Huomautus! Tämä artikkeli sisältää juonipaljastuksia.
Kevättalvella suoratoistopalveluiden ihmeellinen maailma laajeni 10-osaisella eeppisellä sarjalla, Shōgunilla. Kyseessä on historiallinen draama, joka sijoittuu 1600-luvun Japaniin ja se perustuu James Clavellin saman nimiseen romaaniin, hänen Aasia-saagansa kolmanteen osaan. Romaanissa hollantilainen laiva Erasmus haaksirikkoutuu Japanin rannikoille ja laivan miehistö otetaan vangiksi. Kapteeni John Blackthorne (Cosmo Jarvis) viedään pois miehistönsä luota ja hänet asetetaan lääninherra Yoshi Toranagan (Hiroyuki Sanada). Toranaga näkee Blackthornessa mahdollisuuden vallankaappaukseen. Kaksikon välille löytyy yhteinen kieli, sillä Japani kuhisee portugalilaisia pappeja ja kauppiaita, ja Blackthorne puhuu sujuvaa portugalia. Kääntäjäksi nimitetään Toranagan vasalli, Toda Mariko (Anna Sawai).
Clavellin romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin. John Blackthornen esikuvana toimi englantilainen Will Adams (1564-1620), joka niin ikään haaksirikkoutui Japaniin. Myös muille romaanin hahmoille löytyy historiallinen esikuva, esimerkiksi Toranagan hahmo perustuu shogun Tokugawa Ieyasun elämään.
Shōgun oli Clavellin Aasia-saagan menestyin osa, ja sitä on myyty miljoonia kappaleita. Sarjasta tehtiin 1980-luvulla ensimmäinen mini-TV-sarja. Uusintaversion ensimmäinen jakso tuli katsottavaksi 24.2.2024 alkaen. Sarja löytyy kokonaisuudessaa Disney+-palvelusta.
Ensimmäinen kosketukseni Shōguniin tapahtui noin vuonna 2018, kun sain työkaveriltani lainaan Clavellin romaanin. Huomautan, että olen huono lukemaan kirjoja etenkin silloin, jos koen ne tylsinä. Pidin Shōgunia tylsänä ja puolivälin jälkeen palautin kirjan omistajalleen. Luultavasti tässä olisi tapahtunut samalla tavalla kuin silloin, kun luin George Orwellin 1984. Puolivälin tienoilla kirja unohtui johonkin pitkäksi aikaa, kunnes viimein sain aikaiseksi jatkaa sen lukemista. Olin lopettanut lukemisen juuri silloin, kun kirjassa alkoi tapahtua.
Miksi sitten aloin katsoa Shōguniin perustuvaa sarjaa, jos kirja tuntui puuduttavalta? Yksi syy tähän on se, että olen vuoden verran opiskellut japanin kieltä ja ajattelin, että tässä on yksi hyvä keino altistaa itseä kielelle (samasta syystä olen kuluttanut valtavat määrät animea, vaikken mikään animen ystävä varsinaisesti olekaan). Olisin saattanut aloittaa sarjan katsomisen joka tapauksessa, koska se vaikutti kiinnostavalta, sellaiselta, josta voisin pitää.
Pidin sarjasta yllättävän paljon, oikeastaan enemmän kuin mitä odotin. Muistan kirjasta, että se täynnä juonittelua ja poliittista jaarittelua, ja suoraan sanottuna pelkäsin, että sarja olisi ollut täynnä vastaavaa. Ja niin se olikin. Koko kirjan ja sen kirjoittamiseen innoittamien historiallisten tapahtumien pointtihan oli juonittelu. Jotenkin juonittelu ja jaarittelu kuitenkin toimivat paremmin visuaalisessa muodossa, kuin tekstinä. Ainakin itselleni. Tässä vaiheessa on varmaan selvää, että sarjan katsominen ei jäänyt kesken, vaikka kirja jäikin.
Sarja on yllättävän uskollinen romaanille, ainakin niiltä osin, mitä kirjaa muistan, eli noin viiden ensimmäisen jakson verran. Olen varma, että myös viimeiset viisi jaksoa seuraavat romaania vähintään yhtä uskollisesti kuin ensimmäiset ainakin merkittävimpien juonenkäänteiden osalta. Tiettyjä kohtauksia on modernisoitu, kuten esimerkiksi aamiaiskohtausta, jossa Blackthorne, kavereiden kesken Anjin, herää hyväntuulisena ja kertoo syyksi hyvän yöseuran. Hän on varma, että on viettänyt yön kääntäjänsä ja kiinnostuksen kohteensa, Marikon, kanssa. Mariko kuitenkin toteaa viileästi, että kurtisaani oli siis kelvollinen. Kirjassa Anjin kärttää totuutta hetken Marikolta, mutta sarjassa Anjin ei väitä vastaan.
Sarja on visuaalisesti näyttävä ja upeasti leikattu. Hieman ihmettelin sarjalle annettua varsin korkeaa ikärajaa: sarja on kielletty alle 18-vuotiailta. Ehkä itse olen sen verran turtunut väkivaltaan, mutta pystyin laskemaan yhdellä käden sormilla laskettavan määrän kuvastoa, mitkä perustelivat ikärajaa. Toisaalta taas pidin siitä, ettei sarja ollut jatkuvaa verta ja suolenpätkiä, vaan keskittyi enemmän seuraamaan hahmojen välisten suhteiden kehittymistä sekä sitä, miten Anjin hiljalleen irtautuu omasta kulttuuristaan ja lähestyy japanilaista elämäntyyliä, kuitenkaan siihen kuulumatta. Mielestäni yksi sarjan koskettavimpia kohtauksia onkin, kun Anjin sattumalta kohtaa vanhaa miehistöään ja huomaa, ettei hän enää kuulu heidän joukkoonsa.
Suoraan sanottuna nautin Shōgunista hyvinkin paljon. Opinko sen avulla japania? No en, mutta olihan se hienoa huomata ymmärtävänsä sanan sieltä ja toisen täältä. Enempi aloin miettiä, että antaisin kirjalle toisen mahdollisuuden.
Riikka K
Shōgun – hovijuonittelua ja rituaali-itsemurhia
Ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni Shōgunia katsoessa, on kuinka paljon sarja rakenteeltaan ja tarinaltaan muistuttaa toista “valkoinen mies rantautuu Japaniin ja oppii heidän tapansa” – tarinaa Viimeinen Samurai (The Last Samurai, 2003). Shogunissa on huomattavasti vähemmän toimintakohtauksia ja se keskittyy enemmän juonitteluun, mutta idea molemmissa tarinoissa on yllättävän sama. Päähenkilö (käytetään hänestä hänen japanilaista nimeään Anjin) näkee japanilaiset ensin sivistymättöminä pakanoina (samoin kuin he päähenkilön), mutta oppii, että maassa onkin sivilisaatio ja oma kulttuuri. Lopuksi Anjin on sulautunut kulttuuriin sen verran, että käyttää japanilaisen historian ehkä brutaaleinta rangaistusta hyväkseen – rituaali itsemurhaa eli seppukua, kun sarjan alussa hän tuomitsi koko käytännön järjettömänä. Viimeinen samurai alkaa suhteellisen samoin – päähenkilö näkee japanilaisen kulttuurin vieraana ja sivistymättömänä ja erityisesti seppuku ja harakiri (taistelussa suoritettava itsemurha) ovat hänestä moraalittomia ja pelkurimaisia. Elokuvan lopuksi mies kuitenkin hyväksyy kulttuurin omakseen ja näkee harakirin jalona uhrauksena itsensä ja toisten hyväksi.
Shōgunissa on erittäin nappiin osunut puvustus, hyvät roolisuoritukset ja upeat maisemat (sai minut ehdottomasti haluamaan käydä Kanadassa, jossa sarja kuvattiin). Mutta itselleni Shōgun sekä Viimeinen samurai ovat erittäin länsimaalaisia henkilöhahmoiltaan, teemoiltaan ja tarinaltaan yleisesti. En ihmettele, että Shōgun oli niin suosittu Yhdysvalloissa, koska sarja on todella amerikkalainen. Draama vetää vertoja jopa saippuasarjoille kolmiodraamoineen ja sarjassa näkyy selvä vaikutus Game of Thronesin juonitteluista ja brutaalin väkivallan esittämisestä. Itseäni jäi erityisesti vaivaaman sarjan kuvaaminen seppukusta melkein fetissimäisenä rituaalina. Ne japanilaiset elokuvat/sarjat, joita olen katsonut, eivät kohtele seppukua samoin, mitä Shōgun – ne suhtautuvat seppukuun useammin joko kriittisemmin tai tutkivammin ja joskus jopa huumorilla. Shōgunissa sain pikemminkin sellaisen käsityksen, että seppuku on täysin kyseenalaistamaton asia, koska jopa brittiläinen päähenkilö Anjin käyttää sitä loppujen lopuksi aseena. En myöskään innostunut sarjan lopussa tulevasta “yllättävästä” juonenkäänteestä, jossa uhrattiin sarjan naispäähenkilö Marikon vihdoin ilmestyvä kiinnostus hahmona juonen hyväksi.
Tärkein asia missään tarinassa on minulle kuitenkin hahmot ja en voi sanoa välittäneeni yhdestäkään hahmosta tarpeeksi sarjan edetessä. Näin ollen, myöskään sarjan jatkuva hahmojen tappaminen ei liikuttanut minua. Päähenkilö Anjinin tarkoitus on ensin juonitella kauppareitti Britannialle ja murskata katolisen maan Portugalin kauppareitti – ja valta Japanissa, mutta hän päätyykin loppujen lopuksi tukemaan vastarinnan johtajaa Toranagaa. Idea hahmolle on ihan kiehtova, koska siinä tiivistyy eurooppalainen hubris maanosansa paremmuudesta – mutta tätäkään ei sarjassa kummemmin käsitellä, vaan keskitytään enemmän Anjinin kuvaamiseen Japanissa kuin kala kuivalla maalla ja alueelliseen hovijuonitteluun. Sarjan tärkein naishenkilö Mariko on kolmiodraaman keskellä miehensä ja Anjin välissä, koska mitä muuta roolia naiselle annetaan kuin suhde miehiin? Olisin ollut huomattavasti kiinnostuneempi Marikon sisäisestä tappelusta kristityn uskonsa ja patriotisminsa välillä. Sarja ei myöskään antanut minulle kaipaamaani platonista liittolaisuutta Anjin ja Marikon välillä, vaan sen sijaan nojasi jatkuvasti “ooh, feel the sexual tension” – kliseeseen molempien ollessa yhdessä ruudulla. Ei luvannut hyvää, että Marikolla oli enemmän kemiaa väkivaltaisen miehensä kanssa kuin Anjinin. Toranagasta, joka on vastarinnan johtaja, emme tiedä sekä sarjan alussa tai lopussa paljon mitään.
Jos odottaa sarjan kertovan jotain japanilaisesta historiasta, saa pettyä pahemman kerran ja jos taas odottaa sarjan tutkivan tai ja analysoivan imperialismia (sekä länsimaista tai japanilaista) tai seppukua, niin siinäkin jää tyhjän päälle. Sarja ei eroa normiviihteestä mitenkään edukseen ja itse katsoisin ehkä mieluummin jopa Viimeisen Samurain kuin Shōgunin uudestaan, edellisessä on nyt sentään jonkin verran siistejä toimintakohtauksia. Parempi esimerkki kuin Shōgun tai Viimeinen samurai länsimaisesta näkökulmasta japanilaiseen kulttuuriin löytyy mielestäni elokuvista Perfect Days (2023) ja Silence (2016). Molemmat elokuvat on ohjannut länsimaalainen (Perfect Daysin eurooppalainen Wim Wenders ja Silencen amerikkalainen Martin Scorsese) ja molemmat elokuvat eivät kohtele japanilaista kulttuuria sivistymättömänä mutta eivät myöskään kritiikittömästi. Silence on täysin länsimaalaisen näkökulmasta kuvattu ja se kuvaa kristittyjen vainoja Japanissa ennen Meiji – vallankumousta (eli joskus 1600-luvulla). Päähenkilö on jesuiittapappi, joka saapuu Japaniin palvelemaan japanilaisia kristittyjä ja käännyttämään ihmisiä kristinuskoon. Japanin ylemmät tahot eivät katso tätä hyvällä, vaan pikemminkin kristinusko nähdään Japanin yhteiskuntaa repivänä ulkomaisena vaikutteena ja jolla ulkomaiset voimat yrittävät hallita Japania. Elokuva on paljon keskittyneempi päähenkilön sisäiseen uskontaisteluun kuin politiikkaan, mutta se ei näytä asioita mustavalkoisesti – japanilaisten epäluulo eurooppalaisiin laivoihin, jotka saapuvat maahan uskonnon varjolla, kuvataan ymmärrettävänä, mutta vaino, joka kohdistetaan japanilaisiin kristittyihin esitetään myös tuomittavana. Perfect Days taas on hyvin yksinkertainen elokuva vanhemmanpuoleisesta miehestä, joka siivoaa Tokion vessoja työkseen, lukee filosofisia kirjoja ja kuuntelee 60 – ja 70 – luvun länsimaista musiikkia vapaa-ajallaan. Vaikka elokuvassa on huomattavasti vaikutteita eurooppalaisesta elokuvasta, niin erityisesti päähenkilön näyttelijäsuoritus tuo rooliin tietynlaista tyyneyttä ja hiljaisuutta, mutta unohtamatta kuitenkaan monimutkaisia tunteita, jotka kuplivat vahvasti pinnan alla – tämä on tyyli, jota olen usein nähnyt japanilaisissa elokuvissa.
Toisin sanoen, suosittelen Shōgunia katsottavaksi, jos pintapuolinen juonittelu, kolmiodraama, äkisti kuolevat henkilöhahmot ja “yllättävät” juonenkäännökset kiinnostavat 10 tunnin verran.
Jenni V
En ole millään tavalla Japanin historiasta kovin tietoinen joten sarjan esittämien asioiden historiallinen todenperäisyys jää minulta enimmäkseen pimentoon. Enkä ole lukenut kirjaa mihin sarja pohjaa. Ihmettelin toki miksi esimerkiksi Tokugawa on sarjassa Toranaga ja William Adams on John Blackthorne. Ehkä hahmojen nimeäminen uudestaan on tyylikeino jolla halutaan korostaa että kyseessä fiktio, eikä juonenkäänteitä ja hahmoja ole tarkoitettu esitettävän todellisten asioiden kuvauksena, tai fiktiiviset hahmot antavat vapauden kehitellä omia kuvioita historiallisista esikuvistaan poiketen.
Pidin Cosmo Jarviksen tulkitsemasta John Blackthornen hahmosta, hän on selvästi kyvykäs ja pätevä hahmo aivan kuten historiallinen esikuvansa mutta myös ylimielinen seikkailijatyyppi, joka on lähtenyt soitellen sotaan. Hän ei missään vaiheessa käy läpi muodonmuutosta että hän olisi yhtäkkiä parempi kuin paikalliset heidän omissa jutuissaan. Tyyliin että hänestä yhtäkkiä tulisi treenimontaasin jälkeen verraton miekkailija.
Blackthorne käy läpi kulttuurišokin ja vaikka hänet kohotetaan erikoisasiantuntemuksensa vuoksi korkeaan asemaan sekin on kyseenalainen. Auktoriteettihahmolta ja hänen isännältään ja suojelijaltaan Toranagalta kysytään sarjan lopussa että miksi hän on antanut Blackthornea parempien miesten kuolla ja tämän elää vastaus on “Hän huvittaa minua.” Hiroyuki Sanada joka näytteli Toranagaa on kommentoinut roolia että hän olisi mieluummin suonut roolihahmon sanovan “Hän saa minut nauramaan.” joka olisi viitannut siihen että Blackthorne ja Toranaga ovat ystäviä, eikä toinen heistä vain ikään kun hänen lemmikkinsä.
Olen näyttelijän kanssa samaa mieltä, hahmojen sarjan aikana kehittyvä eeppinen bromance olisi kaivannut ehkä juuri jotain tällaista tunnustusta.
Pidin Shōgunissa sen poliittisesta juonittelusta ja yllättävistä käänteistä. Katselukokemus muistutti minua Game of Thrones -sarjasta mutta vähemmän vaivaannuttavasti. Ehkä historiallinen miljöö vain jotenkin tuo tietynlaista uskottavuuden tuntua tapahtumiin.
Jonas
