Viihdeklassikkoon perustuvassa esityksessä löytyy nuken sielu.
Minulle on paljastunut ihmeellisen tarkkaan varjeltu salaisuus: joka suunnassa tehdään korkealaatuista nukketeatteria aikuisille. (Silmäni avasi Studio Pasilassa näkemäni Royal Hattara -nukketeatteriryhmän upea Whatever Love Means, ja sillä tiellä ollaan!) Nyt ryntäsin katsomaan Aura of Puppetsin esitystä Angelika ja kuumat paikat. Siltavuorenrannassa sijaitsevassa söpössä Teatteri Unionissa esitetty näytös oli osa Nukketeatteri Sampon kansainvälistä festivaalia.
Intohimona illuusiot
Turkulaislähtöinen Aura of Puppets on omien sivujensa mukaan Suomen suurin nukketeatteriammattilaisten verkosto, joka tekee nykynukketeatteria tunnetuksi ja toteuttaa aikuisille ja lapsille suunnattuja esityksiä ja tapahtumia niin Suomessa kuin ulkomailla. ”Hurmaavat esiintyjät Merja Pöyhönen ja Timo Väntsi loihtivat sauva- ja muppetnukeilleen vauhdikkaan seikkailun campihkön elokuvamaisella musiikilla tahditettuna”, maalailee Aura of Puppetsin oma nettisivu.
Kuva: Pinja Kuusela.
Nukketeatteri ei ole vain lapsille, mutta jokaisen meistä täytyy yllättyä tästä tiedosta vuorollaan. Suomen kielessä mielikuviin vaikuttaa, että sana nukke tarkoittaa sekä teatterinukkea (engl. puppet) että lelua (doll). Tässä kolmen vuoden takaisessa Kritiikin uutisten jutussa Martti-Tapio Kuuskoski haastattelee Kirjamessuilla kahta nukketeatteriammattilaista, Katriina Andrianovia ja Laura Sillanpäätä. He puhuvat animoidusta figuuriteatterista, sieluttamisesta ja manipuloinnista ja kaipaavat, aivan aiheellisesti, kritiikkien kirjoittajiksi taidekoulutuksen saaneita ammattikatsojia. Andrianov pohtii: ”Lajiin on lähtökohtaisesti sisäänrakennettuna elottomuus ja elollisuus. Kun sitä vasten peilaa omaa materiaalisuuttaan ja sitten toisaalta sitä, että mikä on se sielu…” Hän näkee nukketeatterilla ”valtavan tunnetason potentiaalin”.
Olen tämän uuden intohimoni parissa ehtinyt oppia, että tavallisen käsinuken lisäksi roolihahmoa representoiva nukke voi olla kaksiulotteinen pahvihahmo, jokin sattumanvaraiselta näyttävä esine tai osittain näyttelijän päälle puettava asu, jossa ihmisen käsi ohjaa nuken päätä ja toinen käsi nuken kättä – ja jos kaivataan lisää liikettä, samaa hahmoa voi liikutella kaksikin nukettajaa. Kun toinen heistä sitten vaivihkaa katoaa ilmestyäkseen eri hahmona lavan toiselta puolelta, onnistunut illuusio hätkähdyttää. Eloton esine on saanut sielun.
Entä jos hallitsija menettää dramaattisesti päänsä? Se taas on rutkasti helpompaa ja näyttävämpää kuin ihmisnäyttelijöiden esittämänä. Pahoittelut, että kiljaisin.
Kuka hän onkaan?
Angelikan tarina perustuu Sergeanne Golonin ranskaksi kirjoittamaan viihdekirjasarjaan ja sen pohjalta tehtyihin viiteen tv-elokuvaan. Kirjailijanimen takana on pariskunta Anne Golon, ent. Simone Changeux, ja Serge Golon, ent. Vsevolod Sergejevitsh Goloubinoff. Tosin miehen nimi on mukana lähinnä myyntisyistä.
Romaanisarja käsittää kolmetoista 1950–1980-luvuilla julkaistua nidettä historiallista seikkailua, jossa neuvokas ja ihastuttava päähenkilö, alkuperäiseltä nimeltään Angélique, pyörii henkeäsalpaavissa tilanteissa. Hän on milloin maalaistyttö, rosvopäällikkö tai markiisitar, jonka jalokivien säihkeen kuvailu vie paljon mustetta, milloin kauppalaivastojen asiantuntija, milloin itsensä Aurinkokuninkaan halujen kohde keskellä hovijuonia. Miehet eivät tahdo pysyä jaloillaan hänen ympärillään! Häntä sieppaillaan ja kuristetaan! Karkeat köydet raastavat hänen valkeita ranteitaan! Ooh!
Tein siis parhaani tutustuakseni Angelikaan ennen esitystä. Ennakkoon tiesin hänestä lähinnä lukuisat nimiversiot, joita fanit ovat antaneet tyttärilleen (vastaan ovat tulleet tavanomaisten Angéliquen, Angelikan ja Angelican lisäksi myös Angeliga ja jopa Anceliga). Minulla oli myös etäinen mielikuva uhkeasta povesta ja hulmuavista hiuksista, jotka saavat ympäristön lääpälleen.
Sain käsiini sarjan järjestyksessä toisen kirjan Angelika ja kuningas (suom. Jouko Linturi) ja yritin uppoutua kertomukseen, vaikka hyppäsin mukaan kesken kaiken. Pitkä tarina poukkoili, sillä siinä oli jokaiselle jotakin: monimutkaisia hovijuonitteluja, salaisia rakastajattaria, suostumuksen kannalta hyyyyyyvin kyseenalaisia panokohtauksia, upeita pukuja ja yllättäviä, monisivuisia neuvotteluja laivoista. Nykyaikaisen täsmäviihteen kuluttajalle kirjassa kaikkea on vähän liikaa – eikä mitään oikein tarpeeksi.
Kuiskauksia ja huutoja
Pöyhönen ja Väntsi tekevät kahdestaan kaikki roolit nukkien kanssa ja ilman. ”Alkutekstitkin” ovat näyttelijöiden pitelemiä kylttejä, joissa lukee työryhmäläisten nimiä. Kehyskertomuksen miljöönä on 1973 Ranskassa toimiva perinteikäs pikku nukketeatteri Salainen Rasia, jota pyörittää vähän traaginen madame de Gobelin (riemukas, karismaattinen Väntsi) poikansa, Angelikan pojan mukaan nimetyn Florimondin (upea Pöyhönen) kanssa. Maineikas marionettitaiteilija ja ihmeellinen käsikirjoittaja, herra Serge de Gobelin taas on poissa kuvasta – kuollut, kun laiva jäi junan alle.
Äiti tekee parhaansa siirtääkseen miehensä luomat traditiot sellaisenaan eteenpäin. Mutta Florimond haluaisi uudistaa teatteria modernimpaan suuntaan, jossa ”nukke voi olla vaikka peltipurkki”. Hän on äitinsä selän takana polttanut nukkeja ”siinä patriarkaattikokossa”. Tämän ristiriidan ympärillä elää koko esitys. Sitten alkaa valjeta, että äidiltä on ehkä jäänyt jotain kertomatta.
“Tässä nukketeatterissa kunnioitetaan naisen tunne-elämää!” (Madame de Gobelin)
Pieni perhe rikkoo tuon tuosta neljättä seinää. Hattu vaihtuu silmiemme edessä peruukkiin, yleisöä puhutellaan suoraan. Näemme perinteisellä nukketeatterinäyttämöllä – tiedätte, sellainen aukollinen sermi tai kehikko, jonka muhkeat punaiset verhot peittävät ihmiset – hyvin kiinteiksi tiivistettyjä tarinoita Angelikan elämästä. Musiikki alleviivaa vaihtuvia tunnelmia.
Suoraan sieluun
Nuket ovat erikokoisia, ja koolla tuntuu olevan väliä: mitä syvemmälle hahmon sielunelämään päästään, sitä suurempi nukke on. Perinteiset Angelika-tarinat kelataan nopeimmillaan läpi tikun päässä olevilla pahvikuvilla tai pienillä nukeilla rajatussa tilassa. Intensiivisemmät kohtaukset tehdään isommilla nukeilla koko tilaa hyödyntäen. Pöyhösen Aurinkokuninkaan läsnäoloon kuuluu aina kohellusta ja huutoa. Pieni peltipurkkinukke kävelee nukettajan sormilla.
Kaikkein kiinnostavin hahmo on nimettömäksi jäävä primadonna, vanheneva, muhkeahuulinen ja yhä kapeauumainen elokuvanäyttelijätär (kenties itse Michèle Mercier) kultaisissa kengissään. Hän kertoo yleisölle kokemuksistaan Angelika-elokuvien kuvauksissa. Kuinka siinä tunsikaan olevansa elossa – sai seikkailla itse kaikki ne seikkailut! Kohtalonsa aavistava entinen tähti puhuu sekaisin ranskaa ja suomea (Pöyhönen), ja tulkki kääntää (Väntsi). Kun tulkki tekee virheen, nukke reagoi hätkähtämällä ja huomauttamalla siitä heti. Mutta kuuluiko tämä käsikirjoitukseen, vaikea sanoa, sillä yhteistyö on herpaantumatonta.
Diivan muistot merirosvoista ja elokuvaohjaajista luovat haikeaa tunnelmaa. Käheät neuvot rakkaudessa nostavat ihon kananlihalle. Miten voi kangasnukke olla noin ilmeikäs? Primadonnan tarkasti rytmitetty elehdintä on suoraan Ranskasta. Kun tämä nukke kävelee arvokkaasti lavalta, nukettajat tukevat häntä kuin hoitajat haurasta vanhusta.
Ei pelkkiä juonenkäänteitä
Hapsottavatukkainen, trumpettilahkeinen Florimond siis kaipaa omaa elämää. Hän tahtoo vastuuta ja valtaa päättää asioista ja uutta, raikasta 1970-luvun otetta nukketeatteriin ummehtuneiden haaremitarinoiden ja ”sun ja isän satu-Persian” tilalle. Teatterin tulevaisuudesta ja perhe-elämästä on vaikea löytää yhteistä näkemystä äidin kanssa.
”Minun näkökulmastani kaikki on nyt niin kuin se on nyt!” (Florimond)
Varsinainen juoni on silti monikerroksisen esityksen sivuosassa. Esitys luottaa yleisön fiksuuteen, jolla vastakarvaan luku onnistuu. Angelikan matkoista alkemistin antaman, valtaa tuovan ”salaisen rasian” perässä kerrotaan vinosti hymyillen. Sukupuolen representaatio vedetään campisti yli, ja on tietenkin huvittavaa kuulla ristiinpuetun näyttelijän suusta vaatimus siitä, että miesten pitää olla miehiä ja naisten naisia. Kun minkään ei pidäkään olla uskottavaa, palonestopuuteri, salaluukku ja miekkavalaasta tehty vene kaikki käyvät.
Toisaalta myöskään kehyskertomus vanhasta teatterista ja ”vielä kerran” järjestettävästä esityksestä ei ole maailman originellein. Tässä esityksessä omaperäinen huumori syntyy dynamiikan vaihtelusta, kuten nunnanuken tekemästä kiireisestä ristinmerkistä, nopealla ranskalla riitelemisestä ja oudon pitkistä seksikohtauksista. ”Supertaitavat näyttelijät”, sanoo joku takanani juuri ennen toista näytöstä. Totta.
Esityksen äänimaisema on elävä, kun hiljainen sanaharkka paisuu ilmiriidaksi ja vauhti kohellukseksi. Miljöön leimallinen piirre on Nukketeatteri Salaisen Rasian vanhuus ja kuluneisuus. Hetken pelkkä rähjäinen, punainen peruukki irtoilevine hiuksineen saa edustaa Angelikaa. Matkalaukkujen tarrat todistavat menneistä kiertueista.
“Minä en suostu neuvottelemaan näistä asioista leijuvan hautakynttilän kanssa!” (Angelika)
Tarinoiden Angelika oli hukkua omistushaluisiin rakkaudenosoituksiin, mutta taisteli vapaudestaan ja itsenäisyydestään. Niin tekee myös Florimond de Gobelin. Kun valittavina ovat vapaus ja rakkaus, onko ihan pakko valita vai voiko saada molemmat?
Katsomossa istuu kunnollinen määrä kypsässä keski-iässä olevia sivistyneitä, hilpeitä nörttejä. Näytöksiä on vielä!
Aura of Puppets -verkosto: Angelika ja kuumat paikat 1.9.2024
Esitykset Teatteri Unionissa, Nukketeatteri Sampossa ja Mukamas-festivaaleilla syyskuussa 2024 sekä Tehdas Teatterin Vintissä keväällä 2025.
Kieli: suomi
Kesto: väliajan kanssa 2 h 15 min
Ikäsuositus: 15 +
Ohjaus: Heini Vahtera
Käsikirjoitus ja näyttämöllä: Merja Pöyhönen, Timo Väntsi
Lavastus ja paperinuket: Timo Väntsi
Nuket ja puvustus: Pia Kalenius
Kertojaääni: Raimo Karppinen
Laulut: Noora Karppanen
Valosuunnittelu: Irene Lehtonen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Azra Topcu
Valokuvat ja grafiikka: Matti Vahtera
Vapaalippu saatu blogiarvostelua varten.
