Mikä? Fallout-pelisarjaan perustuva tv-sarja.
Missä? Katsottavissa Amazon Prime -suoratoistopalvelussa.
Milloin? Ensimmäinen kausi ilmestyi kokonaisuudessaan 11.4.2024.
Videopeleihin pohjautuvia sarjoja on pulpahdellut viime vuosina ilmoille kuin sienipilviä maailmanlopun kynnyksellä. Osa pelien televisiovastaanottimiin käännöksistä on jättänyt paljolti toivomisen varaa, mutta onpa joukossa ollut myös sekä yleisön että kriitikoiden ylistämiä adaptaatioita.
Näin ollen ei liene ihme, että varsin ikoninen ja fanikunnan suuresti rakastama Fallout-pelisarja on päätynyt myös tv-tuottajien ja -kirjoittajien tutkalle. Vaan miten hyvin sarja lopulta onnistuu vastaamaan pelien uskollisten seuraajien odotuksiin? Entä antaako se tarpeeksi eväitä myös pelejä tuntemattomalle pysyä mukana vauhdissa?
Näihin (ja ehkä muutamaan muuhunkin) kysymyksiin vastaavat Nörttitytöt tänään!
Huomioithan, että arviot saattavat sisältää pienimuotoisia juonipaljastuksia.
Fallout 3 ja 4, sekä New Vegas ovat ehdottomasti lempipelieni kärkinimiä. Siksi odotin sarjaa malttamattomana, mutta pienellä varauksella siitä alkaen, kun näin varhaisen ilmoituksen, että sellainen on ylipäätään tekeillä. Sarjan aloituspäivän olin laittanut jo hyvissä ajoin ylös kalenteriin. Odottavan aika oli pitkä, mutta se kannatti, sillä hyvänen aika miten hienosti pelisarjasta tuttu maailma heräsikään henkiin – mukana oli myös pelin radiokanavilla soinutta mainiota musiikkia 1940-60-luvuilta.
Oli upeaa nähdä päähenkilöinä nainen ja tummaihoinen mies, vaikka tokihan tälläkin kertaa piti joidenkin vetäistä palkokasvia hengityselimeen. Tiedoksi vaan kaikille, joiden mielestä Fallout on pilattu wokella, että itseasissa jo Fallout 2 (1998) oli aikaansa edellä tässä: se esitteli videopelien historian ensimmäisen samaa sukupuolta olevan naimisissa olevan pariskunnan. Kannattaakin siis tietää edes jotain pelisarjasta, ennen kuin alkaa laukomaan perättömiä väitteitä siitä.
Brotherhood of Steelin Maximus (Aaron Morten) oli mahdottoman ärsyttävä hahmona, mutta pommisuoja 33:n Lucyyn (Ella Purnell) tykästyin sarjan edetessä. Alussa hänen naiviutensa oli kammottavaa, mutta pidin todella paljon hänen kasvustaan koettelemusten myötä. Hänen innokkaan optimistinen oukkidoukin toistelunsa oli tehokas tapa luoda hahmolle persoonaan sopiva iskulause.
Sarjan alkaessa Lucyn suojaan hyökätään ja hänen isänsä viedään. Tästä seuraa mutkainen matka halki säteilevän joutomaan, sillä Lucy päättää hakea isänsä takaisin kotiin, vaikka hän on suoja-asukkina kovin pullanpehmeä ja herkästi toisiin luottavana helposti huijattavissa. Tämä tekeekin hänestä niin kiinnostavan hahmon seurata, koska katsoja, jolla ei ole kokemusta peleistä voi hänen kauttaan kysyä ja oppia maailmasta pommien putoamisen jälkeen.
Todd Howardin mukaan sarja on osa kaanonia, vaikka se pohjaakin peleihin, joilla on monta toisistaan poikkeavaa loppua. Toisaalta eihän esimerkiksi The Walking Dead myöskään seuraa sarjakuvien tapahtumia orjallisesti, vaan sen luoja Robert Kirkman on kertonut kyseessä olevan yksi mahdollinen versio, kuinka tapahtumat olisivat voineet edetä. Tätä ajatusmallia käytän siis myös Falloutin kanssa.
Näin ollen sarjassa esitetyt asiat ovat nyt osa Fallout-universumia, kuten Vault Boyn syntytarina. Peukuttaminen oli Vault Techin pommisuojia mainostamaan palkatun näyttelijän idea. Tuo kyseinen näyttelijä tosin sattuu olemaan vallan inhottava hahmona, sen enempää spoilaamatta juonta. Maailmanloppu vaikuttaa jokaiseen eri tavalla, mutta kyllähän siinä pää menee helposti rikki. Olikin todella kiinnostavaa seurata, millä tavoin kenenkin selviytymistarina avautuu.
Siksipä onkin vastapainona hyvä seurata Lucyn pommisuojan asukkaiden arkea, sillä he elävät kuin 50-luvun ihanteellisessa utopiassa, jolla on Vault Techin ollessa kyseessä aina hämärä puolensa. Tuota salaisuutta selvittää Lucyn veli Norm (Moises Arias), yksi moniulotteisimpia hahmoja sarjassa. Ja voi pojat, olipas tässä kiinnostava idea!
Fallout-pelejä tuntevat varmaankin tietävät, kuinka käytännössä jokaisen pommisuojan ideana on erilainen sosiaalinen, biologinen tai kemiallinen kokeilu, eikä yksikään suoja ole sellainen kuin se ensisilmäykseltä näyttää. Toivottavasti sarjan tulevalla kaudella nähdään lisää näitä välillä aivan älyttömiä mittakaavoja saaneita, pieleen menneitä kokeiluja.
– Niina
—
Kaikki vähänkään minua tuntevat tietävät, että Fallout on mulle sydämen asia. Wastelandin eri osissa on tullut vietettyä tuhansia tunteja aikaa. On itketty ja naurettu, kiroiltu ja kiljahdeltu. Ja onpa mulla tosielämässäkin Fallout-teemahuone kotona. Olen siis vähintäänkin tosifani.
Tästä lähtökohdasta kun ponnistetaan kohti tv-sarjaa, voitte varmasti kuvitella, että odotukset olivat hyvin korkealla. Odotin julkaisupäivää vähintään yhtä innoissani kuin pieni lapsi joulua. Kaikesta innostuksesta huolimatta olin samalla hieman epäilevä ja jännitin, että onko sarja oikeasti kaiken odotuksen arvoinen.
Eka jakso olikin sitten itselle aikamoinen tunteiden vuoristomyrsky. Olin hirveän innoissani ja onnellinen että TÄSSÄ SE NYT ON, mutta toisaalta kannoin huolta puolisostani: ymmärtääkö hän nyt varmasti kaikki hienot pienet yksityiskohdat ja viittaukset, koska ei ole peliä juurikaan itse pelannut. Harrastin sitten hieman liiankin innokkaasti maailmankuulua Min-splainausta ja selitin itsestäänselvyyksiä aivan liian pitkästi. Lopulta päätimme, että puolisoni voi sitten kysyä, jos jotain jää epäselväksi. Koska kysymyksiä ei juurikaan tullut, voisin olettaa että sarjasta saavat kyllä irti hekin, jotka eivät pelisarjaa muuten juuri tunne.
Jännä fiilis jäi myös siitä, kun heti ekassa jaksossa todistettiin yksi sitkeimmistä fanien salaliittoteorioista todeksi: syy miksi Vault Boy näyttää peukkua. Oma reaktio tähän oli lähinnä spontaani EIIHH. Aloin jo ahdistua, että paljastaako tämä sarja nyt sitten kaikki salaisuudet ja todistaa/kaataa salaliittoteoriat yksi toisensa jälkeen. Itse tykkään siitä että pelissä saa vaellella ympäriinsä, lukea tietokoneilta löytyviä tekstejä sekä erilaisia muistiinpanoja, ja näistä pikkuhiljaa rakentaa teorioita. Mutta se että jotain salaisuuksia jaetaan sarjassa, jota voi vaan katsella ilman mitään omaa vaivannäköä… Hämmentävää. Haluan nähdä vaivaa tietojen eteen. Vaikka sitten vain istua sohvalla ohjain kädessä. Mutta ainakin mun hahmo näkee vaivaa asian eteen!
Suurin epäkohta itselle sarjassa oli ehkä joidenkin hahmojen syvyyden puute. Erityisesti puhun nyt Maximuksesta, tuosta Brotherhood of Steelin nuoresta ritarista. Hahmo oli jotenkin kovin etäinen, eikä häneen oikein saanut muodostettua minkäänlaista tunnesidettä. Hahmo oli lähinnä ärsyttävä. En oikein ymmärtänyt mikä tässä oli ideana, kunnes aloitin jälleen uudestaan Fallout 4:n läpipeluun. Kun oli aika tavata tuon veljeskunnan edustajia, tajusin että niin. Juuri tuollaisia robottimaisia dillejähän he taitavat kaikki olla.
Oudosti jossain kohdin sarjaa aloin odottaa ja toivoa jotain peleihin viittaavaa, hieman koomista yksityiskohtaa. Kuten esimerkiksi taistelun jälkeen haavojen parantamisen nukkumalla. Tai jotakin erikoista hahmoa, joka antaa jonkin aivan täysin turhanpäiväisen sivutehtävän. Tai kertoo, kuinka taas yksi asumus tarvitsee apua (ja lupaa merkitä paikan Pip-Boyn karttaan). Toki ymmärrän että nyt on tehty vakavasti otettava sarja, eikä irvailla pelisarjan epäloogisuuksille ja ärsyttävyyksille. Toisaalta olen suuri Chad: A Fallout 76 Podcastin fani, ja sen rankka irvailu on yksi suurimmista syistä miksi ko. podcastia fanitan. Ja jossain kohdin Fallout-sarjaa jäin kaipaamaan juuri tuota irvailuhuumoria, edes pientä vihjausta jossain sivulauseessa. Tässä vaiheessa pitää kuitenkin myös mainita, että pidin kyllä muuten sarjan huumorista suuresti – sarjasta kun löytyi sitä samaa vinksahtanutta huumoria kuin peleistäkin.
Sarjan edetessä opin lopulta suhtautumaan siihen hieman neutraalimmin ja rauhallisemmin. Sain jotenkin kiinni siitä ideasta, että vaikka nyt on tehty pelistä tv-sarja, ovat ne kuitenkin omia erillisiä entiteettejään, ja niitä pitäisi myös arvostaa (ja arvostella) erillään. Tietenkään tv-sarjasta ei saa samanlaista kokemusta, koska esimerkiksi päähahmoa ei voi itse ohjata. Mutta kaikkine pienine yksityiskohtineen sarja on saatu oikeasti hyvin lähelle pelimaailmaa. Lopputuloksesta näkyy että sarjaa on tehty pitkään ja huolella, pelisarjaa arvostaen, ja yksityiskohtia on käyty tarkistelemassa Bethesdalta. Sarja on kunnianosoitus hienolle pelisarjalle ja laajentaa sen tarinaa taidokkaasti. Koska itsellä on niin vahva Fallout-tausta, en oikein osaa sanoa sarjan viihdearvosta muille kuin faneille, mutta sen mitä olen omassa kaveripiirissä ihmisiä haastatellut, on palaute ollut positiivista kaikilta. Pelaajilta ja myös niiltä, jotka eivät ole koskaan Falloutiin koskeneet.
Toista kautta odotellessa voi siis vaan todeta, että sarja on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja kaikinpuolin oukkidoukki-kokemus.
– Minna Mari
—
Joitakin Fallout-sarjan pelejä (etenkin alkupäästä) pelanneena tv-sarjan maailma oli minulle entuudestaan tuttu, mutta en voine millään muotoa väittää itseäni superfaniksi. Silti tai juuri siksi odotinkin tv-sarjaa innolla. Viime aikoina on tullut koettua kaikenlaisia peleistä-teeveehen-adaptioita laidasta laitaan, ja ehkä liian läheinen suhde peleihin olisi tässä tapauksessa aiheuttanut enemmän huolia kuin mielenkiintoa – mene ja tiedä.
Nekin pienet huolet hälvenivät kyllä hyvin nopeasti sarjan ottaessa jo ensimmäisestä jaksosta lähtien reippaasti vauhtia maailmaa rakentaessaan. Pienet yksityiskohdat ilahduttivat ja meille syntyikin puolisoni kanssa sarjan edetessä tapa hihkua “hei näiksä ton?” tai “kuuliksä mitä toi sanoi?” aina kun bongasimme peliviittauksia tai jonkin hersyvästi kirjoitetun juonenkäänteen. Esimerkiksi The Ghoulin (Walton Goggins) lohkaisu siitä, miten Wastelandin ensimmäinen sääntö on että jokin hevonpaska aina työntää sinut sivuraiteelle, sai molemmat räkättämään.
Sarjan hahmokaarti oli raatimme mielestä myös pääosin onnistunut. Useimmilla hahmoilla oli räikeästä ja räiskähtelevästä maailmasta huolimatta kosolti tilaa kasvaa, oppia ja kehittyä. Ehkäpä jopa yllättävin hieno hahmokaari syntyi pommisuoja 33:sta matkaamaan lähteneen Lucyn veljestä Normista. Sarjan kirjoittajilla on ollut hoksottimet selvästi hyvin terässä sen suhteen, miten erilaiset kriisit – niin ympäröivän maailman kuin henkilökohtaiset – vaikuttavat pieneen ihmiseen ja hänen elinpiiriinsä.
Myös Lucy itse oli minusta oikein onnistunut hahmona. Yltiöoptimistinen jeejee-tyyppi voisi herkästi käydä todella raskaaksi, mutta häneen on saatu sopivasti sävykkyyttä ja hoksnokkaa oppia kokemuksistaan – menettämättä kuitenkaan täysin oukkidoukki-luonnettaan. Muutenkin sarjassa on hauskasti kirjoitettu eri hahmoja kohtaamaan toisiaan siellä täällä sattuman kaupoilla, jolloin heidän välilleen syntyy luontevasti erilaisia liittolaisuuksia ja jännitteitä, pakottamatta kuitenkaan esimerkiksi kaikkia ns. päähahmoja kulkemaan jatkuvasti esimääriteltynä partyna.
Kaiken kaikkiaan juonenkuljetus, maailma, yksityiskohdat ja näyttely toimivat oikein mallikkaasti läpi sarjan. Jopa niin tehokkaasti, että se tuli paahdettua läpi noin viikossa. Sen verran kuin olen sarjasta ehtinyt jutustella, olen myös jäänyt käsitykseen, että sen reipas meininki ja riittävän selkeä keskeisten konseptien taustoitus ovat tehneet siitä mukavan katselukokemuksen myös pelisarjaa sen kummemmin tuntemattomille. Voin siis suositella lämpimästi sarjaan tutustumista, olit sitten Fallout-konkari tai -untuvikko.
– Ella
