”Yksityisistä asioista ei voi kenenkään muun kanssa puhua yhtä avoimesti kuin poikaystävänsä toisen tyttöystävän.”
Monisuhteisuus on kutkuttava aihe, jota pohtivat nyt niin Suomen seuraava jyrkilehtola Tuija Siltamäki (linkki Imagen kolumniin), koko varhaiskeski-ikäisten some ja kaikki podcastit kuin kaunokirjallisuuskin. Teos-kustantamon keväällä 2023 julkaisema kulttuuriantropologi ja kirjailija Jenny Kangasvuon romaani Hiukset takussa kuvaa monisuhteisuutta asiantuntevasti yhden yhteisön kautta. Kirja on silti stereotypioita vahvistavaa hömppää.
Kiireinen eri ihmisten kanssa
Tapahtumat Oulun harrastajateatteri- ja polypiireissä näyttäisivät sijoittuvan ajallisesti Härkiksen keksimisen ja koronapandemian välille. Samastuttavaksi rakennettu minäkertoja antaa versionsa tapahtumista preesensmuodossa, lineaarisesti ja varsin yksityiskohtaisesti.
Kuten niin monet kotimaiset nykyromaanit, tämä kolmi-nelikymppisten polyjengin suhdekiemuroista kertova kirja alkaa viihteellisesti, mutta saa pidemmän päälle synkempiä sävyjä. Tarina ei menetä otettaan tosielämästä ja jättää tyylikkäästi käyttämättä rikokset, kuolemat, yllätysraskaudet ja muut saippuasarjamaisuudet keskittyen kerrankin tarpeeksi ihmissuhteisiin ja tunteisiin.
Kaveriporukan tempoilusta irtoaa kyllä riittävästi toimintaa sekoilukronikaksi asti. Vanhat tutut rakastuvat toisiinsa, uusia löytyy. Kenellä on etuajo-oikeus, kun ihmisten sinänsä asialliset tarpeet ja halut ovat törmäyskurssilla?
Seksiä, vegaaniruokaa ja keskusteluja politiikasta
Minäkertoja Julia selostaa lukijalle auki omat ja muiden ihmissuhteet asiallisesti kuin iltapäivälehden haastattelussa. Yhteisössä vallitsee avoimuuden ja intiimien yksityiskohtien jakamisen kulttuuri, joka pohjautuu teatterilaisten persooniin ja vuosikymmenien yhteiseloon. Vain harvoja tulee piiriin ulkopuolelta. He ovat erilaisia.
Teatteri tarjoaa myös lavasteet kertomuksen rakenteen edellyttämälle tiiviille yhdessäololle, jota yhteiskunta ei liiemmälti aikuisille suo. Helpostihan työ, perhe ja optimoidut hyvinvointiharrastukset vievät ruuhkavuosi-ikäisiltä ajan, joka nuorempana olisi varattu ystäville. Miljöönä on kaksi kommuunia, joissa teatterilaiset viettävät paljon aikaa.
Henkilöiden töitä ja ammattirooleja sivutaan, mutta ne jäävät vähän syrjään – ja myös kärsivät, kun suhteisiin tulee tarpeeksi paljon turbulenssia. Ympärivuorokautiset chat-keskustelut ovat luonteva osa juonenkuljetusta ja toimivat osana dialogia.
Kirja pudottelee ruoka-aineiden, kaupunginosien ja oululaisbändien nimiä. Niillä viiteryhmä tarkentuu yhä tunnistettavammaksi, ja bongailu voi tuoda hupia niistä kiinnostuneille. Kirjailija on selvästi pyrkinyt tuottamaan ihmisille persoonallisia puhetapoja, ja muutamien hahmojen murretaustat erottuvat tekstissä vahvoina. Toisella lukukerralla huomaan myös koodinvaihtoa eli merkityksiä kantavaa murteesta toiseen vaihtelua keskustelun aikana. (Oma suosikkini puheenparsista on pidättyväisen koodari-Villen, joka suosii tekijän häivyttävää nollapersoonaa: jos tulis vaikka, pitää jatkaa hommia nyt, jos näkee kaupassa?)
Minä olen kokenein kaikista näistä helvetin sekoilijoista
”Yksiavioinen parisuhdeihanne antaa ymmärtää, että samalta ihmiseltä pitäisi saada täydellistä seksiä, sujuvaa arkea, mielenkiintoisia keskusteluja, emotionaalista sitoutumista. Ja itsekin pitäisi pystyä olemaan kiihkeä rakastaja, paras ystävä ja arjen kumppani, kaikkea yhtä aikaa. Minulla ei enää ole sitä harhaa”, siteeraa Julia klassista perustelua monisuhteisuudelle. Hän toimii kaikessa niin oikein, että toiset eivät juuri koskaan vaikuta suuttuvan hänelle tai syyttävän häntä mistään. Tai ainakaan hän ei saa tietää, mitä selän takana tapahtuu.
Minäkertoja siis näkee itsensä hyviksenä ja keskushahmona, jolla pitkän linjan vähemmistöaktivistina on paljon opetettavaa muille. Someaktivismia ei silti kirjassa näytetä. Valinta eristää kirjan henkilöt ja lukijan ulkomaailman näkökulmilta. Julian arvostukset ja asenteet tulevat esille hänen itse kuvaamansa toiminnan kautta. Hän ei miellä käyttäytyvänsä omanapaisesti ja passiivis-aggressiivisesti, vaikka lähisuhteissakin hän piiloutuu torjuvasti oppikirjan taakse:
“Tota mie just tarkotan, että se meijän tilanne tuottaa painolastia kaikille.”
“No se nyt vaan kuuluu polyamoriaan ja monisuhteisuuteen, että sitä painolastia pitää yhessä kannella”, sanon.
“On se raskasta silti.”
“Onhan se, mut se on osa sitä valintaa mitä me tehdään, kun me ei olla yksiavioisia.”
Mutta Julian kärsivällisyyttä viedään toistuvasti äärirajoille. Oikeaoppisuuteen alkaa ilmestyä myös persoonaa ja säröjä. Hän osoittaa tiedostavansa elämälleen asetetut vaatimukset ja ironisoi käytettyä sanastoa: ”Teoriassa kaikki toimii, on kaiken maailman valitut perheet ja suhdeverkostot ja luottamukset ja se, etteivät rakkaus ja seksi lopu jakamalla vaan lisääntyvät.” Kun Julia ylikuormittuu, pää on kuin ”kulkusia täynnä oleva kattila”.
Eri päissä lumitähteä
Päähenkilölle näyttäisi olevan tärkeää hahmottaa ihmisten asema iän kautta. Kymmenen vuotta vanhempien tai nuorempien toimintaa katsellaan selvästi eri tavalla kuin samanikäisten.
Alle viisikymppinen Kari esitellään melkein kirjakielisesti puhuvana, kinkyyttään harvoille ja valituille paljastavana swinger-pappana, joka ymmärtää kunnioituksesta ja vastuullisuudesta yhtä ja toista. Hän ”kertoo lasketelleensa Syötteellä ensimmäistä kertaa ’jo ennen lamaa’” ja on ”kiusaantunut siitä, että kaikki – – tietävät hänen ja Millan suhteen luonteen”. Mutta onneksi muut ”ovat hienotunteisia, eikä ikäeroa edes mainita”.
25-vuotiaan helsinkiläisen Iidan teos kuvaa närkästyttävän sievänä, ihastuttavana ja huoliteltuna. Hänen tarpeensa yksityisyyteen ja romanttisuuteen Julia kehystää ahneeksi palvonnan vaatimiseksi ja prinsessamaisuudeksi – ominaisuuksiksi, joista tyllerö toivottavasti kasvaa ulos, koska ei Juliallakaan, pohjoisen omatoimisella ulkoilmatytöllä, koskaan ollut moisiin ylellisyyksiin varaa. ”Polyamorian pitäisi olla täysin kiellettyä alle kolmekymppisiltä!”
Ongelmallisuus sijoitetaan yhteisössä ja kirjassa niihin, jotka eivät mukaudu ryhmän valmiisiin käytäntöihin, vaan tuovat muassaan ulkomaailman valtavirtaisempia käsityksiä sukupuolirooleista ja intiimiyden ja tietämisen rajoista. Ryhmän sisältäkin kyllä löytyisi tunnistamatonta kateutta, hätiköityjä tulkintoja ja vähintään orastavaa päihdeongelmaa.
Vaikia sanua
Monet kirjan henkilöistä ovat kaapissa vanhemmiltaan, koska ”arkielämäni on heille käsittämätöntä. Monisuhteisuuteni on vain yksi osa kaikkea sitä, mitä en voi heille selittää”. Vanhempien kanssa voi keskustella vain poroista tai siitä, ”joko Kitinen ja Jeesiö ovat jäätyneet”. Edes työterveyspsykologille Juliasta ei tunnu turvalliselta kertoa kaikkea elämästään, vaan tilanteessa läsnä olevat stereotypiat ja oletukset jäävät voimaan.
Kirja esittää eroja sukupolvien ja ihmisryhmien välillä pitäen silti näkökulman tiukasti Julian 37-vuotiaassa hahmossa. Mutta mitä hänelle ehkä jätetään sanomatta, koska hänen empatiakykyihinsä ei luoteta? ”Haaveilin rakkauteni puolustamisesta torjuntaa ja ymmärtämättömyyttä vastaan”, hän muistelee eikä aseta kyseenalaiseksi omaa ymmärrystään ja vallankäyttöään silloinkaan, kun suhde toiseen keskushahmoon Ristoon veivaa edestakaisin omituisessa jamassa.
Julia sietää huonoa kohtelua pitkään. Syylliseksi löytyy pikku Iida, joka ei ole yhtään kiinnostunut monisuhteisuudesta (vaiko tunkeilevasta Juliasta?), mutta ikävöi Ristoa.
Mutta miksi pitää venkoilla tuolla tavalla?
Tarinassa hankalina näyttäytyvät jankkaavat heteromiehet, jotka eivät kunnioita muiden rajoja, ja nuoret neitikesäheinät, joihin he vaivaannuttavasti hullaantuvat. Jos joku heistä kuitenkin toivoo lisää yksityisyyttä tai intiimiä tilaa rakkaudelleen, toiset paheksuvat sitä itsekkäänä tiedon pimittämisenä ja säälivät hänen ”pretzeliksi taipuvaa” kumppaniaan.
Monogamia ylipäänsä esitetään yhteisöä uhkaavana, epäilyttävänä ja takapajuisena ihmisten anastamisena yksityiskäyttöön. Iidan sarjaseurusteluun muut reagoivat ivallisesti luettelemalla kumppaneiden nimet järjestyksessä. Mutta juuri lukumäärän ja vaihtelun korostaminen häpäisemistarkoituksessa on ollut suosittu ase myös monisuhteisuutta vastaan. Ja naisia vastaan.
Yhteisössä näkyy siis olevan tarkat, pitkän yhteisen historian aikana muotoutuneet säännöt, joista ensimmäinen on tämä: kaikki kuuluu kaikille. Toinen: älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
Ihan kuin oikeassa maailmassa, myös tämän kirjan ihmisiin kiintyy sitä enemmän, mitä kauemmin heidän pyörimistään jaksaa katsella. Päälle neljässäsadassa sivussa riittää lueskeltavaa vaikka krapulapäivään tai imetysmaratonille, vaikka osa onkin turhaa toisteisuutta. Lisäksi kirjasta saa aivan hyviä onelinereita. ”Se, kenen kanssa ihminen asuu, on paljon merkityksellisempää kuin se, kenen kanssa panee.”
Kunpa olis vaan heleppoa
Hiukset takussa on saanut mediassa jonkin verran huomiota ja kiitoksia, mutta myös tarkentavia kysymyksiä: Anun ihmeelliset matkat -blogi kohottelee kulmiaan sille, ”kuinka suuren roolin seksuaalisuus otti näiden urbaanien ammattilaisten elämässä”, ja tämä Kirjavinkit-arvio huomauttaa lapsinäkökulman ohuudesta. Viihderomaani päätyykin kiusallisesti pönkittämään stereotypiaa monisuhteisuudesta yhtenä draamankaipuisten, nuoruuttaan venyttävien, lapsettomien järjestönörttien harrastuksista.
Eniten kirjasta nauttinevat oululaiset, pyöräilijät ja kirjoitettujen murteiden ystävät, populaarikulttuurista peilikuvaansa etsivät tuoreet polyt sekä vahingoniloiset monot. Opettavaisuus hyödyttää niitä lukijoita, jotka haluavat hömppää ja perusinfoa samoissa kansissa. Minä annan vielä lisäpisteen monogaaminen-sanan kirjoittamisesta oikein, kahdella a:lla.
Kysymyksiä, joihin tämäkään kirja ei tuonut vastausta: Onko lempinimien kierrättäminen sopimatonta? Milloin saa aloittaa pieremisen? Jos muistaa ulkoa, miten kukin juo kahvinsa – onko se sitten rakkautta?
P.S. Jos kuitenkin itkeminen ja ylemmän keskiluokan Helsinki-estetiikka ovat enemmän sinun juttusi, juokse jo katsomaan Selma Vilhusen uutuuspolyleffa Neljä pientä aikuista. Se on ihana.
Jenny Kangasvuo: Hiukset takussa (419 s.)
Kustannusosakeyhtiö Teos 2023
Arvostelukappale jonotettu kiltisti kirjastosta. Väliotsikot ovat suoria lainauksia teoksesta.
