Saimme Gummerukselta arvostelukappaleeksi Erika Vikin hiljattain ilmestyneen esikoisteoksen Hän sanoi nimekseen Aleia, ja fantasian ystävänä tartuin innoissani tilaisuuteen. Kirja osoittautui harvinaisen vaikeaksi arvosteltavaksi, sillä pidin siitä monella tasolla, mutta mielestäni siinä oli myös monia puutteita, jotka olisivat enimmäkseen täysin parannettavissa. Monelle teos varmasti toimii, mutta siitä löytyy myös kehittämisen arvoisia kohtia ja teos jättikin itselleni hyvin ristiriitaiset fiilikset. Ilmeisesti kirja on ollut hyvin pidetty, mutta… No, jos tämä kirjailijan esittelyteksti ei toimi sinulle, en usko että pidät itse kirjastakaan:
Liitän tekstiini katkelmia kirjasta, ja olen välillä jättänyt pois kohtia koska en halua paljastaa liikaa juonesta.
Hän sanoi nimekseen Aleia kertoo nuoresta salaperäisestä naisesta, jolla on salaperäinen (ja juonen kannalta kätevä) muistinmenetys. Aleia löytää itsensä Corildonin, salaperäisen seleesimiehen luota. Juonesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa, sillä tarinassa ollaan paljon tien päällä. Aleia on Vikin esikoisteos, ja sen huomaa usein. Vik tekee varsin paljon aloittelijan virheitä, jotka olisi voinut – ja pitänyt – saada editointivaiheessa korjattua. Aloitetaan kuitenkin positiivisista puolista.
Olen maailmanluonnin eli worldbuildingin suuri ystävä, ja teen sitä itsekin mielelläni. Vikin maailma on steampunk -henkinen fantasiamaailma, jossa magia on pelätty ja kunnioitettu asia. Magiaa harjoittavat (ilmeisesti) lähinnä seleesit, joka on maaginen ihmismäinen laji. Maailman erikoisuudet ja omalaatuisuudet olivat mielestäni kiehtovia, ja erityisesti rakastuin fennekkiin, joka on jonkinlainen ketuntapainen maaginen eläin. Otus oli erittäin sympaattinen, ja antoi myös osviittaa maailman magian toimintaan.
”Sininen kuono työntyi esiin Keshen rautatieaseman ratapihan tiiliseinästä. Viiksikarvat vapisivat kiihtyneinä, kun fennekki nuuhki aurinkojen maailman tuulia. Tympeän tumma taivas ripotteli alkavaa sadetta. Fennekki pärskähti tuntiessaan pisaran hipaisevan kirsuaan.”
Toinen positiivinen asia oli toiminta: hieman verkkaisen alun jälkeen vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Aleia lähtee seleesi Corildonin suojeluksessa vuoden taianomaisimmalle road tripille tämän seleesimaahan ratkaisemaan arvoitusta siitä, kuka Aleia on ja mitä hänelle on tapahtunut. Tästäkään osiosta en juonipaljastusten pelossa viitsi paljastaa enempää. Vik on myös itse suunnitellut kirjan kannen, mistä pidän jo ajatuksena, minkä lisäksi suunnittelu on mielestäni onnistunut ja kaunis.
Hän ei ymmärtänyt kirjallisuuden päälle.
Yksi tärkeä asia Vikin kirjassa on kieli, ja erityisesti sanat. Vikin sanavarasto on monipuolinen ja ihailtavan laaja – kirjailija on selvästi tehnyt taustatyötä etsiessään oikeita termejä, mikä tuo kirjaan aitouden tunnetta. Tämä rakkaus suomen kieltä kohtaan ei kuitenkaan koske kuin sanastoa, ja teoksen kielen suurin ongelma on – taas – editoinnin puute. Lauseet ovat usein tasapituisia tai yhden virkkeen mittaisia, paitsi silloin kun luodaan jännitettä. Vik käyttää omituista passiivimuotoa kuvaillessaan hahmojen tuntemuksia:
”Ajatuksissa kirkuva kauhu sai kädet hypähtämään niskaan […]. Tuntui siltä kuin tuota kohtaa olisi koverrettu sulalla raudalla.”
Ehkä kaikkia tämä ei häiritse, mutta kenen kädet, kenen niska, kenestä tuntui. Kyseinen rakenne toistuu jatkuvasti ja häiritsi ainakin itseäni.
”Kämmen lennähti niskaan. Toisen kohdalla hän tajusi. Silmät revähtivat ammolleen. Aleia hyökkäsi pystyyn … [..]”
”Aleia tömähti maahan tasajaloin ja kaatui eteenpäin. Kämmenpohjat nirhautuivat irtokiviin ja raapivat auki vanhat ruvet. Leuka kopsahti maahan.”
Dialogi on mielestäni myös yksi romaanin heikkouksista – minusta se tuntui teennäiseltä ja väkinäiseltä, minkä lisäksi uskon Vikin saaneen paljon vaikutteita englannin kielestä, eivätkä englannin rakenteet ja konventiot aina istu suomeen. Vik tekee aloittelijan virheen (,mihin editoitaessa ei ole puututtu) ja liioittelee adverbien käyttöä. Esimerkiksi yhdellä sivulla on kuusi vuorosanaa, jotka lausutaan peräkkäin mm. mylväisten, kuuluvasti, hörähtäen ja urahtaen. Kuten Stephen King sanoo: jos tekstin on kirjoittanut tarpeeksi hyvin, lukija kyllä tietää miten vuorosana sanotaan. En sinällään vastusta erilaisia kuvauksia, mutta liika on liikaa.
”He osuivat sinuun”, Aleia puuskahti.
[…]
”Kai mä nyt sen huomaan”, hän sähähti.
Esimerkiksi sana ”urahtaa” esiintyy kirjassa jatkuvasti, välillä jopa joka sivulla*. Urahtaminen ei myöskään ole ainoa turha sana, joka romaanissa toistuu. Nimettömistä hahmoista käytetään heidän näkyvintä piirrettään – erään hahmon kohdalla käytetään sanaa “pellavapää”. Tässäkään ei ole mitään vikaa, paitsi siinä vaiheessa, kun sana toistuu aivan liian monta kertaa, pahimmillaan joka sivulla. Laskin nopeasti, että kuuden sivun aikana sanaa ”pellavapää” tai ”pellavapäinen” käytettiin kahdeksan kertaa; kuvailevan kielen on tarkoitus tehdä tekstistä monipuolista, eikä se tässä tapauksessa ole mielestäni onnistunut. Kyseistä hahmoa olisi voinut kutsua useammin vaikka pojaksi, tai muilla nimityksillä, jotka liittyvät hänen toimintaansa (ja joita en paljasta, taas juonipaljastuksia vältelläkseni). Tähän turhaan toistamiseen olisi voinut – taas kerran – puuttua editointivaiheessa (sanoi hän, toistaen itseään).
Alusta asti on ollut aika selvää, että kirjalla pyritään kansainvälisille markkinoille – ja lujaa. Väittäisin, että tämä haittaa kirjan suomea. Miten pitäisi esimerkiksi ääntää Jaiphire? Tai Cyr? Eyral? Ja nyt kun pääsin vauhtiin, niin miksi aurinkolasit ovat aurinkojenlasit? Puhutaanhan tähtitaivaasta eikä tähtientaivaasta. Juna taas käyttää polttoaineena kohlia, mikä on vain vieraskielinen sana hiilelle (tai silmien rajaukseen käytettävälle kajaalille, mutta sitä tässä tuskin haettiin). Kohli on kirjassa jotain hiiltä parempaa, mutta en silti oikein ymmärrä valittua sanaa. Miten se pitäisi suomeksi edes lausua?
Vikin kieli on usein kaunista ja monipuolista, mutta toisinaan tarkoitushakuisuus kääntyy itseään vastaan ja sanavalinnoista tulee kummallisia tai järjettömiä: millaiset ovat esimerkiksi kaarnanväriset silmät? Ruskeat? Mustavalkoiset kuin koivulla? Vai onko tarinan maailmassa kaarnan väri erilainen? Jos silmät ovat ruskeat, niitä voi sanoa ruskeiksi, tai edes kaarnanruskeiksi. Välillä hahmot hymyilevät riehakkaasti, ja nainen haluaa heittäytyä kihlattunsa käsivarsille, mikä ei ole niinkään kummallista kuin hieman noloa. Katupoika, joka puhuu muuten liioitellun huonoa kieltä, käyttää sanaa leninki.
Hahmot jäivät muutenkin mielestäni yksipuolisiksi, enkä aina ymmärtänyt heidän mielenliikkeitään. Kirjassa on pieni rooli transsukupuolisella hahmolla, mikä on sinänsä positiivista, mutta hänet olisi voinut kirjoittaa ilman kiusallista transfobiaa. Tämän fobian lisäksi meidän maailmastamme on Vikin maailmaan siirtynyt ainakin kasuaali seksismi ja ”lajismi” (eli rasismi; en huomannut että kirjassa olisi seleesien lisäksi ollut muita ei-valkoisia, jotka olisi kuvattu selvästi ei-valkoisiksi), minkä lisäksi romanttiset ja seksuaaliset tunteet vaikuttavat kohdistuvan aina vastakkaiseen sukupuoleen, jotka toteuttavat varsin perinteisiä sukupuolirooleja. Lukija itse saa päättää häiritsevätkö nämä aspektit, mutta halusin tuoda ne esille.
Kirja oli lopulta varsin mukaansatempaava, vaikka en erityisemmin pitänyt siitä, että tarinan mysteereitä ei avattu juuri ollenkaan, vaikka hahmojen ja tilanteiden salaperäisyyttä tuotiin jatkuvasti esiin. Kirjastahan on tulossa vielä kaksi osaa, ja varmasti tämänkin takia tarinaa on jätetty auki. Hän sanoi nimekseen Aleia toimii varmasti parhaiten nuorelle yleisölle, mutta uskon että myös aikuiset voivat nauttia siitä. Toivon, että Vik saa jatkossa parempaa tukea kustantajaltaan ja jatko-osien laatu on parempi.
*Sivut 150-151. En liioittele ainakaan tässä tapauksessa.
