Edellisessä blogipostauksessani tarjoilin otteita vuoden 1987 Kauniiden ja rohkeiden ensimmäisen tuotantokauden kohokohdista. Katsoin kuin hypnoosin vallassa miltei kolmesataa jaksoa kyseistä sarjaa, jolle varmaankin lähes kaikki suomalaiset enemmän tai vähemmän altistuivat 90-luvulla. Tupeerauksia, olkatoppauksia, valtavia korvakoruja! Uima-altaalla puljaamista ja pähkähullua juonittelua menestyvän muotitalon kulisseissa.
Mitä ihmettä tapahtui, mitä edes näin? Pääni pyöri hämmennyksen vallassa kunnes kirjailija ja käsikirjoittaja Johanna Sinisalo riensi avukseni.
Pro Finlandia -palkittu Sinisalo on kirjailijanuransa aikana kahminut niin paljon palkintoja ja ehdokkuuksia, että hänen meriittiensä listaaminen tässä yhteydessä veisi aika paljon palstatilaa itse haastattelulta. Onneksi hän on meille nörteille ja con-veteraaneille niin tuttu stara, ettei juuri esittelyjä kaipaa. Vähemmän valistuneille saattaa silti tulla yllätyksenä, että Sinisalo on ollut mukana käsikirjoittamassa useita kotimaisia televisiosarjoja – myös Salatut elämät -sarjaa, joka starttasi MTV3-kanavalla 25. tammikuuta vuonna 1999.
Salatut elämät, tai Salkkarit, kuten sarjaa yleisesti kutsutaan, haastoi Ylellä esitetyn Kotikatu -sarjan vauhdikkaammalla ja seksikkäämmällä sisällöllä ja lopulta nappasi siltä Suomen pitkäaikaisimman yhtäjaksoisen draamasarjan tittelin. Salattuja elämiä on tähän päivään mennessä ilmestynyt yli 4600 jaksoa, eli katsottavaa riittää enemmän kuin yhdelle kesälle. Sarjan virallisella youtube-kanavalla voi käydä tsekkaamassa mm. haastatteluja ja poistettuja kohtauksia.
Tässä blogipostauksessa esitän Johannalle kysymyksiä saippuasarjojen käsikirjoittamisesta ja siitä, mikä oikeastaan tekee saippuasta saippuaa.
Riittävän hyviä ideoita
Tuuli: “Milloin käsikirjoitit Salkkareita? Teitkö sitä jo ihan sarjan alkuaikoina?”
Johanna: “Työskentelin Salkkareissa pari vuotta, eli 2000-2001. Alkuajat toimin storylinerinä, eli suunnittelin tiimissä juonikulkuja, ja teimme niistä kohtausluetteloita varsinaisille dialogikäsikirjoittajille. Tuolloin vielä kässärit tehtiin Lontoossa ja kohtausluettelotkin englanninkielisinä, työkieli oli englanti ja muistakin maista kuin Suomesta oli kässäröitsijöitä. Tämä siksi, että ylikansallinen tuotantoyhtiö halusi valvoa käsikirjoitusten laatua ja uskollisuutta konseptille. Kun käsikirjoitustuotanto lopulta siirrettiin Suomeen, minut valittiin story editoriksi, eli johdin tuota em. storyliner-ryhmää.”
Tuuli: “Kotimaisessakin saippuasarjassa oli siis ison maailman meininkiä. Minulle ei olisi tullut mieleenkään, että suomeksi näyteltyä tv-sarjaa käsikirjoitetaan englanniksi!”
Johanna: “Kyllä, yhtiö nimeltään Pearson Television, myöhemmin Fremantle, kehitti aikoinaan Salkkareiden konseptin MTV 3-kanavalle. Aika yleinen luulo on ollut, että Salatut elämät olisi ollut Suomeen sovellettu versio Neighbours-nimisestä sarjasta, jota esitettiin aika pitkään Australiassa, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Salkkareissa on varmaankin samantapaisia elementtejä kuin Neighboursissa, mutta täysin samasta konseptista ei siis ole kysymys.”
Näihin aikoihin Sinisalo teki läpilyönnin romaanikirjailijana. Esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000, Tammi) sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkinnon. Romaanin menestyksen myötä ura kirjailijana meni käsikirjoitustyön edelle. Sittemmin Sinisalon teoksia on käännetty parillekymmenelle eri kielelle.
Salatut elämät -sarjan käsikirjoittaminen oli kuitenkin Sinisalolle mieluisaa. Ajalta on jäänyt paljon ystäviä. Vaikka vuosituhannen vaihteesta on kulunut aikaa, Sinisalo uskoo että saippuan perusperiaatteet ovat edelleen jokseenkin samoja.
Tuuli: “Oliko saippuasarjan käsikirjoittaminen mielestäsi helppoa vai vaikeaa? Onko pelkoa siitä, että ideat loppuvat tai tulee kiire? Onko jotain sääntöjä, mitä pitää ehdottomasti noudattaa?”
Johanna: “Helppoa sikäli, että siinä noustaan vähän niin kuin liikkuvaan junaan, on paljon jo katsojille tutuksi tulleita hahmoja ja heidän henkilöhistoriaansa, josta voi ammentaa vaikkapa aiempien tapahtumien tuottamia motiiveja johonkin tulevaan toimintaan. Vaikeata se on siksi, että ihmisille pitäisi koko ajan tapahtua isoja ja jänniä asioita, muitakin kuin vain ihmissuhdekuvioita kuten romansseja, ja niissä muissa tarinoissa on aika paljon keksimistä.
Päivittäissarjan tekemisessä on myös koko ajan tosi tiukka aikataulu, joten aika nopeasti oppi tunnistamaan niin sanotusti “riittävän hyvät” ideat ja ottaa ne käyttöön sen sijaan että yritettäisiin jatkuvasti vääntää jotain ihan ainutlaatuista.
Oma juttunsa on myös sarjan budjetti. Vaikka saataisiinkin joku tosi hyvä juoni-idea, ei ole välttämättä rahaa pestata tarvittavia vierailevia näyttelijöitä tai tehdä kalliita ulkokuvauksia tai sisällyttää tarinaan hintavaa ja vaikeasti toteutettavaa asiaa, kuten vaikkapa tulipaloa tai rock-konserttia muuten kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa.”
Tuuli: “Raha oli kaiketi tiukassa Kauniilla ja rohkeillakin. Siinäkin sarjassa ulkokuvauksia oli todella vähän. Ensimmäisessä 250 jaksossa kuvattiin ulkona ehkä kerran tai kaksi. Koska kaikki hahmoille tärkeä tapahtui studiossa eikä auringonvaloa näkynyt käytännössä lainkaan, yleisvaikutelma oli epätodellinen, lähes unenomainen.”
Koko kansan viihdettä (ja vähän valistusta)
Nimitys “saippuasarja” juontuu siitä, että ensimmäisten jatkuvajuonisten draamasarjojen sponsoreina oli usein pesuainevalmistajia. Perinteisesti sarjat suunnattiin lähes yksinomaan kotirouville, jotka seurasivat näitä sarjoja ensin kuunnelmina radiosta ja 40-luvulta lähtien television iltapäivälähetyksinä, sikäli kun kodinhoidollisilta velvollisuuksiltaan ehtivät.
Saippuasarjojen lähetysaikataulu on tiivis. Niitä nähdään tyypillisesti omalla ohjelmapaikallaan lähes joka päivä ja ne jatkuvat vuosikausia. Saippuasarjoja on myös parodioitu. Ehkä tunnetuin tällainen parodia on jenkkikomediasarja Soap (suom. Kupla), jota tuotettiin 70- ja 80-lukujen vaihteessa.
Tuuli: “Onko saippuasarjoja esimerkiksi meillä Suomessa räätälöity jollekin tietylle kohdeyleisölle?”
Johanna: “Minulle on jäänyt käsitys, että Salkkarit rakennettiin hyvin laajalle kohdeyleisölle, sen takia siellä on ollut alusta asti sekä teinejä, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä ja välillä joku seniorihahmokin. Näin pienessä maassa kuin Suomi on tehty muistaakseni vain yksi enemmän tietylle kohderyhmälle eli nuorisolle suunnattu saippuan tapainen, eli TV 2:n Uusi päivä, mutta sekään ei ollut ihan päivittäissarja, vaan jaksoja oli vain kolme viikossa.“
Tuuli: “Olen huomannut, että Salkkarit näkyivät ainakin taannoin nettimeemeissä. Etenkin Ismo oli tosi suosittu hahmo. Muistan ihmetelleeni, voivatko meemejä ja youtube-sämpläyksiä viljelleet teinit olla oikeasti kiinnostuneita kotimaisesta saippuasarjasta ja siinä esiintyvistä keski-ikäisistä hahmoista, vai onko kyseessä joku hienostunut ironian laji, jota en vaan tavoittanut.”
Johanna: “Oma tulkintani on, että varsinkin sarjan alussa Saku ja Miia, jotka olivat siis tosi, tosi, tosi suosittu teiniromanssi-on-off-pari, vetivät nuorisoa muoti-ilmiön lailla sarjan pariin, ja sitten kun sitä joka tapauksessa katsottiin varmaan Miian isää Ismoakin saatettiin alkaa fanittaa.
Ismohan oli oikeasti aika ikävä ainakin isähahmona, koska hän ei esimerkiksi hyväksynyt poikansa Kallen homoutta. Olisivatkohan teinit ehkä tykänneet siitä, että saivat Ismon kautta käsiteltyä omia tulehtuneita vanhemmuussuhteitaan? On se voinut olla ihan ironistakin fanitusta toki, mutta kyllä Ismo on harkitusti rakennettu sympaattiseksi hahmoksi, joka tekee kuitenkin ihmissuhteissaan jatkuvasti virheitä, ja siitä muodostuu sellaista mustahkoa komediaa josta teinit ovat voineet tykätä kovastikin.”
Tuuli: “On kiusaus ajatella, että suositulla saippuasarjalla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, jos kerran vauvat ja vaarit kerääntyvät katsomaan sitä joka päivä samaan aikaan. Kauniita ja rohkeita katsoessani kiinnitin huomiota valistaviin asiapitoisiin jaksoihin, jotka tuntuivat välillä jopa vähän irrallisilta kaiken viihteellisen mässäilyn keskellä. Hahmot saattavat sarjassa tavata lääkärin ja terapeutin ja kysyä kysymyksiä herkistä aiheista jotta auktoriteetti voi valaista katsojia. Mistä tällaisessa “infodumppauksessa” on kyse?”
Johanna: “Tästä en osaa sanoa muuta kuin sen, että olettaisin Kaunareiden tuotannon joskus “hyvittelevän” joitakin rankkoja aiheita niistä mahdollisesti närkästyville katsojille tällä tavalla. Että jouduitte nyt näkemään tällaisen traumatisoivan tapahtumakulun, koska voimme sen varjolla antaa teille tärkeää tietoa tärkeästä asiasta. Ei ole mahdotonta, että tuottajakin on suorastaan voinut vaatia tällaista tapahtuman terapeuttista purkamista nimenomaan tiedon kautta.
Salkkareista muistan, että ainakin lääketieteessä ja lainsäädännössä oltiin todella tarkkoja infon kanssa, niin että katsojalle ei koskaan vain esim sanottu jonkun olevan “vakavasti sairas”, vaan diagnoosit olivat tarkkoja ja oikeita sairauksia. Ja kun Salkkareissa oli ensimmäinen huumausainejuoni, niin ihan varmasti katsojalle annettiin aineista kärähtäneen nuoren hahmon kautta rutkasti tietoa siitä, mitä kaikkea kurjaa huumeiden käyttö voi nuorelle aiheuttaa.
Tästä opettamisfunktiosta sen verran, että muistan nimenomaan opettajien olleen iloisia tällaisten “tabuaiheiden” käytöstä Salkkareiden juonissa, koska sarjassa käsitelty asia oli megahelppo nostaa tunneilla esille vain kysymällä, kuinka moni oppilas oli nähnyt tietyn jakson.”
Salatut elämät -sarjassa onkin käsitelty useita tabuja. Salkkareiden Wikipedia-sivu listaa kattavan menyyn. Sarjassa on nähty mm. uusioperheen sisäisiä seksisuhteita, alkoholismia, perheväkivaltaa, peliriippuvuutta, vainoamista ja viiltelyä. Ja paljon muuta!
Ihmissuhteita ja konflikteja käsittelevässä sarjassa, jossa tarinankaaria on useita, on selvästi paljon tannerta erilaisten hahmojen tömisteltäväksi. Ei ole mikään ihme, että monenlaiset katsojat löytävät samaistuksen kohteita. Siinä missä jenkkisaippuassa, kuten Kauniissa ja rohkeissa tai vaikkapa Dallasissa ja Dynastiassa, hahmot ovat puuduttavuuteen asti valkoihoisia rikkaita ja samalla tavalla kaunispiirteisiä heteroja, Salkkareissa on värikkäämpi hahmokaarti. Eurooppalaisissa saippuasarjoissa tavataan seurata tavallisten ihmisten elämää, ja Salkkareissakin esiintyvät hahmot ovat kuin kenen tahansa naapureita ja myös erilaiset vähemmistöt ovat edustettuina. Esimerkiksi Sinisalon story editor -kaudella sarjaan tuli mukaan Down-syndroomainen hahmo, jota näytteli oikea down-nuori.
Saippuan sääntöjä meillä ja maailmalla
Saippuasarjoja on erilaisia, mutta mikä tekee saippuasta saippuan? Pyysin Sinisaloa listaamaan saippualle välttämättömiä käytäntöjä ja vertailemaan Kaunareista tuttuja kuvioita Salkkareihin. Yksi selkeä piirre näyttäisi olevan se, että hahmojen perusluonne on ja pysyy. Ja traumoista selvitään noin vain!
Johanna: “Muun muassa isot emotionaaliset tunnerakenteet, kuten vaikka suru romanssin päättymisestä tai jopa läheisen kuolema, pitää käsitellä melkein olemattomaksi varsin lyhyessä ajassa, paljon lyhyemmässä kuin tosielämässä. Eli hahmo on esimerkiksi valmis uuteen romanssiin, vaikka entisen heilan ruumis on tuskin kylmennyt.
Totta kai tuollaisiin menetyksiin voidaan hahmojen muisteluissa palata, eivät tragediat siis minnekään katoa. Tai vaikkapa kostoa jostakin menneestä vääryydestä voidaan hautoa tuotantokausia – se on mainiota juoniainesta – mutta itse hahmon palautuminen niin kutsuttuun normaalitilaan tapahtuu tosi ripeästi. Eikä hahmoille saa kirjoittaa mitään erityisen suurta muutosta persoonassa ja käytöksessä, vaikka heille tapahtuisi mitä kamalaa. Tilapäisiä mielenhäiriöitä toki voi heille kirjoittaa,ja traumojen kanssa painimista käytetään usein juonissa, mutta hahmon pitää aina ennen pitkää palautua kuitenkin ennalleen. Ainoa poikkeus lienee se, että jos hahmolle on kirjoitettu jokin riippuvuusongelma – kuten Kaunareidessa useammallekin hahmolle alkoholikoukku – siitä toivuttuaan hahmot välttävät näkyvästi alkoholia. Toki he voivat retkahtaa uudelleen ja tosi usein retkahtavatkin!
Hahmot saavat siis oppia asioita, ainakin näennäisesti (Brooke voi sanoa, ettei enää ikinä tee samaa virhettä Ridgen kanssa tms.), mutta oikeasti hahmot kuitenkin toistavat heille rakennettuja käytösmallejaan ikuisesti. Tämä siksi, että katsojan pitää saada odottaa hahmoilta pysyvyyttä ja tunnistettavuutta, vaikka jättäisi viisi vuotta väliin ja palaisi sitten taas katsomaan sarjaa. Tässä suhteessa hahmot muistuttavat hyvin paljon esimerkiksi sanomalehtisarjakuvastrippien henkilöitä, eivät Masin ja Kessunkaan luonteet ikinä mihinkään kehity.”
Tuuli: “Eli hahmot ovat muuttumattomia. Mutta heille kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista?”
Johanna: “Erittäin selkeä saippuasarjan piirre on, että jos hahmot näytetään jossakin ihanan harmonisessa elämäntilanteessa ja he puhuvat siitä, miten onnellisia ovat ja kuinka kaikki on hyvin ja tulevaisuus valoisa, heille tapahtuu kohta jotakin todella kurjaa.
Muistan, kuinka Salkkareita kritisoitiin sarjan alkuvaiheissa siitä, että miksi kaikille tapahtuu koko ajan ikäviä asioita, ja eikö vain voisi nauttia siitä kun hahmoilla on mukavaa ja onnellista. Konflikti on kuitenkin kaiken draaman käyttövoima ja katsoja kyllästyisi minuuteissa, jos sarjassa olisi pelkkää perheauvoa.”
Tuuli: “Kuvittelen nyt mielessäni saippuasarjojen käsikirjoittajat olymposlaisina jumalina, jotka viskovat kaikenlaisia vastoinkäymisiä luomiensa hahmojen poluille. Ehkä myös tuomitsevat heitä?”
Johanna: “Haha, tästä tulikin mieleeni, että olen kirjoittanut kokonaisen romaanin päivittäissarjan käsikirjoittamisen ympärille, jossa teemana on nimenomaan tuo jumalan asemaan joutuminen. Teos on nimeltään Lasisilmä (2004, Teos) eikä se ole yhtään omaelämäkerrallinen, mutta siitä saa varsin hyvän käsityksen työn luonteesta ja vaiheista. Eli vaikkapa siitä, kuinka tärkeää on, että jos joku saippuasarjassa tekee jotakin ilkeää, rikollista tai ylipäätään moraalisesti väärää, hänen on saatava siitä sanktio. Sen ei tarvitse olla lakitekninen rangaistus, mutta pahan on saatava palkkansa jollakin tavalla.”
Pöntöt ja pahikset
Tuuli: “Tämä on ilmeisesti saippualle ominainen piirre, että sarjoissa pitää olla pahiksia? Siis joku ihan tietty hahmo, joka on juonitteleva kelmi tai vain tosi ärsyttävä?”
Johanna: “Monet saippuasarjojen vakiohahmoista on tietoisesti rakennettu tällaisiksi tyypeiksi, jota katsoja rakastaa inhota. Tyyppi voi olla krooninen pahis, jonka ilmestyminen ei koskaan tiedä hyvää – Kaunareissahan sellainen on ollut mm. Sally Spectra ja myöhemmin Sheila Carter. Mutta myös niin kutsutut hyvät hahmot voivat ärsyttää. Kyllähän katsoja tietää, että Brooke nyt vain ei voi ikinä vastustaa romanssia, jos sellainen tarjoutuu, ja melkein huutaa ruudulle “Brooke, älä nyt taas!” kun joku hunksi kävelee kohtaukseen.“
Tuuli: “Myönnän huutaneeni hahmoille ääneen useammankin kerran Kaunarit-tankkaukseni aikana. Tuleeko sinulle mieleen ketään erityistä inhokkihahmoa vuosien varrelta?”
Johanna: “Muistan erityisen hyvin Kaunareiden pitkäaikaisen sivuhenkilön, Amber-nimisen nuoren naishahmon, joka oli epärehellinen, itsekäs onnenonkija ja onnistui aina hankkiutumaan vaikeuksiin ja tekemään suuria tyhmyyksiä. Hän oli muun muassa hetken Forresterin suvussa naimisissa ja onnistui hankkiutumaan raskaaksi tietämättä onko lapsen isä tuo vihitty aviomies vai tuiterissa harrastettu one night stand. Tuo sattumapano oli vieläpä mustaihoinen – siinähän ei synnärillä olisi paljoakaan selittämisen sijaa! Amber oli ehkä yksi parhaista hahmoista, jota rakastin inhota.
Saippuan luonteeseen kuuluu aina myös se, että ihmiset eivät käyttäydy järkevästi.
Esimerkiksi romanttinen rakkaus tai vanhemman ja lapsen suhde on sellainen työntövoima, että tällaisen parin toinen osapuoli heittäytyy vaikka millaisiin hengenvaaroihin ja älyttömyyksiin toisen takia, että ei voi kuin ihmetellä miksei hahmo edes soittanut poliisia tai ambulanssia ennen kuin ryhtyi itse rakkaansa pelastelupuuhiin.”
Tuuli: “On varmaan vaikeaa saada ambulanssi ja poliisiauto ajettua studion lavasteisiin. Ja kallistakin. Parempi olla soittelematta.”
Johanna: “Myös erilaiset juonittelut vaikkapa sussun kähveltämiseksi toiselta ovat juonellisesti usein silkkaa idiotiaa, jonka ei pitäisi mennä epäilyksiä herättämättä läpi yhdellekään osapuolelle, mutta niin vain kaikki ovat sokeita ja kuuroja järkiajattelulle. En osaa nyt mainita aitoa esimerkkiä, mutta just tyyliin “tiedän että himoamallani X:llä on treffit Y:n kanssa, sidonpa siis Y:n ja tungen vaatekomeroon, ja menen itse treffeille ja sanon X:lle, että Y ei halua olla sun kaa” ja tietysti X uskoo, ja hyvässä lykyssä vielä muhinoi huijaajan kanssa niin että Y ei voi antaa X:n toimintaa ikinä anteeksi, ja muhinointi tehdään tietenkin ilman ehkäisyä, niin että osapuoli pamahtaa paksuksi ja varmasti erottaa alkuperäisen parin.
Tähän liittyy muuten sekin, että jos Salkkareissa joku tulee tahtomattaan raskaaksi, kyseessä täytyy olla selkeä luulo siitä että ehkäisy on kunnossa tai raskaaksi tulemiseen ei olisi pitänyt muuten olla edellytyksiä (tai sitten kyseessä on raiskaus).
Eli Salkkareiden eetos on, että vapaaehtoista sukupuoliyhteyttä ei harrasteta ilman että ollaan myös ajateltu mahdollista raskausseuraamusta. Kaunareissa minua on vistottanut ankarasti vuosia se, että aika monta kertaa täysin oikeustoimikelpoiset, aikuiset ihmiset harrastavat satunnaisseksiä ja nainen tulee raskaaksi ilman, että mahdollista ehkäisyn käyttöä tai käyttämättä jättämistä tai varokeinojen pettämistä millään lailla käsitellään sarjassa. Eritoten Brookelle tätä tuntuu tapahtuvan alinomaa.”
Tuuli: “Brooke se ei koskaan opi!”
Johanna: “Ai niin, ja Salkkareissa kuin Kaunareissakin vilahtaa välillä komediallinen juonikulku. En ole varma, onko sitä ollut alkuvaiheen Kaunareissa, mutta nykyisillä Kaunareiden tuotantokausilla on vilahdellut varsin vaivaannuttavia sivuhahmoja, joiden suurin tehtävä on joutua arkisiin noloihin tilanteisiin.
Viimeisimpiä on tällaisia tyyppejä ovat olleet matriarkka Stephanie Forresterin sisko Pamela, joka on aiemmin aiheuttanut isojakin käänteitä, mutta viime aikoina lähinnä muodostanut koomisen parin Forrester Creationsin jonkinlaisen vahtimestarin Charlien kanssa.”
Tuuli: “Kuulostaa niin ällöttävältä, että kai minun pitää sekin nähdä, vaikka jo vähän lupasin itselleni, etten katso sentään ihan kaikkia jaksoja. Mutta tuleeko vielä mieleen muita Salkkareita ja Kaunareita yhdistäviä asioita?”
Johanna: “Yhteistä on kummallekin sarjalle, että vaikka jokin asia tai juonenkäänne olisikin hyvin, hyvin epätodennäköinen, kuten jokin ihan huikean uskomaton sattuma, tai se että vauvat vaihtuvat sairaalassa, niin sen pitää olla kuitenkin arkimaailmassa mahdollinen. Siis yhtäkkiä jostain ihmiselle ilmestyvät pahat kaksoset ovat taviselämässä tuiki harvinaisia, mutta ei mikään luonnonlaki sellaisia kielläkään. Ja jos sarjaan kirjoitetaan jotakin yliluonnollista rojua, vaikkapa kummituksen näkeminen tai unessa nähdyn ennustuksen toteutumisen tapainen juttu, se on aina voitava selittää luonnollisesti: se on ollut unta, kuvittelua, yhteensattuma, harhanäky tai vastaava.
Sekä Salkkareissa että Kaunareissa voidaan palauttaa hahmo sarjaan jopa kuoleman jälkeen, joillekin on tehty näin jopa useita kertoja. Kaunarit käyttävät suomalaissarjoja tiheämmin näyttelijän vaihtamista hahmolle tarvittaessa eikä jenkkiyleisö vierasta sitä.”
Tuuli: “Joo, totta! Kaunareissa Carolinen näyttelijä palasi sarjaan sen jälkeen kun hahmo oli käsikirjoitettu ulos. Caroline kuoli leukemiaan, mutta ikään kuin palasi takaisin. Tai siis, näyttelijä palasi. Carolinen kauan kadoksissa olleena kaksoissiskona, hopsanssaa vaan! Ja Taylor muka kuoli lento-onnettomuudessa kun hahmon näyttelijä oli kiireinen jonkin toisen produktion parissa. Produktion jälkeen Taylor sitten löydettiin, luojan kiitos, elävänä marokkolaisen prinssi Omarin hovista.”
Johanna: “Yksi hahmoihin liittyvä merkittävä ero on myös se, että Kaunareissa nimenomaan lapset varttuvat suunnattoman nopeasti. Totta kai samanlaista lapsinäyttelijän vaihtamista aika ripeästi vanhempaan on tehty myös Salkkareissa, mutta Kaunareille se on jo tavaramerkki. Vauvasta saattaa tulla melkein esikoululainen yhdessä tuotantokaudessa, ja kolmessa tuotantokaudessa vaavelista on voinut sukeutua jo soma teini ensiromansseineen. Ehkä liioittelen hieman, mutta tältä se ainakin katsojasta tuntuu.”
Tuuli: “Onko sarjaan vakiintuneilla näyttelijöillä muuten mitään sanavaltaa siihen, miten heidän hahmoilleen käy?”
Johanna: “Ainakin Salkkareissa muistelen, että kuukausipalkkaisia, eli kaikkein eniten käytettyjä hahmoja kyllä kuunneltiin, ja heidän toiveistaan ja ehdotuksistaan puhuttiin ihan vakavasti kässäriryhmässä, mutta mitään varsinaista määräysvaltaa ei näyttelijöillä ollut.”
Ei ihan samanlaista saippuaa
Tuuli: “Tähän asti olet kertonut siitä, millaiset piirteet yhdistävät saippuasarjoja ja mitä samaa Kaunareissa ja Salkkareissa on. Mutta näissä sarjoissa on myös eroja?”
Johanna: “Salkkareissa lajityyppi on nk. “korotettu realismi”, eli pysytellään suhteellisen oikeissa asioissa ja yhteiskunta toimii niin kuin se toimisi oikeastikin. Paitsi totta kai mutkia vedetään suoriksi: esimerkiksi jos sarjaan on kirjoitettu joku vieraileva poliisihahmo, on budjetillisesti kätevää että tuo sama poliisi tutkii ihan kaikkea, liikennerikkomuksesta perintöriitaan ja väkivaltarikoksiin. Mutta silloinkin noudatettu laki on totta kai Suomen laki. Kaunareissa taas annetaan epäuskottavuudelle paljon enemmän narua, ehkä siksikin että hahmot ovat suurelta osin superrikkaita ja voivat siksi toimia tavoilla, joita tavis ei voisi jenkeissä tehdä eikä aina rikaskaan. Viimeksi nauroin melkein ääneen, kun sarjassa poliisin vanha tuttu, pinttynyt taparikollinen ja kerran taas vankilaan suljettu Sheila Carter pääsi vapaaksi jonkun aivan käsittämättömän teknisen pikkuseikan varjolla, koska vähänpä hänestä tosiaan juoniin olisi iloa posessakaan istumassa.
Suomessa on myös hahmoilla suurempi diversiteetti. Kaunareissa on tultu tosi paljon jäljessä esim. etnisten taustojen tai vaikkapa vammaisuuden tai riippuvuuksien ym. kuvailuissa. Kaunareissa taitaa alkoholismi olla edelleenkin ainoa tapa saada päänsä sekaisin, vaikka Yhdysvalloissa on ollut mm. valtava kipulääkkeiden väärinkäyttöepidemia. Lääkkeiden väärinkäytöstä oni voinut toki olla juonta joskus – tästä en ole satavarma, koska en ole viime vuosina katsonut aktiivisesti Kaunareita – mutta en muista yhtään tarinaa missä keskeiset henkilöt polttaisivat edes jenkeissä tuiki tavallista kannabista.”
Tuuli: “Kaunareissa ainakin alkupuolen jaksoissa kaikki juovat kuin sienet, mutta eivät tule näkyvästi känniin! Ja mitä diversiteettiin tulee, ensimmäinen sateenkaaripari nähtiin sarjassa kai joskus vuonna 2012. Koko sarjassa on nähty yhteensä ymmärtääkseni vain noin kolme sateenkaari-ihmistä, joten eipä se ihan hurjaa Pride-ilottelua ole.”
Tuuli: “Entä onko kuvaustavoissa jotain eroja?”
Johanna: “Salkkareissa ei käytetty nk. saippualeikkausta, mikä on siis se tunnettu tapa jättää joku roikkumaan jyrkänteeltä sormistaan, ja leikataan jonnekin muualle, missä käydään pitkää ja jankuttavaa ihmissuhdekeskustelua, ja sitten leikataan takaisin jyrkänteelle, jossa aikaa ei ole kulunut sekuntiakaan.”
Tuuli: “Noita cliffhangereita on kai parodioitu aika lailla, enkä yhtään ihmettele – etenkin jos joku roikkuu alligaattorin suussa tuntikaupalla sillä aikaa kun jossain toisaalla pappi lukee pitkää vihkikaavaa. Mutta mitäs vielä?”
Johanna: “Kaunareille on tyypillistä, että sarjassa on silloin tällöin, esimerkiksi jouluna, kokonainen jakso, jossa ei ole mitään eteenpäin vievää jännitettä, vaan päähahmot vain kokoontuvat juhlimaan ja kaikki ovat ystäviä ja on yleisesti ottaen ihanaa. Suomessa olen ollut käsikirjoittamassa Salkkareihin yhtä erillistä joulujaksoa, joka ei siis sekään liittynyt menossa oleviin juoniin millään lailla, henkilöt vain ilmestyivät Lappiin jouluaiheisessa tarinassa. En edes itse asiassa muista, onko tällaisia tehty lisää Salkkareissa tai vaikkapa Kotikadussa, mutta Kaunareissa niitä on säännöllisesti, ei pelkkiä juhlapyhiä, vaan myös koko jakso voidaan herkutella jollakin erityistapahtumalla, kuten erittäin romanttisilla ja mutkikkailla häillä, ilman että varsinaiset juonet yhteen etenevät.”
Tuuli: Haha! Kauniiden ja rohkeiden ensimmäisen kauden jouluspesiaali oli tosi kliseinen! Ja kokonaisuudesta irrallaan kuin rappukäytävään unohdettu maksalaatikko. Siinä vietettiin joulua Loganien perheen parissa sydäntäsärkevän rakkaudellisesti. Jouluteemaisia villapaitoja ja munatotien kilistelyä. Jakson lopuksi Eric Forresterin ääni toivotti kumealla rintaäänellä kaikille oikein rattoisaa joulua. Se jos mikä ilahdutti keskellä heinäkuuta.”
Miten saippuaa katsotaan?
Tuuli: “Vanhoja kaunareita katsoessani aloitin itse ihan puhtaasti ironialla, mutta se ehkä kääntyikin itseään vastaan ja nyt saatan olla koukussa… Jos saippua on entuudestaan tuntematon laji, millaisella asenteella siihen kannattaisi tutustua?”
Johanna: “Kannattaa suhtautua saippuaan halvalla ja nopeasti tehtynä höttöviihteenä, joka on rakennettu koukuttavaksi, joten koukuttumista ei tarvitse yhtään hävetä.
Halpuudesta itse muistan sen, kuinka minulta kysyttiin, miksei Salatut elämät ole yhtä hyvä sarja kuin vaikkapa Ally McBeal, eräs 2000-luvun alun suosittu laki- ja ihmissuhdesarja. Suurin syy siihen oli, että Ally McBealin yhden jakson budjetti oli noin miljoona taalaa ja jaksoja tuli vain yksi viikossa. Salkkareiden budjettia en muista, mutta melkoisen erilaisista summista ja tuotantoprosesseista siis puhuttiin.
Eli ei pidä saippuaan ryhtyessään odottaa, että tulet näkemään edes mitään Gilmoren tyttöjä, Mad Menista tai Breaking Badista puhumattakaan. Saippuan katsomiselle on myös tyypillistä, että vaikka yksittäinen jakso voi joskus olla aika nopeatempoinenkin, yhtä juonikuviota saatetaan hautoa tooooodella pitkään, ja konfliktia tarkastellaan loputtoman tuntusesti monesta eri kulmasta ja eri kokoonpanoilla. Ihmiset siirtyvät erittäin usein selvittämään asioita kasvokkain puheluiden tai viestien sijasta, joka luo myös kummallista perinpohjaisuuden ja verkkaisuuden vaikutelmaa.”
Tuuli: “Olenko ihan hakoteillä, jos vertaan saippuasarjoja oopperaan? Kaikenlaiset tunteet on ok ja saa nukahtaakin kunhan ei kuorsaa ja häiritse vieressä istuvaa?”
Johanna: “Ooppera ei ole huono vertauskuva, puhutaanhan yleisesti saippuaoopperasta. Oopperassakin tapahtuu nimenomaan raflaavia ja isoja asioita, joita osapuolet sitten hinkkaavat ja purkavat moneen kertaan eri kulmista.”
Tuuli: “Kiitos paljon, tämä on ollut todella kiehtovaa! Vielä lopuksi: Mikä on oma suosikkisaippuasarjasi?”
Johanna: “Ei ole ehkä ihan saippuaa, koska sillä oli vähän paremmat tuotantoarvot, mutta jos pidetään yhtenä saippuan määritelmänä että ihmissuhteet ovat keskeisimmässä fokuksessa, brittiläinen Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet) on ollut suosikkini. Siitä on muuten tekeillä nyt suomalainen versio!”
Tuuli: “Äitini katsoi myös Rimistä ja piti siitä kovasti! Ja Kaunareita hän katsoi monta vuotta uskollisesti. Hänellä oli tapana myös jutella oman äitinsä kanssa saippuasarjojen juonenkäänteistä. Itse en ammoin lasna ymmärtänyt saippuasarjojen viehätystä, mutta ei selkeästi ole koskaan myöhäistä ryhtyä viihtymään niiden parissa. Tämän haastattelun myötä myös Salkkarit alkoivat kiinnostaa!
Kiitos Johanna Sinisalo vierailusta Nörttitytöt-blogissa!”
