Minä olen supersankarifani. (Okei, pidän lähinnä vain Marvelista. Mutta silti.)
Tämä ei ole mikään salaisuus. Pelaan supersankaripelejä, luen supersankarisarjakuvia (tosin hyvin valikoiden), tein graduni Rautamiehestä ja puhun aiheesta hyvin laajalti, jos löydän soveliaan uhrin. On siis väistämätöntä, että tämä vaikutus leviää niihin, jotka eivät voi läsnäoloani välttää.
Olen myös moninkertainen isosisko hyvin tyttövaltaisesta perheestä, jossa ikäskaala on laaja. Siskoistani vanhin on jo tarpeeksi iso fanittamaan elokuvia kanssani, nuorin taas ei osaa nimetä perheen ulkopuolisista ihmisistä vielä muita kuin Joulupukin ja Spider-Manin. (Jälkimmäinen oli yksi ihastuttavimpia siskokokemuksiani.) Korruptoiva vaikutus on kai aina ollut olemassa, mutta kun opintojen jälkeen muutin takaisin, se on selvästi kasvanut — ja isolta osin tietoisesti.
Miksi en tahtoisi siskojeni pitävän siitä, mistä itse pidän? Siksi meillä joskus kerrotaan iltasatuina Kostajista, lapsille sopivan sensuroituna tosin. Siksi pikkusiskon äkkäillessä silmän peittohoitoa vastaan yleensä auttaa, kun muistutan, että Spider-Manin pomollakin on silmälappu. Ja siksi päädyn välillä miettimään sitä, mistä löytäisin naissankareita, joihin tutustuttaa pienet.
Voidaan keskustella paljonkin siitä, kuinka tasa-arvoinen sankareiden maailma ylipäänsä on, mutta varsinkin pienille suunnatussa materiaalissa miespainotteisuus korostuu. Niinpä tietysti. Kaikkihan nyt tietävät, että pikkupojat pitävät sankareista, tytöt taas prinsessoista. Siskoni ovat selvästi ainutlaatuisia poikkeuksia leikkiessään mielellään Hämähäkkimiestä ja Rautamiestä, lainaten välillä nukkejani. Naissankareista en ole löytänyt nukkeja, eivätkä aivan pienille suunnatuissa piirretyissäkään sankarittaret juhli. Ultimate Spider-Man -sarjaa pienet kyllä katsovat innoissaan vaikka englanniksi, mutta viiden teinisankarin joukosta vain yksi on nainen, plus tietysti se tyttöystävä.
(Okei, valehtelin. Kerran löysin lelukuvastosta naispuolisia “supersankareita”. Eräs muotinukkebrändi päätti julkaista omat sankarinsa, ja esitteli kuvastossa kolme upeaa sankaritarta, korkeissa koroissa ja lyhyissä hameissa tietysti. Näiden voimat olivat kovaa juokseminen, korkealle hyppääminen ja ympäri pyöriminen. Siis yksi voima kullakin. Saman kuvaston muilla sivuilla pojille tarjottiin figuureiden ominaisuuksina lasereita, seinien murskausta ja lentämistä. Mutta tytöthän tykkäävät tehdä piruetteja, eikö?)
Tietysti superleluja voi tehdä itsekin, jos niitä sitten raskii antaa lasten käsiin.
Tämä ei johdu siitä, etteikö hyviä naissankareita olisi olemassa. Niitäkin, joiden ainoana tehtävänä ei ole näyttää nätiltä. Haluaisin kovasti tutustuttaa siskoni Varjokissaan tai Ororoon tai Jubileehen tai niihin tusinaan muuhun ihanaan sankariin, joiksi itse halusin isona tulla, mutta alle kymmenvuotiaille sopivaa materiaalia ei oikein ole.
Jos oheistuotteista kysytään, Marvelin ainoa sankaritar on Musta Leski, ja tämäkin näkyy vain yhdessä julisteessa, siinäkin tietysti (puoleksi) takaapäin. Miksi Iron Man 3 -leffan jälkeen mistään ei löytynyt Pepper Potts -toimintafiguuria, vaikka tämä sai lopultakin tehdä muuta kuin olla huolissaan tai vaarassa? Rautapatriootilla kyllä olisi päässyt leikkimään. Ryhmä X:ään kuuluu lukuisia naisia, mutta välillä luulisi, että tarinan ainoa henkiinjäänyt hahmo on Wolverine, koskapa muut ovat kadonneet maan päältä ja lelukaupoista. Ja kuka nyt on edes kuullut Haukansilmästä? Ei sinusta, Clint, vaan Kate Bishopista. Siitä, joka soittaa selloa ja tappelee vaikka mekossa, jos tarve on, ja sattuu olemaan oman ryhmänsä johtaja siitä huolimatta, että tiimiin kuuluu myös poikia.
Pienet tytötkin haluavat joskus olla sankareita. Kun lelukaupasta ei löydy edes niitä tyttöystäviä ja naamiaisosastollakin piilee vain poikapuolisten viittakokonaisuuksia, tulee toisinaan mietittyä, miten he voisivat oppia, että sekin on mahdollista. Että voi leikkiä superia ilman, että leikkii samalla poikaa. Ja että toisaalta saa olla sankari, vaikkei vielä osaisikaan juosta korkokengissä. Me isothan sen kaiken voimme opettaa, mutta joskus se olisi helpompaa, jos vaikka sieltä leluosastolta löytyisi myös Hämähäkkinainen. Tai Hämähäkkityttö. Tai vaikka vain Merida, jolla olisi lisävarusteena jousi eikä tanssiaispuku.
Viime jouluna tein nuorimmille siskoilleni lahjaksi supersankariviitat. Niistä osa oli kirkuvan pinkkejä, mutta hyvin niilläkin kuitenkin tuntuu lentävän ympäri taloa, oli päässä prinsessakruunu eli ei. Toisinaan ovat isosiskon sankarinuket joutuneet pelastettaviksi pelastajien sijaan, ja sehän sopii vallan mainiosti.
Mitähän tekevät kaikki ne orastavat pikku sankarittaret, joille kukaan ei ole kertomassa, ettei kaikkien supereiden nimi pääty sanaan “mies”?
Äidin vierestä on kiva suunnitella uusia seikkailuja.
Mielenkiintoinen artikkeli, kiitokset siitä! Joskus olen tätä samaa asiaa pohtinut etenkin aikuisiällä kun tähän aihepiiriin liittyvää keskustelua olen seurannut. En tiedä olinko itse jotenkin tavallista tyhmempi, mutta minä en koskaan pienenä tyttönä tajunnut tietyllä tavalla hahmojen sukupuolta. Katselin Star warseja ja Indiana Jonesia, ihastelin taistelutaitoja ja vauhdikasta menoa. Pääni sisällä kuvitelmissani ja leikeissäni seikkaili aikuinen alter egoni, joka osasi kaikki samat temput (ja toki vähän päällekin) kuin ihailemani sankarihahmotkin. En koskaan tajunnut, ettenkö olisi voinut kuvitella tämän kovasti itseni oloisen naissankarin tekeväni pääni sisällä kaikkea samaa kuin miespuoleisetkin toimintasankarit. En myöskään ymmärtänyt olla pettynyt siitä, että naiset näissä jutuissa usein olivat sivurooleissa avuttomina. Lähinnä muistan ihmetelleeni joissakin kohtauksissa, että miksi tuo tyyppi on noin tyhmä ja avuton, miksei se tappele vastaan tai huiputa tuota pahista. Mutta koskaan en muista, että olisin kokenut sen olevan sukupuolesta riippuvaista ja ajatelleeni, että voidakseni leikkiä näitä leikkejä, minun olisi pitänyt tyytyä leikkimään toista sukupuolta kuin itse olin tai ottamaan sitä avuttoman pelastettavan roolia, koska olin tyttö. Myöhemmin koin usein hieman vieraaksikin sen ajatuksen, että minulla olisi pitänyt olla itseni näköisiä ja samaa sukupuolta olevia hahmoja, joihin samaistua. Miksi minun olisi pitänyt rajoittaa samaistumiseni sukupuoleen? Ihailin ja samaistuin niihin hahmoihin, jotka tuntuivat sisimmässään olevan minulle tärkeistä arvoista ja ominaisuuksista koottuja. Joskus he olivat miehiä, joskus naisia. Heidän sukupuolensa ei kuitenkaan koskaan estänyt minua kuvittelemasta ja leikkimästä supersankaria tai rehvakasta toimintatyyppiä.
En ole kuitenkaan kovin laajalti keskustellut esimerkiksi kavereiden kanssa tästä aihepiiristä, joten en tiedä miten yleistä käytännössä tytöillä tämä nimenomaan omaa sukupuolta olevien samaistumiskohteiden etsintä on. Onkohan tästä olemassa jotakin tutkimusta, mielenkiintoinen aihepiiri nimittäin 🙂
Silmiä avaava kirjoitus, Eleonoora! Itsehän en juurikaan harrasta supersankarisarjakuvaa, mutta olen kyllä huomannut tuon naissankarien puutteen lelupuolella. En tiedä, mistä muotinukkesarjasta itse puhut, mutta Monster High on ainakin julkaissut neljän originaalin supersankarin sarjan, Power Ghouls. Se on mielestäni todella siisti, ja jokaisella nukella on esikuvansa supersankarimaailmassa 🙂 http://monsterhigh.wikia.com/wiki/Power_Ghouls
Ilmeisesti Barbie on myös joskus julkaissut jotakin elokuvien oheisnukkea naissupersankareista. Mutta tietysti ne on erikoisjulkaisuja ja “limited editioneita”: http://www.retrotogo.com/2009/03/mattell-x-dc-comics-barbie-superhero-dolls.html (Myös Halle Berryn Catwomanista on julkaistu Barbie-nukke, mikä on ehkä hieman erikoista, ottaen huomioon nuken asun ja elokuvan laadun.)
Masters of the Universe -brändin alla julkaistiin myös muutama vuosi sitten uusia lelufiguja ja mukana olivat kaikki oleelliset naishahmotkin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun esim. She-Rasta oli tarjolla muu kuin muotinukkeversio. Mutta nykyisin nuokin figut ovat tietysti aika kiven alla ja kalliita, mikä on tosi sääli, sillä ne ovat äärimmäisen laadukkaita ja kickass. http://thefwoosh.com/2010/06/first-look-masters-of-the-universe-classics-she-ra
Ihan varmasti markkinat pienille tytöille löytyisivät, kunhan joku lähtisi rohkeasti tytöillekin markkinoimaan. Mutta jostain syystä tuntuu kovin vaikeaa olevan. (Ja jos jotain tehdäänkin niin ei niitä ainakaan Suomeen tuoda…)
P.S. Iron Man -ponista vielä. Olemassa olevat custom-lelut eivät useinkaan sovellu lasten leikittäviksi, ellei niitä ole erityisesti sellaisiksi suunniteltu, vaan ne ovat enemmänkin aikuisille keräilijöille suunnattuja. Kustomoijat käyttävät töissään herkkiä materiaaleja, kuten fimomassaa, rautalankarakennelmia ja akryylimaaleja, jotka irtoilevat ja ovat syötyinä todella epäterveellisiä. Moni ei suostu leikkiin töitään edes myymään.
90- luvun pikkutyttönä piti Ruotsinreissulla palata yhteen kauppaan ostamaan Super-Sindy, joka kaikessa pinkkiydessään ja oranssisuudessaan oli kuitenkin paljon enemmän badass kuin mitä tämä blogaaja koki sen olevan: http://barbiebeauties.wordpress.com/2011/08/04/off-topic-doll-2-super-sindy/ Tosin samoihin aikoihin omistamani keijukuningatar-Sindy oli meidän leikeissämme myös aika kova tyyppi.
Oli tuota myöhemmin myynnissä Suomessakin. Mikäköhän on super-muodin uusiutumistahti nukkesuunnittelussa?
Mitä nimimerkin An kommenttiin tulee, niin kaipa samaistumisen ja ihailun kohteet, oma luonne ja oma sukupuoli ovat kaikki aivan eri asioita. Muistan ikuisesti sen hölmistyneisyyden, kun olin suurella innostuksen rytinällä tehnyt tarhassa puumiekan, enkä sitten tiennytkään, mitä muuta sillä tehdä kuin poseerata. Jotakutahan (ensisijassa minua) olisi voinut sattua, jos olisin ruvennut miekkailemaan sillä! Ei mennyt ihan putkeen se (kai Narniahahmoihin tms.) samaistuminen… 😀
Lärviksen puolelta kopsaan itseäni:
Tästä puhuttiin eilen kaverin kanssa. Ajattelin ostaa kummitustytölleni joululahjaksi Taurielin, jotta hänellä olisi edes yksi naispuolinen actionfiguuri. Tyttö tykkää Angry Birdseistä, mutta siinä on vain yksi tyttölintu ja pelissäkin vain yksi kenttä, jossa voi pelata pelkillä tyttölinnuilla. Isä sitten joutuu pelaamaan pelin siihen vaiheeseen, että lapsi saa pelata. Ja isän pinkki transformeri on se, jota useimmin hyllyltä pyydetään leikkiin.
Siitä tosin tuli hyvä mieli, että vielä näin kaksi vuotta(!) jälkeenpäin tyttö muistaa, keneltä sai kerran ex tempore -tuliaiseksi ison, pinkin merirosvosapelin. Siitä on pidetty hyvää huolta, ja isä on kuulemma opettanut miekkailemaan. 🙂
Mielenkiintoinen kickstarter-projekti aiheeseen liittyen: https://www.kickstarter.com/projects/iamelemental/iamelemental-action-figures-for-girls