettävänä koomikkona, joka ajautuu huonoon seuraan.

Tappava pila on Batman -sarjan synkimpiä tarinoita. Kuva: Brian Bolland (www.comics.org/issue/43808/cover/4).

Siinä missä protagonistien hahmokaareen kuuluu ”mytologisen alkuperän” myötä uuden rooli tuoma identiteettikriisi, antagonistit vastaanottavat uuden maailmankuvansa sekä sen lisänä saamansa fyysiset ja henkiset arvet passiivisen hyväksyvästi. Batman kouluttautuu vuosia rooliinsa yön ritarina ja useiden tarinoiden teemana toistuukin kysymys siitä, onko hän oikeastaan sittenkään järjellisempi kuin jahtaamansa rikollisetkaan. Pahuus sekä rikollispomoille ominainen karismaattisuus muine kognitiivisine avuineen ilmestyvät usein kuin vivusta kääntämällä. ”Siinä paha missä mainitaan” – ainakin jos se on tarinan jännitteelle edullista. Toki poikkeuksiakin löytyy esimerkiksi DC Comicsin ja Marvelin tuhannet hahmot kattavista henkilögallerioista molemmin puolin.

Erityisen mielenkiintoisen ulottuvuuden aihealueelleni toi vahvasti yleisessä kielessäkin elävä ”mytologinen paha”, syntyjään moraalittoman ihmisen myytti. Sarjakuvasivujen maanisiin superrikollisiin samaistettavat sarjamurhaajat ja psykopaattiset rikolliset etääntyvät yllättävän helposti itsekin lähes mytologisiksi hahmoiksi yleisesti tunnetusta tarinasta. Vaarana rikollisesta mielenlaadusta puhuttaessa onkin sortua mytologian värittämään kehäpäätelmään pahasta teon että tekijän välisenä, tyhjentävänä määritelmänä. Yksiulotteista genren arkkityyppiä tarkoittava comic book villain on nähty laiskan kirjoittamisen tuotteena, joten on erikoista kuinka ”oikean elämän ihmishirviöistä” käyty keskustelu ajautuu noudattamaan samankaltaisia väsyneitä trooppeja. Voitaisiin väittää, että kyseessä on ennalta säädetyn narratiivin noudattamista parhaimmillaan, jossa fiktiosta tunnistetut tarinakokonaisuudet mielletään rajusti yksinkertaistaen osaksi jokapäiväistä toimintaa.

Batmanin kaltaisista oikeuden puolustajista kertovissa tarinoissa näemme läpileikkauksen siitä, mitä yhteiskuntamme pitää oikeana ja mitä ei. Kulttuurintutkimuksen sekä samoja piirteitä omaavan sarjakuvatutkimuksen tavoitteisiin kuuluu kulttuuristen ilmiöiden sekä tekstuaalisten käytäntöjen analyysi ja ymmärtäminen. Vaikka siis aikamme roolimallien tutkiminen onkin tärkeää, mielestäni vastapuolen ylenkatsominen jättäisi merkittävän aukon kulttuurisen kudoksemme ymmärtämiseen.