Dark Souls II

Alustat: Xbox 360, PlayStation 3, Windows PC (25.4.)
Testattu: Xbox 360
Kehittäjä: From Software
Julkaisija: Bandai Namco
Genre: toimintaroolipeli
Ikäraja: PEGI 16

Dark Souls II on fantasiaseikkailu, jossa pelaaja tutkii hylättyä valtakuntaa. Pelaajan sielu on varastettu ja ensimmäinen vilkaisu peiliin voi olla traumaattinen: takaisin katsoo elävä kuollut, mätä ruumis. Pelin tavoite kerätä voimakkaita sieluja ja voittaa omansa takaisin onkin selkeä motivaatio tunkeutua yhä syvemmälle vaaralliseen maailmaan. Miltei kaikki vastaantuleva on vihamielistä ja suurin osa ajasta meneekin selviytymistaistelussa yhä haastavampia hirviöitä vastaan. Harvat puherooleja saavat tyypit ovat hekin vähintään epäilyttäviä. Monen kohdalla vain odottaa, koska sitä löytää puukon selästään.

Pelissä taistellaan paljon ja se taistelu on parasta, mitä videopeleillä on tarjota. Missään muussa pelissä ei keskity jokaiseen yhteenottoon samalla tarkkuudella kuin Dark Souls 2:ssa. Vihollisten liikkeet on luettava oikein ja omien taktiikoiden on mukauduttava uusiin haasteisiin. Tappelu vaatii kyllä näppäryyttä ja taitoa, mutta usein tuntuu siltä, että isoin ongelma on rauhallisena pysyminen. Monta kertaa pelaajan kokoiset hirviöt rynnivät päälle, ja pelaaja-parka yrittää päättää, väistäisikö, torjuisiko vai iskisikö ensin. Kun oikean taktiikan löytää kullekin vastukselle, ne yleensä kaatuvat muutamalla iskulla – kunhan ei tee virheitä. Oman tyylin löytäminen vaatii erilaisten hahmojen ja varusteiden kokeilemista. Keihäällä ja miekalla taisteleminen on aivan erilaista, ja päällä olevan metallin painon tuntee hitaina liikkeinä ja nopeasti kesken loppuvana kuntona.

Dark Souls 2 on yksi edellisen konsolisukupolven kiistattomia kruununjalokiviä, mutta en silti uskalla suositella sitä kaikille. Se on turhauttava ja ruma, ja se pettää ja valehtelee.

Mikä on hyvä peli?

Onko hyvä peli hauska? Useimmissa tapauksissa kyllä, vaikka haluaisinkin, että meillä olisi tilaa myös muille kuin hauskoille peleille. “Mielekästä ajankäyttöä” olisi ehkä parempi määritelmä, niin epähauskalta kuin se kuulostaakin. Dark Souls 2 kuitenkin on “hauska peli”. Palataan tähän myöhemmin.

Voiko hyvä peli olla turhauttava? Vaimoni on pyytänyt minua olemaan hiljaa peliä pelatessani, ja se on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Dark Souls 2 lyö pelaajaa turpaan niin usein, kovaa ja armoa antamatta, ettei pelaaja voi kuin kiroilla ja yrittää olla luovuttamatta. Kun hyvä yritys pelissä etenemiseksi katkeaa pomovihollisen jalan alle jäämiseen murto-osasekunnin ajoitusvirheen vuoksi, ja puolen tunnin sessio päättyy siihen ilman mahdollisuutta korjata mokaansa, kyllä se on vaikeaa niellä. Turhauttamisen vuoksi peli ei tosiaankaan sovi kaikille.

Onko hyvä peli kaunis? Dark Souls 2:ssa on melkein kauniita hetkiä. Se on kyllä graafinen parannus edeltäjiinsä verrattuna, mutta kuvasuunnittelu ei kuitenkaan yllä ihan edellisten osien tasolle kokonaisuutena. Tuntuu, että se yrittää liikaa olla kutsuva ja nätti, siinä missä se on parhaimmillaan luotaantyöntävyydessä ja rumuudessa. Mutta kaunista se ei koskaan ole, parhaimmillaankin vain funktionaalista.

Entäs sitten pelattavuus? Tokihan hyvän pelin pelattavuuden pitää olla hyvää! Jos pelattavuudella viitataan pelin sujuvuuteen ja palautteen antamiseen, Dark Souls 2 on yhdistelmä loistavaa ja ihan kamalaa pelattavuutta. Toisaalta ohjaaminen ja taistelu on poikkeuksellisen loogista ja selkeää, toisaalta pelaajalle ei kerrota edes hyvin tärkeitä asioita, ja usein on epäselvää, mitä oikein pitäisi tai edes voi tehdä.

Onko hyvä peli sarja mielenkiintoisia päätöksiä, kuten Sid Meier on luonnehtinut? Souls -sarjassa jokainen päätöksesi pelaajana johtaa seurauksiin, joiden kanssa sinun on elettävä. Osa päätöksistä on hyvin pieniä; väistänkö oikealle vai vasemmalle? Kierinkö vai torjunko? Hyppäänkö reunan yli? …ja moni erittäin pitkän kantaman. Esimerkiksi asetyypin valinta vaikuttaa jokseenkin kaikkeen pelissä, liikkumisesta väistelyyn ja pomohirviötaktiikoista hahmon kehittämiseen. Useat pelin alussa tekemäsi päätökset paljastuvat todellisuudessa toisenlaisiksi, kun ymmärrät paremmin pelin koko kudelman. Kokeile aloittaa peli alusta ehdittyäsi jokusen tunnin syvemmälle. Huomaat, että perspektiivisi on muuttunut.

Onko hyvä peli pakenemista mielikuvitusmaailmassa seikkailuun? Jos seikkailu on tuntemattomaan astumista, Souls-pelit tuntuvat enemmän seikkailulta kuin juuri mikään muu. Jokainen askel on täynnä tuntematonta vaaraa, ja jokainen kohdattu olento täyttää pelaajan hiljaisella, akuutilla kauhulla. Pelimaailman kerroksittainen avautuminen ja muuttuminen pelaajan toimien seurauksena tuntuu aivan eri tavalla saavutukselta kuin pelin aikana avautuvat Achievementit ja Trophyt. Pelaaja ottaa Souls-maailmat haltuunsa, eikä vain kulje niiden läpi vuoristorata-ajelun matkustajana.

Uutuutena tässä jatko-osassa alueet voi myös puhdistaa kokonaan kaatamalla niiden viholliset riittävän monta kertaa; näin pelissä pääsee eteenpäin määrätietoisuudella, vaikkeivät taidot aivan riittäisikään. Kokeneemmille pelaajille tämä puolestaan lisää maailman ahdistavuutta, koska kuolevien vihollisten sielujen hamstraamista on rajoitettu. Tuntuu, että kaikki on loppumassa. Nuoliakaan ei myydä kaupassa loputtomasti.

Kiirastuli kaverin kanssa

Moninpeli on toteutettu omalaatuisesti. Muiden aaveet kulkevat lyhyinä välähdyksinä pelaajan maailmassa, näyttäen toisten viimeisiä hetkiä ennen kuolemaa ja helpotuksen tuovia istahtamisia leirinuotion ääreen. Niistä tulee tunne, ettei rankkaa matkaa taiteta yksin, vaikkei suoraa interaktiota olekaan.

Toiset pelaajat myös jättävät itse kirjoittamiaan viestejä pelimaailmaan, joista on usein merkittävää hyötyä – jos siis osaa jättää ansat ja pilat omaan arvoonsa. Kun itse on selvinnyt pirullisesta ansasta tai väijytyksestä, tulee tunne, että omat opit on siirrettävä eteenpäin.

Toisten pelaajien kanssa voi pelata myös samanaikaisesti, samassa maailmassa. Ensinnäkin pahantahtoiset pelaajat voivat tunkeutua sinun peliisi ja yrittää päästää sinut päiviltä. Tällaisen hyökkäyksen uhriksi joutuminen on ihan kamalaa, ja toisaalta äärimmäisen jännittävää, intiimimpää kuin tavallinen moninpeliurheilu. Peli vain kertoo, että tuntematon tappaja on tunkeutunut maailmaasi, mutta kumpikaan teistä ei tiedä, missä toinen kulkee. Seuraa piinaava piiloleikki, jossa molemmat yrittävät yllättää toisen. Uhri voi myös toivoa, että joku avulias mutta yhtä lailla tuntematon pelaaja ehtisi hätiin.

Kavereita voi auttaakin. Vaikeammat pomohirviöt kaatuvat yleensä vain kutsumalla ystävällisen pelaajan apuun. Yhteispeli on kuitenkin rajoitettu siten, että et voi pelata varsinaisesti kaverin kanssa koko peliä läpi. Yksin kulkeminen on pelin tarkoitus.

Onko toi nyt sitten hauskaa?

Souls-sarjalla on maine masokistisen vaikeana kokemuksena. Julkaisija ottaakin tästä kaiken irti; pelaajan turhautumisella ja jatkuvalla pelissä kuolemisella mässäillään. Tämä on sääli, koska ensinnäkään peli ei ole mitenkään poikkeuksellisen vaikea, eikä itserankaisu ole suinkaan pelin tarkoitus.

Mutta haastetta pelissä kyllä on. Dark Souls 2 vaatii opiskelua. Sitä ei voi pelata “sivuprojektina”. Mitään ei saa ilman vaivannäköä, eikä satunnainen pelaaja tule juuri etenemään.

Mutta onko se sitten hauskaa? Mitä oikeastaan on hauskuus peleissä? Hauskuus on oppimista. Ja tästä syystä Souls -sarja on yksi kaikkien aikojen hauskoimmista peleistä. Souls-pelin pelaaminen on jatkuvaa oppimista. Jokainen uusi vihollinen vaatii opiskelua, yritystä, erehtymistä ja voittamista. Sen jälkeen opittua tekniikkaa toistetaan, kunnes siinä tulee niin hyväksi, ettei oikein ymmärrä, mitä alunperin pelkäsikään. Tämä oppiminen on nimenomaan pelaajan oppimista, ei hahmon parantelua. Ne ihan samat pelin alun epäkuolleet ovat vaarallisia myös loppupelissä, jos pelaaja ei muista, miten niitä käsitellään. Puukkoa päistikkaa päin juokseminen on vaarallista kymmenien pelituntien sankarillekin.

Useimmissa pitkäikäisissä, hauskoissa peleissä on kyse hyvin suunnitellun, monimutkaisen järjestelmän hallitsemisesta, eikä mikään peli tee siitä yhtä näkyvää kuin Souls-sarja. Kaikki vastaantuleva on kaadettavissa taistelujärjestelmän osaamisella ja vastaavasti mikään määrä hahmon kehitystä ja parempia varusteita ei korvaa osaamisen puutetta. On mielettömän hieno tunne kävellä tuskin hidastaen läpi sellaisten alueiden, jotka ensikohtaamalta vaativat tuntikausien opiskelua.

Moni haluaa lähestyä Dark Souls 2:sta tietämättä mistään mitään, nauttien haasteen voittamisesta omin voimin. Tulkintani mukaan peli on tehty nimenomaan internetin vinkkipalstoilla pelattavaksi. Wikin avaaminen läppärille ja pelin pelaaminen jokaiseen alueeseen karttojen ja vinkkien kanssa tutustuen ei tunnu kokemuksen halventamiselta, vaan yhdessä seikkailemiselta. Se on todellista sosiaalista pelaamista. Souls-pelit kirvoittavat pelaajissaan valtavasti keskustelua – osittain siksi, että se on välttämätöntä, osittain siksi, että näin pääsee jakamaan seikkailunsa muiden kanssa.

Tiivistelmä

+ Erinomainen taistelumekaniikka
+ Omalaatuinen, tunnelmallinen moninpeli
+ Haasteiden voittaminen

– Epätasainen toteutus teknisesti ja taiteellisesti
– Ikärajamerkintä ei voi kertoa pelin asettamista vaatimuksista hermoille

Arvosana

*****

Peli on saatu ilmaisena arvostelukappaleena pyynnöstä.