Aiemmin enimmäkseen runokokoelmia julkaisseen Tomi Sonsterin novellikokoelma Ainekirjoituksia tuonpuoleisesta (Oppian, 2023) edustaa spekulatiivista fiktiota monessa merkityksessä. Tieteen termipankki määrittelee spekulatiivisen fiktion eli spefin 2000-luvulla yleistyneeksi kattotermiksi, joka käsittää fantasian, science fictionin ja yliluonnollisen kauhun sekä kaiken kirjallisuuden, jossa realismin rajoja rikotaan. Siinä kuvataan todellisuutta, joka voisi olla olemassa, jollainen olisi voinut olla olemassa tai jota ei ole olemassa.
Novellikokoelmassa poikkeamat realististen odotusten todellisuuteen toteutuvat, kun kadonnut koululuokka saa telepaattisen yhteyden äidinkielen opettajaan. Kehyskertomuksen myötä kohdataan niin suojelusenkeleitä, meedioita, taviksia, inceleitä kuin yksi “jännämieskin”.
Ainekirjoituksissa liikutaan vahvasti kosmisen kauhun kuvastossa, jossa tutun ja turvallisen maailman puuttuessa psyyke on hajota vierauden kohtaamiseen ja erityisesti outoihin, kokijan päänsisäisiin aistimuksiin. Kehokauhu on läsnä väkivallantekoina ja groteskeina elementteinä, kun keskushahmon kehosta erittyy inhorealistisia aineksia. Myös tieteiskirjallisuuden elementtejä hyödynnetään: yksi aineista käsittelee aikamatkustusta ja siihen liittyviä lainalaisuuksia.
Teos on saanut selviä vaikutteita muun muassa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta (1890) ja Charles Baudelairen Pahan kukista (1857). Mieleen juolahtavat vielä Edgar Allan Poen ja Artemis Kelosaaren tuotanto.
”Tähtienvälinen kummitus oli tuonut uudet sijamuodot maailmaan”
Minuuttinovelleistaan tunnetun István Örkényn mukaan novellin nimi on lukiessa yhtä tärkeä huomioida kuin bussin numero. Ilman sitä ei tiedä, minne ollaan mennossa. Sonsterin kokoelmassa yksittäisten tekstien otsikot ovat lähinnä suuntaa-antavia eikä niiden perusteella jälkeenpäin oikein muista, mistä novellissa oli kyse. Toisaalta siihen on syynä tapahtumien pitelemätön virta, jossa pidemmän päälle on lähes mahdotonta pysyä kärryillä.
Verrattain lyhyitä novelleja sitovat kiinnostavan kehyskertomuksen ohella toistuvat piirteet ja muut yhtäläisyydet, kuten yliluonnolliset tapahtumat. Samoja henkilöitä ei teksteissä juuri voi bongata. Pahimmillaan edesottamukset jäävätkin synopsiksenkaltaisiksi pintaraapaisuiksi. Unenomainen sattumusten vyöry esitetään realistisena ja mielikuvitukselliset käänteet toteavasti, nopeasti kuin videopelissä. Lukija saa todella olla skarppina, ettei putoa kelkasta.
Selkeä, kielellisesti yksinkertainen, päälauseisiin painottuva ilmaisu ja toisto tasapainottavat odottamattomia tapahtumia. Samankaltaisia lauseenaloituksia on peräkkäin niin paljon, ettei sitä voi pitää vahinkona.
Teoksen yksittäisiä piirteitä selittää ainekirjoitus muotona. Novellit näyttäisivät jollain tasolla parodioivan (heikohkoja) kouluaineita, joilla on taipumus jäljitellä erilaisia mediatuotteita, kuten amerikkalaisia tv-sarjoja. Vieraskieliset nimet, vinhat käänteet ja koulupoikamainen huumori, monenlaisia rikoksia unohtamatta, ivailevat pulpeteissa väkisin väännettyjen tekstien ominaisluonnetta – ainakin, jos ei ajattele kehyskertomusta sen pidemmälle. ”Ihan kuin jostain huonosta kauhuelokuvasta”, kommentoi yksi novelleista.
Koulumaisuus kummittelee tekstien taustalla rehtorien, vihkojen ja muun opintoihin liittyvän kuvaston ja auktoriteettijärjestelmien pilkahdellessa esiin pitkin matkaa.
Metatasollakin käväistään, kun lopussa vihjataan ”yhteisen tajunnan” laatineen kirjoitukset.
Hetken lainvartijat tunsivat olevansa monessa paikassa yhtä aikaa, kuin heidät olisi koottu uudestaan. Sillä tähtienvälinen kummitus oli tuonut uudet sijamuodot maailmaan, ja poliisit oppivat sukeltelemaan syiden ja seurausten meressä miten halusivat. Jokainen rikospaikka oli portti suoraan kunkin murhaajan tajuntaan, johon etsivät siirtyivät kuin raivaajat ja liikuttelivat tappajan suoraan vankilaan. (s. 88)
Yllätyksettömyydestä tekstejä ei voi syyttää. Kafkamaisista lähtötilanteista päädytään niin absurdeihin kierroksiin, ettei lukiessa mitenkään voisi arvata tapahtumia etukäteen. Kääntöpuolena sivujuonia ja -henkilöitä riittää niin paljon, ettei heistä välttämättä jaksa välittää. Kun lopulta ainekirjoitusten jälkeen epilogissa palataan alkuperäiseen kehyskertomukseen, on vaikea muistaa, mitä prologissa kerrottiin. Lyhytproosan etuihin toki kuuluu, ettei yksittäisiin teksteihin palaaminen ole työlästä.
”Hän aivasti jokaisen opuksen sivulle erivärisen pilven”
Hauskinta novellikokoelmassa on syyseuraussuhteiden vinksahtamisesta aiheutuva vino huumori. Kokijahahmon tajunta muistuttaa harhanäkyjen ja painajaisunen tietoisuutta, jossa logiikka on jollain tapaa selitettävissä, vaikkei se noudattele mitään valvetajunnasta tuttua järjestystä. Onnettomuuksien kautta päästään toisiin todellisuuksiin ja alisessa tajunta on lihasta ilman, että sitä tarvitsisi sen kummemmin perustella.
“Alisessa tajun lähteminen kasvattaa voimia. Sillä tajunta on täällä lihasta.” (s. 59)
Teos näyttäisi samalla kyseenalaistavan tavanomaisia tapoja tehdä havaintoihin perustuvia tulkintoja. Henkilöiden ulkomuoto ei vastaa heidän todellisuuttaan: älykön näköinen ei välttämättä ole erityisen välkky edes silmälasit päässä, joten tarvitaan bodarin lihakset, tietysti yliluonnollisin keinoin.
Kielen soljuvasta kauneudesta ja hienoista äänteellisistä toistoista huolimatta epätodennäköiset yhdistelmät koettelevat lukukokemusta. Novellihenkilöt saattavat itsekin yllättyä: ”En tiennytkään olevani uskovainen”, yksi heistä tuumii.
Hän aivasti jokaisen opuksen sivulle erivärisen pilven. “Tämä ei ole enää kirjasto”, hän sanoi, “tämä on tautien arkisto”. (s. 85)
Samalla novellikokoelma tutkiskelee uskomusjärjestelmien muodostumista. Lahko tulkitsee ihmisen Jumalan virheiksi ja menestyäkseen yhtiön työntekijät näyttelevät Jumalattaren kuukautiset rituaalinomaisesti määrättyinä ajankohtina. Maailmankuvien synty kääntyy päälaelleen, kun kaksitoista kulttijohtajaa taistelee yhdestä opetuslapsesta. Omatunto lähtee liikenteenvalvojaksi ja käsiä käytetään tehosekoittimena kultin valmistautuessa kakkumyyjäisiin. Kiusallisuuskomedian surkuhupaisuutta saadaan mukaan kahdenlaisten vampyyrien muodossa vähän samaan tyyliin kuin What We Do In The Shadows -tv-sarjassa.
Mustan huumorin lisäksi sanavalintoihin kätkeytyy ironiaa, joka paikoin laimentaa tekstiä ajoittain vaivaavaa selittelyn makua. ”Istumalla koulittu liha” ja ”ehkä sillä tavalla oltiin kundeja” -toteamus heijastelevat hahmojen vajavaisuutta. ”Parempi paikka” saa Vanhainkodissa-novellin kontekstissa karun merkityksen.
”Kuinka koristeelliset hepeneet halla olikaan heille kutonut”
Rivien väleistä kumpuaa moraliteettimaisia piirteitä. Henkilöiden valinnat ja elämänpolut on siroteltu katumuksella, kilpailulla, menestyksen toiveilla ja vilpillä. Kaidalta polulta lipsumisesta rangaistaan välittömästi. Usein turvaudutaan taikuuteen ja erilaisiin talismaaneihin, joita voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvä tahto saattaa saada vastaansa lynkkausmielialan ja raiskauksenkaltaisista tapahtumista mennäänkin suoraan äitienpäivärunoon ja näkökulmahenkilön abortoimiseen.
Seksuaalisuus saa novelleissa kielletyn sävyn. Teos ponnistaa kirjaimellisen tulkinnan kautta kohti allegoriaa.
Kuinka koristeelliset hepeneet halla olikaan heille kutonut. Jää oli tehnyt kiiltosukkahousut heidän sääriinsä. (s. 45)
Arkisten harmien ja kateuden kokemusten tutulta kosketuspinnalta päästään omaperäisen logiikan avulla aina avaruudellisiin sfääreihin asti. Monessa tekstissä pohditaan muistojen merkitystä ja sen kautta identiteettiä. Kaiken kamaluuden vastapainoksi sivutaan anteeksiantoa.
Mytologisten ainesosien lisäksi yhdessä novelleista kauhua ammennetaan kansanperinteen sielunsyöjistä ja (toisaalta) karjalanpiirakoista. Monesko vanki? -ainekirjoituksessa ihmiskunta opettelee tunteita opettamalla niitä toiselle olomuodolle.
”Hän ajatteli tautia lintuna, joka oli muninut hänen jokaiseen oksaansa”
Parhaimmilleen kokoelma pääsee niissä katkelmissa, joissa pahaenteisyys yhdistyy lyyrisyyteen. Pyhiä kirjoituksia puhalletaan poskille ja sairaus saa syöpäpotilaan mielessä linnun hahmon.
Hän oli kuolemaisillaan. Hänellä oli syöpä. Hän ajatteli tautia lintuna, joka oli muninut hänen jokaiseen oksaansa. (s. 38)
Ainekirjoituksissa kuolema ei ole ylevä, vaan kauhua ja inhoa herättävä väistämätön, usein väkivaltainen tapahtuma. En suosittelekaan lukukokemuksen yhdistämistä syömiseen.
Toisaalta kuolema toimii porttina aliseen, jossa odottaa milloin mitäkin, joskus jotain hyvää ja lempeääkin.
Kehon ja mielen kahtiajako kulkee mukana läpi kokoelman. Paikoin kuolemakuvasto sortuu kliseisyyteen: madot ja taudit toistuvat novelleissa tiuhaan. Valitettavia kauneusvirheitä kokoelmassa edustavat painovirhepaholaiset ratkaisevissa kohdissa, kuten takakansitekstissä ja epilogin viimeisessä lauseessa.
Vaikka tekstien surrealistisuus ja kuvattujen ilmiöiden rajattomuus ilahduttaa, näkisin kirjavuuden samalla kokoelman suurimmaksi puutteeksi. Vinhaan menoon alkaa viimeistään puolenvälin jälkeen turtua ja hetkittäin karkeiksikin äityvien tyylirekisterien vaihtelevuuteen väsyä.
Kenties novelleja kannattaa lukea pieninä annoksina uupumisen välttämiseksi. Ja jotta ainekirjoitusten herkulliset, ja kauhistuttavat, yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa.
Tomi Sonster: Ainekirjoituksia tuonpuoleisesta (s.112)
Oppian, 2023
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
