Hafrún II
Otti aikansa kun kasvoi pohjoisen vesissä. Etelämmässä lajitoverisi aikuistuvat nopeammin, mutta täällä pohjoisessa kaikki on vähän hitaampaa. Aika. Ajatukset. Elämä. Ainakin sinä saat elää pitkään ja kuunnella tarinoita. Näen kuitenkin sinua kyllästyttävän, Hafrún, ja ymmärrän kyllä. Kehosi on täynnä lisäntymisvaistoa. Tunnet sen sanovan ”on aika”. En tiedä tunnetko sinä äidinrakkautta, te simpukat kun ette hoida jälkikasvuanne, mutta olet onnekas. Kaikki eivät saa jatkaa sukuaan, ja vielä harvemman lapset pärjäävät julmassa selviytymispelissä jota elämäksi kutsutaan. Niin monia joiden tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi, ja niin monia jotka jäävät kertomatta. Aikaa on aina liian vähän, myös täällä pohjoisessa, jossa kaikki on vähän hitaampaa.
Pisara 1896
Hei, se olen minä taas. Tälläkin kertaa kerron tieteilijästä, mutta taiteilija hän ei ole. Valuin hänen pyöreää otsaansa pitkin hikipisarana, sakeana hänen ajatteluaan. Tietelijä huokaisi lisätessään viimeisen pisteen puhtaaksi kirjoittamaansa tekstiin. Hän nousi pöydän äärestä ja pyyhkäisi minut hihaansa ennen kuin laahusti toiseen huoneeseen, jossa muutaman kuukauden vanha vauva nukkui. Olin viettänyt jo jonkin pitkän ajan tämän tieteilijän kehossa, ja tiesin hänen luonteensa pulppuavan iloa, mutta nyt tunsin surun aaltoilevan kun hän katseli lastaan miettien.
”Toivottavasti olen väärässä. Toivottavasti sinun jälkeläisesi eivät tule kärsimään lämpiävästä maapallosta”, sitten hän hymyili. ”Mutta ehkä sinä teetkin keksinnön joka estää sen, minun pieni tieteilijäni.”
Pisara 1914
Olin taas muuttokyyhkyssä, mutta muistin maailman kovin erilaisena kuin hän, jotka eläintarhassa kutsuttiin Marhaksi. Marthalla itse ei tarvinnut nimeä, mutta se oli ymmärtänyt tuon äännähdyksen tarkoituksen, älykäs kuin oli.
Vuonna 1792 olin viimeksi matkannut muuhkokyyhkyn kanssa ja noussut uteliaisuuttani sen silmäkulmaan. Taivas oli peittynyt mustaan varjoon, mutta pilven sijaan näin siipiä ja nokkia. Uskomatonta.
Mutta nyt tunsin surullisen tuttua surua. Martha ei ollut tuntenut kuin kaksi muuta muuttokyyhkyä, ja kumpikin heistä oli ollut poissa vuosia. Nyt kukaan ei enää sukinut hänen sulkiaan.
En noussut hänen silmäänsä. En halunnut nähdä sitä, sillä tiesin loput tulevan. Ja pian Martha lensi kaltaistensa kanssa.
Pisara 1945
Vapise ihminen! Ukkonen jyrähtää New Mexicon aavikolla. Vapise, sillä luonnonvoimille te ette mahda mitään. Lennän sähköisessä ilmassa ja ihmiset katsovat ylös taivaalle. Suurin osa heistä näyttää huolestuneilta, mutta joukossa on yhdet kasvot täynnä päättäväisyyttä. Katso ukkonen, pian ihmiskunta pelkää jotain enemmän kuin sinua. Ukkosen jumalat ovat kauan sitten unohdettu. Uusi jumala on julmempi ja tappavampi mitä sinä koskaan.
Sadan maahan ja jään odottamaan mistä tämä ihmisen irvinaama puhui.
Seuravaana aamuyönä sateen loputtua atomipommi räjähtää ja välähdys kuin aurinko valaisee yön päiväksi, ajan toiseksi. Maailma ei olisi koskaan sama kuin ennen. Viimein ihmiskunta keksi tavan tappaa toisiaan yhtä tehokkaasti kuin muita.
Pisara 1973
Vain aavikko ja yksi puu. Kierreakaasia seisoi lähellä kaivoa, mutta muuten ihmisten jäljet peittyivät hiekkaan heidän ohi kuljettuaan. Tämä paikka ei ole paikka vedelle, eikä oikeastaan puullekaan. Pohjavedestä olin kuitenkin noussut lehtiin josta tiesin pian haihtuvani.
Näin valoparin lähestyvän. Joku kiihdyttää Ténérén aavikolla hiekka pöllyten kohti meitä. Valot lähenevät ja lähenevät, mutta vauhti vain kiihtyy.
Pysähdy!
Mutta auto ei pysähdy ennen kuin se törmää Ténérén viimeiseen puuhun. Kaadumme, minä ja puu.
Humalainen ajaja nousee autostaan ja virtsaa allensa. Puu huokaisee surullisena, mutta minä vihaan, minä vihaan tuota olentoa jonka täytyi törmätä siihen ainoaan asiaan kilometrien säteellä, joka ei ole hiekkaa.
Hafrúnin tarina jatkuu ensi viikolla kolmannessa osassa.
