Nörttitytöt

Heti alkuun varoitus juonipaljastuksista: tässä kirjoituksessa käsittelen historiallista fiktiota, erityisesti The Crown -sarjaa (2016-2023), joten jos et ole vielä katsonut sarjaa ja haluat säilyttää jännityksen, jätä lukeminen myöhemmäksi. Lisäksi kirjoitus sisältää mainintoja seuraavista historiallisen fiktion edustajista: Jaan Krossin romaaneista, erityisesti Pietarin tiellä -romaanista sekä seuraavista tv-sarjoista: Sanditon, Bridgerton ja For All Mankind. Sitten asiaan.

Aivan ensiksi ilmeinen kysymys: nauttiiko historioitsija historiallisesta fiktiosta, siis historiaan sijoittuvista kirjoista, näytelmistä, elokuvista ja tv-sarjoista? Uskon, että tässä on eri koulukuntia, enkä voi puhua muiden historioitsijoiden suulla, mutta omassa tapauksessani vastaus on: todellakin. Jopa niin, että huomaan valtaosan kuluttamastani viihteestä kuuluvan historiallisen fiktion genreen. Moni tuntuu kuvittelevan, että historioitsija katsoo historiallista fiktiota virheitä bongaillen ja silmiään pyöritellen, mutta ainakaan omalla kohdallani näin ei ole. Tähän on ainakin kolme syytä:

1) Historia on valtava kokonaisuus, josta kukaan ei voi tietää kaikkea. Filosofian maisterina ja väitöskirjatutkijana tunnen lähinnä nöyryyttä historian edessä, ja vallitseva tunne on, että tiedän tietäväni siitä kovin vähän. Esimerkiksi Netflixistä löytyvä oivallinen turkkilainen Midnight at the Pera Palace sijoittuu Turkin lähihistoriaan, josta tiedän aivan liian vähän huomatakseni virheitä.
2) Pystyn erottamaan historiallisen fiktion ja historiantutkimuksen toisistaan. Samalla tavalla kuin aito gelato ja tavallinen jäätelö ovat eri asioita, mutta molemmat herkullisia, ovat historiallinen fiktio ja tutkimus eri asioita, ja arvioin niitä eri kriteereillä.
3) Monissa sarjoissa virheitä on hyvin vähän, sillä taustalla on usein hyvin perusteellista tutkimusta, ainakin isoissa produktioissa.

Tämä kirjoitus kumpusi The Crown -sarjan viimeisen kauden ensimmäisten kolmen jakson katsomisesta. Huomasin jaksojen häiritsevän minua niin paljon, etten halunnut jatkaa sarjan katsomista. Minulle tuli tarve pohtia tarkemmin sitä, mikä minua itse asiassa häiritsee, kun kuitenkin pystyn yleensä erottamaan historiallisen fiktion tutkimuksesta, enkä aseta sille samanlaisia vaatimuksia totuuden suhteen kuin tutkimukselle. Päädyin siihen, että vastaus löytyy historiantutkimuksen etiikasta, joten tässä kirjoituksessa pohdin faktan ja fiktion eroja kolmen keskeisen eettisen kriteerin valossa. Nämä ovat totuus, anakronismit ja reiluus menneisyyden ihmisiä kohtaan.

The Crown -sarjan mainoskuvassa on kolme kuningatar Elisabet II:sta esittänyttä naista tummaa taustaa vasten. Hahmot katsovat oikealle ja kahdella taaemmalla on päässään tiara.
The Crown seuraa Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Elisabet II:n ja tämän kuninkaallisen perheen elämää. Pääroolia on eri ikävuosina eri kausilla esittänyt kolme näyttelijää. Kuva: Netflix

Totuuden vaatimus koskee vain tutkimusta. Historiantutkijan on voitava osoittaa väitteensä viittaamalla lähteisiin, mutta fiktioon ei tämmöistä vaatimusta kuulu. Niinpä The Crown -sarjassa nähdyt kuningattaren ja pääministerin keskustelut ovat täysin keksittyjä – totta on sen sijaan se, että hallitsija ja pääministeri keskustelevat viikoittain, mutta keskustelut ovat salaisia. Parhaimmillaan fiktio innostaa tutkimuksen pariin, ja kuten moni muukin, olen The Crownia katsoessani googlannut ahkerasti sitä, mitä oikeasti tapahtui.

Toisaalta fiktion tekijäkään ei voi olla täysin vapaa eettisistä pohdinnoista. The Crownin ympärillä tätä keskustelua on käyty paljon. Sarja on poikkeuksellinen mm. elossa olevien esikuviensa, laajan henkilöskaalansa ja pitkän aikajanansa takia. Sarjaan on sittemmin lisätty merkintä siitä, että kyse on fiktiosta, mutta mikään merkintä ei voi estää sitä, että asiat sekoittuvat ihmisten päässä. Kun suomalainen ajattelee sisällissotaa, mielessä on hyvin usein Koskelan perhe Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjasta.

Anakronismilla tarkoitetaan sitä, että menneisyyttä katsotaan tämän päivän lähtökohdista, viedään siis menneisyyteen oman aikakautemme arvoja, tapoja tai käsitteitä. Historiantutkija opettelee koko tutkimusuransa välttämään anakronismeja, vaikka täysin se ei ehkä ole mahdollista. Hiljattain edesmennyt professori Jorma Kalela on osuvasti kehottanut ajattelemaan menneisyyttä vieraana kulttuurina; harjoitukseen kuuluu myös tunnistaa omat kulttuuriset lähtökohtansa. Historiallisella fiktiolla ei ole samanlaista vaatimusta välttää anakronismia, koska fiktio tuotetaan aina oman aikakautensa ihmisille. Toisin kuin tutkijan, fiktion tekijän pitää huomioida se, että yleisö ymmärtää teoksen ja kokee sen puhuttelevan – täysin virheetön ja anakronismeista vapaa viihde saattaisi siis jäädä pölyttymään hyllylle.

Omia suosikkejani historiallisesta fiktiosta ovat virolaisen Jaan Krossin romaanit. Kross uudisti historiallisen romaanin genreä menemällä päähenkilönsä pään sisään, hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Krossin historiallisten romaanien hahmoilla on oikeat esikuvansa, ja Kross kuvaa heidät usein virolaistaustaisina, luokkayhteiskunnassa koulutuksen avulla pitkälle päässeinä. Krossin pääteoksen Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilön, Liivinmaan kronikan kirjoittaneen Balthasar Russowin kohdalla virolainen tausta on vähintään kyseenalainen. Krossin teoksista löytyy myös oma suosikkivirheeni, kohtaus, jossa Pietarin tiellä -romaanissa talonpojat vetävät vihaamansa kartanonrouvan alushousut kirkon torniin. Romaani sijoittuu 1700-luvulle, jolloin naiset eivät käyttäneet alushousuja, mutta mikä historiallisesti virheetön kohtaus olisi ilmaissut talonpoikien tunteita ja teon toteutuksen vaikeutta yhtä tehokkaasti? Krossin teosten osalta on nimittäin muistettava, että hän kirjoitti historialliset romaaninsa Viron neuvostomiehityksen aikana – omasta ajastaan Kross uskalsi kirjoittaa vasta Perestroikan ja Viron uudelleen itsenäistymisen aikaan.

Anakronistisin nykyisistä suosikkisarjoista lienee Netflixin Bridgerton, jossa hahmogallerian diversiteetti vastaa tämän päivän käsityksiä. Ihonväri ei myöskään ole vaikuttanut roolitukseen niin, että vaaleaihoiset näyttelisivät yläluokkaa ja tummaihoiset palvelijoita, vaan sarjassa on tummaihoisia aatelisia – seikka, joka selitetään varsin hyvin sarjan spin offissa, Queen Charlottessa. Pienemmässä mittakaavassa samaa löytyy Jane Austenin viimeisen, keskeneräiseksi jääneen Sanditon-romaanin pohjalta tehdystä tv-sarjasta, joka kuitenkin omasta mielestäni on yksi parhaita Austen-filmatisointeja pitkään aikaan. Itse olen nauttinut jopa vaihtoehtohistoriasta Apple TV:n For All Mankind -sarjan muodossa, jossa Neuvostoliitto ennättää ensimmäisenä kuuhun, taistelu avaruudesta ei lopukaan, ja Kylmä sotakin vain jatkuu ja jatkuu.

Viimeinen eettinen pulma on oikeudenmukaisuus menneisyyden ihmisiä kohtaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vaikeita aiheita voisi tutkia ja/tai niistä tehdä fiktiota. Historiahan on täynnä varsin epämiellyttäviä tekoja, ja niitä pitääkin tuoda esille. Tätä vaatimusta ei voi täysin erottaa totuuden ja anakronismin välttämisen vaatimuksista. Tutkijan, joka tutkii vaikeita aiheita, tulee muistaa, että väitteet pitää voida todistaa, eikä menneisyyden ihmisiä tule arvioida tai tuomita tämän päivän moraalikäsityksistä lähtien. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä. Onko historiallinen fiktio sitten täysin vapaa tästä vaatimuksesta? Kun puhutaan aidosti fiktiivisistä hahmoista, ei moista vaatimusta oikein voida asettaa. Bridgertonin sisarukset eivät käyttäytymisellään loukkaa kenenkään muistoa tai kenenkään sukulaisia. Tämä on kuitenkin se, jossa The Crown tökkäsi itselleni. Kun tehdään fiktiota ihmisistä, joista osa on itse elossa ja muiden perheenjäsenet ovat elossa, koen ongelmallisena sen, jos kuvitteellisessa osiossa reiluuden vaatimus ei täyty.

The Crown -sarjan viimeisen kauden mainoskuva, jossa prinsessa Diana istuu laiturilla uimapuvussa selin kameraan.
The Crown on herättänyt keskustelua historiallisen fiktion etiikasta sitä enemmän, mitä lähemmäs tätä päivää sarja on edennyt. Viimeisen kauden keskiössä on prinsessa Diana ja hänen kuolemansa. Kuva: Netflix

The Crownin edellisen kauden kohdalla kohistiin kohtauksesta, jossa prinssi Charles yrittää syrjäyttää äitinsä pääministerin avulla. Hovi ei kommentoinut, mutta entiset pääministerit jyrähtivät: tämmöistä ei koskaan tapahtunut. Tietenkin kyse on edelleen fiktiosta, mutta osaavatko ihmiset erottaa sarjan Charlesin nykyisestä kuninkaasta, varsinkin kun sarja monelta osin seuraa oikeita historiallisia tapahtumia? Minua häiritsee kuitenkin eniten Al-Fayedin perheen kuvaus sarjassa.

The Crown kuvaa Harrods’in tavaratalon omistajan Mohamed Al-Fayedin pakkomielteisenä ja manipuloivana hahmona, joka tekee kaikkensa saadakseen poikansa naimisiin prinsessa Dianan kanssa. Dianan ja Dodi Al-Fayedin suhde esitetään isä Al-Fayedin täysin junailemana, johon Diana jotenkin ajautuu, vaikka pojat William ja Harry pitävät Dodia omituisena. Ennen kohtalokasta onnettomuutta Diana kieltäytyy Dodin kosinnasta, jonka poika ylipäätänsä esittää isänsä painostuksen alaisena. Itse asiassa pariskunta on Pariisissa vain ja ainoastaan Mohamed Al-Fayedin käskystä.

En ole brittimonarkian asiantuntija, enkä voi sanoa varmasti, miten Dianan ja Dodin suhde syntyi ja millainen se oli luonteeltaan. Varmaa tietoa aiheesta ei olekaan, vaikka Dodi Al-Fayed ilmeisesti ostikin sormuksen ja Dianan tunteneet ovat asiaa spekuloineet. Se, mikä minua näissä kolmessa jaksossa häiritsee, on Mohamed Al-Fayedin esittäminen tarinan roistona, jonka pakkomielteen takia viaton Diana päätyy vastoin omaa tahtoaan Pariisin ja kuolee liikenneonnettomuudessa. Minkälaista kuvastoa sarja ruokkii sillä, että isä Mohamed soittaa jatkuvasti pojalleen Dodille, puhuu arabiaa ja juonittelee poikaansa naimisiin Dianan kanssa, vaikka Diana-parka ymmärtää itsekin, ettei rakasta Dodia? Ja kun Diana saa Dodin nousemaan isäänsä vastaan, tämä ei enää puhu isälleen arabiaa, vaan englantia. Minulle sarja näyttäisi erilaiselta, jos olisi parempia todisteita siitä, että näin todella kävi, mutta kun niitä ei ole, kuvaus vaikuttaa kovin epäreilulta. Voisin kuvitella, että sarja myös loukkaa Al-Fayedin perheen elossa olevia jäseniä, jotka myös menettivät onnettomuudessa läheisensä. Joten vaikka en vaadi historialliselta fiktiolta todenmukaisuutta ja olen valmis antamaan anakronismit anteeksi, reiluuden vaatimus olisi nähdäkseni muistettava, kun kuvataan oikeita ihmisiä.