Nörttitytöt paljastavat miksi he pitävät päiväkirjaa ja millaisia ne ovat.
Kuva: Sara Norja. (Olen arkistonörtti ja numeroin päiväkirjani. Taustalla tämänhetkinen bujo hienolla Star Trek -tarralla varustettuna.)
Aloitin ensimmäisen päiväkirjani viisi päivää ennen 12-vuotissyntymäpäivääni. Sain sen ystävältäni kirkossa samana päivänä, kun meidät siirrettiin kirkon lasten ja nuorten luokissa ylemmäs. Kirjoitin ensimmäistä päiväkirjaani noin kolme vuotta. Myöhemmin saman pituinen päiväkirja ei riittäisi mihinkään. Joskus kun kirjoitin todella paljon, vastaava päiväkirja tuli täyteen kolmessa kuukaudessa. Kutsun niitä päiväkirjan kirjoittamisen ruuhkavuosikseni.
Nykyään pidän erillisiä päiväkirjoja eri aiheista, mutta myös muutamaa ihan “perus” päiväkirjaa. Kirjoitin nuorena todella paljon ihastuksistani ja söpöistä pojista. Ihastuin helposti ja kirjoitin päiväkirjaan tekstiä, joka tuntuu nyt pinnalliselta. Viime vuosina olen alkanut tuottaa syvällisempää sisältöä. Nykyään kirjoitan muun muassa kirjoista, terveydestäni ja hengellisistä asioista. Mutta on minulla vielä rakkaus -päiväkirja, tietenkin.
Aloitin ensimmäisen päiväkirjani ruotsiksi. Ensimmäinen suomenkielinen päiväkirja minulla oli ehkä 24-vuotiaana. Nykyään kirjoitan eniten englanniksi, joka on sekä tunnekieleni että työkieleni. Olen opiskellut englantia yliopistossa ja se on minun lempikieleni monesta syystä. Pidän askartelemisesta ja olen liimannut kuvia ja lappuja päiväkirjojen väliin. Olen huono piirtämään, joten en ole tehnyt sitä juurikaan.
Olen huomannut, että bullet journalin (luettelopäiväkirja) käyttäminen on suosittua. Minäkin aloitin sellaisen 2016, mutta se ei mielestäni korvaa päiväkirjaa. Bullet journaleihin eli bujoihin piirretään ja liimataan kuvia. Se on luovempaa, kuin ”perinteisempi” päiväkirja ja bujo voi olla avuksi omien tunteiden käsittelyssä. Päiväkirjan kirjoittamisessa ei ole sääntöjä eikä rajoituksia. Jotkut tekevät pelkkiä to do -listoja, toiset kirjaavat tunteitaan.
Päiväkirjoja on monenlaisia ja niistä on moneksi. Kiinnostukseni kirjoittamiseen alkoi nimenomaan päiväkirjan kirjoittamisesta, joten suosittelen harrastusta kaikille.
- Cindarella Santonen
Olen aika ajoin yrittänyt aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen, mutta se ei sovi minulle lainkaan. Jostain syystä tunteiden käsittely ja ajatusten purkaminen tuntuu vaikealta tekstiä tuottamalla. Jos otan kynän käteen, lietson helposti itseni tilaan, jossa alan räntätä. Se ei tunnu puhdistavalta. Jään jumiin ikävien tunteiden pariin sen sijaan, että antaisin niiden mennä ja tekisin jotain mukavaa.
Löysin kevätsiivouksen yhteydessä vanhan päiväkirjani. Kun luin sitä, huomasin miten pahasti olin ollut burnoutin partaalla. Päiväkirjan sivuilla toistuivat uuvuttavat listaukset tehdyistä töistä, siitä mitä kaikkea oli vielä tekemättä, valitusta väsymisestä, turhautumia ja synkkiä ajatuksia. Jossain kohtaa käsin kirjoitetussa päivämäärässä vuosi 2013 muuttui vuodeksi 2012 ja virhe jatkui sivulta toiselle. Taisin olla todella väsynyt! Vanhojen merkintöjen lukemisesta tuli omituinen ja kiusaantunut olo. Vähän niin kuin olisin kurkistellut jonkun toisen ihmisen elämään. Minulla ei ole tapana miettiä menneitä, enkä usein pystykään siihen koska muistini on niin huono. Tai vähintäänkin valikoiva.
Käsin kirjoitetun päiväkirjan sijaan seuraan elämääni Daylio -sovelluksella. Merkitsen sovellukseen joka päivä nopeasti päivän aktiviteetit itse tekemästäni aktiviteettilistasta. Jos päivän aikana on sattunut jotain erityistä, naputtelen siitä lyhyen kuvauksen. Vuosien varrella Daylio on kerännyt valtavan määrän merkintöjä työpäivistä, roolipelaamisesta, urheilusta, perheen kanssa vietetystä ajasta, menkoista, matkoista, lukemisesta, ryyppäämisestä ja raittiudesta. Voin verrata helposti eri vuosien mielialoja ja seurata miten vaikka stressi, väsymys ja alkoholinkäyttö liittyvät yhteen. Data on kiinnostavaa, muttei tunnu liian henkilökohtaiselta tai muistuta jostain ikävästä asiasta, jonka olisin halunnut unohtaa.
En tiedä hyödyntääkö Daylio dataani jotenkin – ja miten se teoriassa edes saisi selvää esoteerisista merkinnöistäni, joiden merkitys ei välttämättä avaudu ulkopuoliselle. Toki perinteisessäkin päiväkirjassa on aina se riski, että joku lukee sen luvatta.
- Tuuli H
Oma päiväkirjani on paperinen taskukalenteri, johon kirjoitan jokaisesta päivästä muutaman lauseen, sen verran kuin kalenteririveille mahtuu. Sen pidemmät päiväkirjakokeilut ovat epäonnistuneet. Historioitsijana harmittelen usein, kun tutkimukseni kohde ei ole pitänyt päiväkirjaa ja arkistonhoitajana olen nähnyt, miten paljon kuolleen henkilön päiväkirja voi merkitä tutkijoille ja jälkipolville. Siksi haluan jättää itsestäni edes jotain.
Minä kirjoitan ensisijaisesti lapselleni, joten päiväkirjani ei ole salainen. En kirjoita sinne suuria tunteitani, vaan arkipäiväistä tekemistä. Mietin kyllä, saako lapseni aikuisena selvää käsialastani. Kerran piirsin iloisen hymiön, mutta tajusin, ettei lapsi tulevaisuudessa tiedä mikä se on, joten kirjoitin viereen ”tuo on hymiö, se tarkoittaa, että olin iloinen”.
- Ilona S.
Olen kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti 9-vuotiaasta asti, keväästä 1996. Olen syntynyt Englannissa ja ollut taaperosta asti täysin kaksikielinen (suomi/englanti). En muista tarkalleen, mistä inspiraatio päiväkirjan aloittamiseen syntyi, mutta se liittyi osittain tulevaan muuttoomme.
Olimme suureksi kauhistuksekseni muuttamassa Suomeen sinä kesänä. Aloitin päiväkirjan osittain saadakseni kirjoitettua konkreettisia muistoja viimeisiltä Lontoon kuukausiltamme ja osittain treenatakseni kirjoitettua suomea. Historia-/arkistoinnostukseni tuli ilmi jo varhain. Merkinnöissäni näkyy mahtavasti englannin vaikutus, mikä on jälkeenpäin kiinnostanut minua kielitieteilijänä. Alkuinspiraatiota tuli myös Anne Frankin päiväkirjoista, jotka olin juuri lukenut – hieman liian nuorena varmaan. Annoin päiväkirjalleni nimen (muistaakseni Jonna), koska Annekin oli nimennyt päiväkirjansa.
Kirjoitin todella aktiivisesti päiväkirjaa esiteini- ja teinivuosina. Suomeen muutettuamme päiväkirjan kielenä oli välillä englanti. Yliopistoaikoina kirjoitin enimmäkseen englanniksi, ja nykyään vaihtelevasti kummallakin äidinkielelläni. Englanti on edelleen ehkä vahvempi tunnekieleni, mutta usein kielivalinta riippuu kirjoitusaiheesta. Välillä pitää märistä suomeksi. Kunnon monikieliseen tyyliin harjoitan toki myös koodinvaihtoa, eli kieli vaihtelee virke- ja sanatasolla oikeastaan riippuen siitä, mikä tulee ensinnä mieleen.
Olen aina ollut muistikirjaihminen. Käsin kirjoittaminen auttaa jäsentämään maailmaa. Minulla on jo lähes kymmenen vuotta ollut päiväkirjan lisäksi bujo, joka on minulle ennen kaikkea tehtävänhallintametodi, vaikka merkkaankin sinne myös lyhyesti muistoja ja kivoja asioita päivän varrelta. Teen työtä tutkijana ja kirjailijana, joten kirjoittaminen on iso osa elämääni. Kirjoittaminen on minulle ajattelemista, ja päiväkirja on siten osittain myös kirjoituslihasten verryttelyä ja ylläpitoa. Päiväkirja tarjoaa hyvän paikan olla miettimättä hienoja lauserakenteita – syydän surutta ajatusviivoja roppakaupalla – ja se on oikein hyväksi kirjoittajalle. Olen joskus koittanut aamusivuja (joiden tarkoituksena on kirjoittaa päivittäin kolmisen sivua mitä vaan), mutta en ole pystynyt pitämään tapaa yllä.
Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut minulle epäsäännöllistä puuhaa viimeisen kymmenisen vuoden aikana. Elämässä on enemmän kiirettä (hyi) ja vähemmän jokaviikkoisia tunnevuoristoratoja (jee). Teini-iän tunnekuohut piti purkaa jonnekin, ja täysi-ikäistyttyäni vuodatin päiväkirjaan ummet ja lammet ihmissuhdehommista. Nykyäänkin kirjoitan säännöllisimmin päiväkirjaa, kun jotain isoa on meneillään. Äidin pitkän sairauden ja kuoleman aiheuttamia tunteita tuli purettua runsain mitoin päiväkirjaan. Muistot ovat raskaita – harvemmin kirjoitan päiväkirjaan, kun olen pitkiä aikoja onnellinen, vaikka yksittäisistä onnenhetkistä saatan ilakoidakin – mutta raskaitakin muistoja on jotenkin katarttista lukea jälkikäteen.
Haluaisin pystyä antamaan tarkemmin tietoa päiväkirjahistoriastani, mutta olen tällä hetkellä tutkimusvierailulla Englannissa (ihanaa olla synnyinmaassani taas!), joten päiväkirjat majailevat kotonani. Päiväkirjan merkitys näkyy toisaalta täälläkin. Koska vietän enemmän aikaa yksin, puran enemmän tunteita päiväkirjaan. Introspektiolle on enemmän aikaa. Välillä päiväkirjaan tarttuminen tuntuu jotenkin vaikealta, vaikka joka kerta kirjoitettuani olo on kevyempi. Yritänkin opettaa itseäni kirjoittamaan lyhyemmin mutta useammin. Aina ei tarvitse vuodattaa sivukaupalla, on OK kirjoittaa vaikka vain puolikas virke. Kuten tästä tekstimäärästä voi huomata, minulla on taipumusta monisanaisuuteen. Käsikirjoitustutkijana saan myös iloa siitä, että jätän jälkeeni jotain konkreettista itsestäni, kynällä paperille – vaikka kukaan ei kyllä saa lukea päiväkirjojani ennen kuolemaani.
- Sara Norja
