Kuva: Hertta Kustannus
Yksinolo sekoitetaan julkisessa puheessa usein yksinäisyyteen. Marika Riikosen Yksin, kiitos kertoo tekijänsä mukaan ”upeasta yksinolosta”. Koska yksinolo on kirjailijan ja monen teoksessa lainatun kirjoittajan mukaan perustarve, se koskettaa kaikkia elämänalueita. Kirja purkaa yksinoloon liitettyjä myyttejä avaten vyyhtiä mukaansatempaavalla tavalla. Se kysyy, miksei meitä opeteta arvostamaan yksin olemiseen liittyviä taitoja ja oman mielemme huoltamista.
”Se, saako olla yksin silloin kun tahtoo, vaikuttaa kaikkeen. Yllättävän monia asia yhteiskunnassa on rakennettu estämään itsevalittua yksinoloa. Kaikki keinot ovat käytössä: niin häpäiseminen kuin taloudelliset rangaistuksetkin.”
Yksinolon kapea-alaiset kuvastot
Teoksessaan Riikonen ihmettelee, miten vähän itsen kanssa toimeen tulemisesta puhutaan. Kyseessä on kuitenkin elämän pisin ihmissuhde. Suorittajan mieli -kirjan tekijän Emilia Kujalan mukaan sitä tulisi opettaa vaalimaan samoin kuin mitä tahansa muuta ihmissuhdetta. Riikonen toteaa, ettei yksinololle ole riittävästi sanoja suomen kielessä: merkitysten laajuuden puuttuessa kaikki yksinolo samaistetaan kurjuuteen. Mediassa ja keskustelupalstoilla yksinolo nähdään itsekkäänä ja hedonismin ohjailemana valintana.
Korona-aikana pelättiin sosiaalisten taitojen katoamista aivan kuin itsekseenolo olisi täydellistä eristäytymistä kaikelta. Riikonen suomii useaan otteeseen erityisesti Helsingin Sanomien tapaa kirjoittaa yksinolosta. Levikiltään Suomen suurimman sanomalehden sivuilla luodaan psykoterapeuttien neuvoja myöten kuvaa tarkkailusta ja aktiivisesta kanssakäymisestä syrjään astumisesta ”vääränlaisena vuorovaikutuksena” ja murehditaan yksinäisyyden vaikutuksista aivoihin. Käsitteitä sekoitetaan siinä määrin, että yksinolo nähdään suorastaan kaiken pahan alkuna ja juurena.
”Vastentahtoinen yksin oleminen on todellinen ongelma niin yksittäisille ihmisille kuin yhteiskunnallekin, ja siihen pitääkin löytää ratkaisuja. Yksinäisyydestä kuitenkin kirjoitetaan tavalla, joka tuntuu pelottelulta ja rypemiseltä.”
Riikonen siteeraa toistuvasti yhdysvaltalaisen kirjailijan Laura Helgoen Introversion voima -teosta. Siinä Helgoe nostaa esiin sanojen voiman. Niillä voi tehdä yksinolosta vaikeaa, sillä kielenkäyttö heijastaa yhteiskunnan käsitystä yksinolosta vetäytymisenä pois jostakin eikä jonnekin. Vaikka rapakon takana Pohjoismaista maalataan kuvaa yksityisyyden kunnioittamisen mallimaina, käytännössä sosiaalisesti sallitut rajat tulevat täällä nopeasti vastaan. Yksinolon kaipaamiseen suhtaudutaan jonakin omituisena ja perverssinä.
Taustalla vaikuttaa todennäköisesti pelko omaa mieltä kohtaan, sen kesyttömään liikehdintään kohdistuva ahdistuksen tunne. Riikonen muistuttaa, että tosiasiassa yksinolon ”tyhjyys” on merkityksiä täynnä. Yhteiskunnassa vallitsee uskomus, että vain toinen ihminen voi antaa elämälle merkityksen. Erakkoihin liitetään usein paitsi outouden mielikuvia, myös saavuttamatonta miehistä sankarimyyttiä, jollaista ei arjessa voi nähdä. Suomessa kyllä ihannoidaan yksin pärjäämistä ja individualismia, mutta ei yksinoloa, joka on korostetun yksilöllisyyden vastakohta. ”Pärjääminen” noudattaa tunnekuria, jossa pitää jaksaa eikä apua saa pyytää eikä heikkoutta näyttää.
Kirjailija käsittelee laajasti suomalaista häpeäkulttuuria. Yksinolon tarpeeseen liittyvää häpeää jaetaan meille joka päivä, arkipuheessa ja mediassa. Oman seuran kaipaaminen ei läpäise länsimaista, Freudilta periytyvää normaaliuden mallia, jossa tavallisuuteen kuulumaton on piilotettava tai korjattava, ettei joutuisi epäilyksen alaiseksi. Kujalan mukaan häpeä syntyy, kun tarkastelemme itseämme suhteessa muihin, ulkopuolisuuden kokemuksesta tai hylkäämistä ennakoivista signaaleista. Se on olemassa, jotta pystymme asettamaan yhteisen edun omamme edelle ja toimimaan moraalisesti oikein. Yksinolosta nauttimisen häpeä kantaa erityisesti kaikuja naisille varatusta häpeästä. Monia häiritsee ja pelottaa ajatus tilaa ottavasta naisesta, minkä vuoksi normista poikkeamisen on oltava uhka. Elämää ohjaa käsitys, että ihminen on aikansa velkaa muille, kun taas omasta jaksamisesta huolehtiminen on ”muilta pois”.
Riikonen vertaa oman tilan tarvetta janoon tai univajeeseen: kun saa kyllikseen, ei tunnu miltään, mutta puutteessa kaikki vaikeutuu. Seurassa tekemisestä tulee korostetusti tekoja, performanssia – se saa liikaa tilaa ja merkitystä, tarpeetonta näkyvyyttä. Jos yksinolon tarve on tasapainossa, ilmiö pysyy aisoissa.
Käsitys yksinolosta ulottuu eläinmaailmaan asti. Harva tietää, että suurin osa Suomen mehiläisistä on erakkomehiläisiä. Eläimet ovatkin taitavia limittämään yksin- ja yhteiseloa. Monet eläinlajit ryhtyvät yhteisöllisiksi tarpeen mukaan yksin viihtymisestä huolimatta. Yhdyskunnissa niiden neuvokkuus ja taidot saattavat kuitenkin heiketä, jos yhteisön työnjako on liian ehdoton.
Yksinasujien kasvava joukko – väliaikaista kaikki on vaan?
”Mitä paremmin voin latautua, sitä enemmän nautin sosiaalisuudesta. Kun asun yksin, jaksan parhaiten tavata ihmisiä, harrastaa ja työskennellä.”
Riikonen tuo esiin kulttuuriantropologi Taina Kinnusen näkemyksen yksin asumisesta sinnittelynä. Kinnunen niputtaa yhden henkilön taloudet osaksi suomalaista välinpitämättömyyttä ja tunnekylmyyttä, itsemurha-alttiutta, alkoholismia ja työpaikkakiusaamista. Näkemys heijastelee maamme suppeaa käsitystä yksin asumisesta: yhden hengen talouksista ei mielikuvien tasolla pidetä mitään kontakteja, koska kakkosluokan kansalaisen koti on tapahtumaton ihmissäiliö. Säälien tai paheksuen käytyä keskustelua rajoittaa varhain iskostettu malli siitä, miten kuuluu elää, samoin kuin pelko, että yhteiskunnan reunalla yksilö joutuu alttiiksi uhkaaville ilmiöille. Turvallisia vaihtoehtoja ja hyväksyttäviä asumisen muotoja edustavat ainoastaan kotona asuva lapsi ja perheen perustava aikuinen. Yksinasuja saa rassukan tai villin ikibilettäjän maineen.
Ajatusmallien subjektiivisuus käy hyvin ilmi siitä vastakohtaisuudesta, jolla tekijä kuvaa omia kokemuksiaan yksin asumisesta julkisia näkemyksiä vasten. Hänestä liian tiivis toisen kanssa eläminen estää kokemasta jotain olennaista. Teos alleviivaa yhteiskunnan nuivaa suhtautumista yksilöllisiin ratkaisuihin.
Vuoden 2022 lopussa Suomessa oli 1,3 miljoonaa yhden hengen taloutta. Luku kasvaa joka vuosi. Tästä huolimatta keskustelussa painotetaan yksin asumisen väliaikaisuutta ja korostetaan opiskelijoiden suurta määrää. Heitä patistellaan kiireesti normaaliin aikuisen elämään pitkittyviä opintoja paheksuen. Joukon kirjavuudella on perusteltu sitä, ettei ryhmää voi poliittisessa päätöksenteossa huomioida, toisin kuin ydinperheet erilaisine tarpeineen. Asenteellisuuden vuoksi satojatuhansia ihmisiä jää vaille ääntä ja valintojen todelliset motiivit ja kustannukset tarkastelematta. Yksin asuva maksaa kaikesta eniten.
Samalla unohtuu, että yksinasuja tarvitsee samoja asioita kuin muutkin. Uusia asuntoja on jo pitkään pienennetty niin paljon, että yksiöistä on vaarassa tulla asumiskelvottomia. Väliaikaiskäyttöön tarkoitettujen asumusten suunnittelussa sivuutetaan käyttäjien todelliset tarpeet.
Mediassa yksinasujat jätetään huomiotta tai esitellään kuriositeetteina. Yksinasujat ry:n puheenohtaja Raija Eeva kertoo, että yhdistystä jututetaan pitkälti ihmissuhdeaiheista. Kuva yksinolosta rakennetaan jo ennen haastattelua, kun helluntaina kysytään parisuhteen etsimisestä ja jouluna yksinäisyydestä. Tällöin yksin asuvien todelliset huolet eivät tule esiin. Esimerkiksi pandemian ajan uutisissa yksinasuvat eivät olleet olemassa, sillä missään ei pohdittu tiukkojen eristysohjeiden kohtuullisuutta yksin asuville.
Kirja sai minut pohtimaan yksin asumisen määritelmiä. Ihmiskeskeistä ajattelutapaamme korostaa se, että yksinasujaksi katsotaan yhden ihmisen taloudessa majaileva henkilö. Kokemuksena on kuitenkin aivan eri juttu, jos saman katon alla asustelee toinen, toislajinen, tahtova olento, joka saattaa keksiä asumiseen omat metkunsa.
Pandemian paljastama sosiaalinen aikaero
”Mitä vähemmän nukun, sitä nopeammin sosiaalisuus uuvuttaa. Mitä uupuneempi olen, sitä kovemmilla kierroksilla pitää käydä, jotta selviän työpäivästä, -viikosta ja -kuukaudesta.”
Sosiaalisesta jet lagista puhutaan, kun ihmisen sisäinen kello ja sosiaalinen ympäristö kulkevat eri rytmissä. Riikonen kirjoittaa pandemian tehneen hänen kohdallaan sosiaalisen aikaeron näkyväksi. Eniten aikerosta kärsivät iltavirkut, jotka sinnittelevät työelämässä aina jaksamisensa rajoilla. Vaikka tietoisuus erilaisista rytmeistä on lisääntynyt, ajankäyttöä hallitsee yhä vanhanaikainen uskomus, jonka mukaan aamun tunnit kuuluu pyhittää työlle. Kesä- ja talviaikaan siirryttäessä muistutellaan iltavirkkujen alttiudesta sairastua ja kronotyypin muuttumattomuudesta, loma-aikojen lopulla varoitellaan valvomisen haitoista. Vastuu ongelmasta sysätään yksilölle.
Riikosen mukaan aamuvirkkujen ehdoilla toimiminen on muinaisuutta, sillä sähkövalon ja teollistumisen myötä agraariyhteiskunnan tahti ei ole enää välttämätön. Joustavuus olisi viisautta, sillä luontaisessa rytmissään työntekijä paitsi voi paremmin, saa myös aikaan parempaa jälkeä. Työntekijöiden yksilöllisten tarpeiden huomioiminen koetaan silti erivapauksien vaatimiseksi, vaikka työn määrä ei muuttuisi. Hyväksymme kritiikittä työelämän paineistumisen ja sen, että vapaa-aika kuluu enimmäkseen toipumiseen, aina lomakoomaa myöten. Väsymystä ihaillaan ja ylläpidetään erilaisten sanontojen avulla (kuten ”aikainen lintu madon nappaa”). Kaiken lisäksi työelämään saattaa kuulua niin paljon sosiaalisuutta, ettei siitä ehdi palautua edes omalla ajalla.
Kirjoittaja kuvaa työelämän käytännöissä vallitsevaa harhaa, että kaikkia töitä voi tehdä samalla tavalla. Siitä muodostuu paine tuottaa nopeasti näkyvää tulosta työvaiheiden yli hyppien. Motivaatiota pidetään ylellisyytenä, jonka voi hyvin tukahduttaa: kiireessä ei ehdi kokea onnistumisen iloa tai nauttia työn valmistumisesta. Kiirettä ei myöskään saa kyseenalaistaa eikä työelämästä saa olla poissa kuin todella hyvästä syystä. Kun kaikki aika pitää hyödyntää äärimmilleen, työnteon tahtia ei voi tarpeen mukaan säädellä. Luottamus luovaan prosessiin puuttuu, tilalla on tehostaminen. Työ, jota ei voi heti muuttaa tuotteeksi, katsotaan epäilyttäväksi ja turhaksi. Sitä, mikä on ihmisyydessä parasta ja kiinnostavinta, kuten taidetta ja luontosuhteen vaalimista, väheksytään valtiojohtoa myöten.
Riikonen näkee, että työskentelyn performanssi vie liikaa tilaa työelämässä. Työnteon tarkkailu ja esittäminen saavat pääpainon emmekä enää osaa erottaa työhön valmistautumista ja viivyttelyä toisistaan. Ihannetyöntekijä on ”hyvä tyyppi”, joka ei pidä rajoistaan kiinni, vaan luovuttaa itsemääräämisoikeutensa työnantajalle. Ajatusmalli jättää huomiotta tutkimustulokset, jotka muistuttavat metsästäjä-keräilijän aivoista ja taukojen merkityksestä. Koska työtä pitäisi jonkun todistaa, etätyöhön suhtaudutaan lusmuiluna, tehokkaan toimistotyön vastakohtana.
Ei vain introverteille
”Hiljaisuus on ymmärrys-, tahto- ja arvostuskysymys. Jos tuntuu, että elämästä puuttuu jotain, se saattaa olla hiljaisuutta.”
Kirjailija ottaa esiin viime vuosien introverttibuumin. Aihetta on käsitelty lukemattomissa kirjoissa ja blogiteksteissä. Myönnän itsekin niitä kynäilleeni. Ilmiöllä on perusteltu tarvetta olla vastaamatta jatkuvan sosiaalisuuden vaatimuksiin. Riikonen kuitenkin huomauttaa introverteista puhumisen varjopuolista. Yhden ihmisryhmän yksinolon tarpeen tähdentäminen saattaa antaa valheellisen kuvan, että vain pieni joukko väestöstä kaipaa omaa seuraansa. Introvertit eivät Riikosen mukaan ole tässä suhteessa mitenkään erityisiä, vaan yksinoloa tarvitsee jokainen. Se, millä tavalla ja missä määrin yksinolo on välttämätöntä, on toki yksilöllistä.
Sosiaalisuutta ihannoivassa yhteiskunnassa seurassa olemista pidetään perusasetuksena, johon täytyy anoa poikkeuksia ja esittää pitkällisiä perusteluja. Yksinoloa pelätään, kuten kiusallista hiljaisuutta. Kuinka moni toksinen parisuhde perustuu yksin jäämisen pelkoon? ”Yksin kuoleminen” nähdään pahimpana mahdollisena kohtalona. Muun muassa erityisherkkyydestä on paljon puhetta, mutta käytännön huomioiminen puuttuu.
”Herkimpien kuormitus näkyy selvimmin mutta oikeasti melu, häly ja ärsyketauhka rasittavat kaikkia. Jokainen hyötyy rauhasta ja hiljaisuudesta.”
Riikonen palauttaa mieleen, että ihminen ei ole vain sosiaalinen, vaan myös yksin viihtyvä eläin. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että ihminen stressaantuu eläessään pitkään vastoin temperamenttiaan: stressi ei jalosta, vaikka epämukavuusalueelle menemistä ihannoidaan. Vallitsevaa ajatusmaailmaa vahvistetaan harmittomilta kuulostavien, arvottavien sanavalintojen avulla. Esimerkiksi ujouden yhteydessä puhutaan ”tunnustamisesta”, sillä piirre nähdään ennen kaikkea vajavaisuutena.
Yhteiskunta opettaa jo varhain arvostamaan sosiaalisia taitoja, jotka usein sekoitetaan ekstroverttiin käytökseen. Maailmaa rakennetaan ääriekstrovertin tarpeisiin ja silmille pomppiva seurallisuus esitetään tavoiteltavana. Sosiaalinen toiminta nostetaan ylimmäksi hyveeksi esimerkiksi talkoohengestä puhuttaessa, jolloin jälleen kerran unohdetaan yksilön intressit ja vaaditaan selityksiä osallistumisen puutteelle. Riikonen suhtautuu temperamenttia luonnehtiviin termeihin varauksella, sillä ne muuttuvat herkästi maallikkodiagnooseiksi ja sairauksiksi neutraalien ominaisuuksien sijaan. Hän kuitenkin tunnistaa sosiaalisen tilauksen saada nimi aiemmin vikana pidetylle.
”Leimat voivat edistää ymmärrystä mutta myös sitä käsitystä, että ‘ongelma’ on vain harvoilla. Oman rauhan tarve ohittaa kaikki määritelmät, koska se on eri tilanteissa ja eri ihmisillä erilaista. Yksinoloa tarvitaan erilaisina pitoisuuksina, erikestoisina jaksoina, erisyvyisinä tiloina. Välillä ne ovat pieniä hiljaisuuden hetkiä, toisinaan monen päivän pysyttelemistä itsekseen.”
Romanssi ylijumalana: ydinperheetön väistää aina
Uskontotieteen gradun romanttisesta rakkaudesta tehnyt Taina Vuokko kutsuu rakkautta yhteiskuntamoraaliseksi normiksi. Se koskee kaikkia, sillä klassisen romanssin elementit ovat tunkeutuneet arkiajatteluun. Rakkauden täyttyminen asetetaan elämässä ensisijaiseksi tavoitteeksi, jonka kääntöpuolella päivitellään sitoutumiskammoa. ”Rakkaususkonto” esiintyy erityisen ankarana ehdottoman yksiavioisuuden Suomessa. Vaikka maallistuminen lisää yksilöiden arvojen vaihtelua, se samalla tiukentaa yhteiskunnan moraalista rakkauskäsitystä.
”Puolisoton aikuinen on sivuhenkilö. Tämä pätee kaikkiin sukupuoliin, mutta silti kummajaisista hyljeksittävin on puolisoton nainen.”
Sveitsiläinen toimittaja Mona Chollet toteaa, että naimaton nainen ruumiillistaa normista poikkeavia elämänvalintoja räikeimmin, sillä tyttöjä ohjataan ajattelemaan, että parisuhde ja perhe ovat heille keskeisin tapa toteuttaa itseään. Puolisottomuus samaistetaan pitkittyneeseen nuoruuteen ja ikuiseen teini-ikään. Miehet saavat tyypillisesti olla enemmän rauhassa vajaan aikuisen leimalta. Toimittaja Asta Lepän mukaan asenteet heijastelevat pikkukaupunkilaisuutta, jossa omalakisuudesta ja erikoisuudesta rangaistaan, koska omalla tavallaan toimiva yksilö asettaa yhteisön arvostelukyvyn kyseenalaiseksi. Sukukokoontumisissa parisuhteettoman elämästä ei kysellä ja työpaikalla hänen odotetaan aina voivan joustaa menoistaan.
”Suomessa kaikki luokitellaan puolisosuhteen ja vanhemmuuden lähtökohdasta. Jos ne puuttuvat, pitää osoittaa itsensä syyttömäksi tilanteeseen. Yhteiskunta katsoo yksin elämistä äärimmäisen kapeasta vinkkelistä ja näkee stereotyyppejä, kuten vanhojapiikoja, citysinkkuja ja arkoja reppanoita.
Riikonen kiteyttää, että yhteiskunnassamme on suorastaan absurdilla tavalla noloa voida hyvin. Ei pidetä tärkeänä viihtyä nahoissaan, vaan sietää olosuhteita. Rakkausajattelun ehdottomuuteen kuuluu, että se vaatii täyden huomion ja jatkuvaa suorittamista. Omaa tilaa joutuu anelemaan ja sietämään siitä seuraavia loukkaantuneita reaktioita. Yksinolo ja romanssi eivät määritelmällisesti sulje toisiaan pois, mutta niin meidät kasvatetaan ajattelemaan. Parisuhteen alkuhuumassa voi herkästi unohtaa omat tarpeensa ja muuttua suhteen palvelijaksi, jonka koti ei enää ole oma. Kun kaikkeen pitää kysyä lupa, toisen läsnäolo alkaa tukahduttaa.
”Minulta yhdessä asuminen syö liikaa energiaa. Tarvitsen omaa tilaani ollakseni minä. Kun parisuhteessa kummallakin on oma koti, yhdessäolo on tervetullutta ja tarpeellista. Monien tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, ettei parisuhde tarvitse yhteenmuuttamista ‘kehittyäkseen’ tai ollakseen ‘vakava’. Suhde elää ja kehittyy asumismuodosta riippumatta.”
Pakotetut roolit ja varhain sisäytetyt käytösohjeet pysäyttävät identiteetin vapaan virtauksen, jolloin jokainen muutos ilmenee uhkana. Ranskalainen kirjailija Pauline Harmange kuvaa tätä heteroseksuaalisuuden ansaksi. Odotukset romanssista lukitsevat ihmisen pitämään parisuhdetta väistämättömänä, luonnollisena velvollisuutena eivätkä anna lupaa kysyä, mikä tekisi sen mielekkääksi molemmille osapuolille. Riikonen tiivistää, että heterosuhteissa on hyvin vähän tilaa olla ihminen.
”Ihanankin yhdessäolojakson jälkeen rakastan sitä hetkeä, kun ovi loksahtaa ja tulee hiljaista. Sulaudun rauhaan ja virtaavaan yksinolon tilaan.”
Ihan tavallista
Yksin, kiitos luotaa yksinolon merkityksen ohella hiljaisuuden tärkeyttä. Kirjailija lainaa norjalaista tutkimusmatkailijaa Erling Kaggea ja toteaa, ettei maailman sulkeminen hetkeksi (sillä yksinolemisen ei tarvitse olla lopullista) ulkopuolelle ole selän kääntämistä, vaan katseen tarkentamista. Kagge korostaa, ettei hiljaisuus ole trendi, vaan perustarve: siinä on suuruutta, kuten meressä tai äärettömässä lumitasangossa. Hiljaisuuden kaipuun myöntämisestä saa voimaa ja yksinolon tarvetta voi hoitaa vain olemalla yksin.
Riikonen kuvailee, että yksinoloa voi kuljettaa mukanaan kuin kotilon kuorta, kotiaan. Hän kritisoi tapaa toteuttaa matkustaminenkin yksittäisten kokemusten metsästyksenä, jossa mieli ei ehdi asettua. Matkalla tarjoutuisi oiva tilaisuus päästä lähemmäs itseä, koska irtautuminen vapauttaa näkemään omat tarpeet ja toiveet puhtaina, irrallaan muiden ajatuksista ja tunteista.
”Teen oikein vaaliessani yksinoloaikaani – ja samalla olen väsynyt perustelemaan itseäni, todistelemaan, etten ole omituinen tai nirso tai sitoutumiskammoinen. Etten ole liikaa, liian vähän, hissukka, väliinputoaja tai hankala –”
Yksinolo nähdään passiivisena tilana, mutta yhtä hyvin se voi kihistä energiaa. Tekijä luonnehtii vapaasti liikkuvia ajatuksia yksinolon parhaiksi aikaansaannoksiksi. Flow-tilaa on vain vaikeaa vaalia yhteiskunnassa, jossa keskittyminen edustaa ylimääräistä luksusta. Yksin olemme kuitenkin vapaita tekemään mitä tahansa ilman, että tekemiseen liittyisi välttämättä mitään erityisen salaista. Kirjailija harmittelee, miten meitä on jo pitkään totutettu siihen, että kaikki on julkista, minkä seurauksena salainen ja yksityinen alkavat mennä sekaisin. Saksalaisen elokuvajaohjaaja Werner Herzogin mukaan elämistämme on vaarassa tulla asuinkelvottomia kuin joka nurkastaan valaistusta asunnosta, kun olemassaolomme jokainen hetki täyttyy poseeraamisesta ja toisten läsnäolosta.
Teoksessaan kirjailija antaa vinkkejä joukko- ja juhlatilanteista selviytymiseen ja suosittelee etenkin hyvää valmistautumista pakotien varmistamisen ohella. Hän myöntää itsekin sortuvansa aikuisuusharhaan kutsumaansa tilaan, jossa odottaa jaksavansa ja viihtyvänsä kaikissa olosuhteissa. Seurauksena voi hyvinkin olla sosiaalinen krapula, josta toipuminen vie aikaa. Riikosen mukaan mikään kuvailu ei tavoita ahdistusta, jota vääränlainen, pakotettu sosiaalisuus aiheuttaa. On vaikea tunnustaa, miten pahalta se tuntuu, kun juhlien pohjimmainen tarkoitus on kuitenkin hyvä. Hänestä ekstroverttien olisi kunnostauduttava introvertimpien huomioimisessa ja varsinkin jouluun liittyviä mielikuvia tulisi päivittää. Perhejuhlan perinteet luovat valtavan paineen ja yhdessäolopakon, jota kirjailija vastustaa viettämällä joulupäivän säännönmukaisesti yksin omana juhlapäivänään.
Loppusanoissaan Riikonen toivoo jatkokeskustelua aiheesta uumoillen, että sanottavaa on vielä paljon. Hän myöntää aiheesta kirjoittamisen vaikeaksi, sillä edellisten sukupolvien ääni yrittää estää vaatimasta sellaista, mitä kaikki muut eivät tarvitse tai ole avoimesti halunneet.
Yksinolon tabu kaipaa kipeästi ravistelua. Yksinolon voi tulkita jopa radikaaliksi tavaksi käyttää aikaa. Yksin, kiitos on tärkeä puheenvuoro sen puolesta.
”Yksinolon tarve on ihan tavallista. Suurin harha onkin se, että kukaan olisi yksinolon tarpeensa kanssa yksin.”
Marika Riikonen: Yksin, kiitos
Hertta Kustannus 2023
264 s.
