Nörttitytöt

Maapallo mennään kiertämään*

Matka maailman ympäri 80 päivässä. Kuva: IMDb

Jokin sisäisessä kuusivuotiaassa läikähtää aina kun Matka maailman ympäri 80 päivässä saa uuden sovituksen. 

1990-luvun taitteessa viikkoni kohokohta oli, kun lempisarjani Matka maailman ympäri  (La Vuelta al Mundo de Willy Fog) tuli telkkarista. Mielessäni matkustin henkilöiden mukana joka jakso uuteen kohteeseen ja jännitin, pääsemmekö määränpäähän ajoissa.

Osasin animaatiosarjan tunnuslaulut ulkoa ja todennäköisesti niiden luikauttaminen saattaisi onnistua edelleen. (Itse asiassa tätä juttua varten kuvaa etsiessä ne lähtivät spontaanisti pyörimään päässä.) Tuolloin en tosin ollut vielä oppinut katsomaan kelloa tai muutenkaan ymmärtänyt ajan kulkua kovin tarkkaan, joten laulun säe “päivää 80 on aikaa seikkailuun” muuntui minun suussani useimmiten muotoon “kello 80…”. Ajanmääre kumminkin.

En ole keksinyt, mikä juuri vuoden 1983 espanjalais-japanilaisessa animaatiossa teki minuun niin suuren vaikutuksen. Olinhan sitä ennen ihmetellyt jo Olipa kerran ihmistä monine variaatioineen. Myöhemmin Suomen kanavilla näytettiin myös vuonna 1981 valmistunut, samojen tekijöiden kynäilemä Kolme muskettikoiraa. Silloin olin kuitenkin jo koululainen, eikä pihakeinuilla lauleskelu kuulunut enää prioriteetteihini.

Seikkailuun meitä kutsutaan

Tarvittiin aikuisiällä nähty kesäteatteritulkinta, jossa hindulaiset munkit hokivat “ungalabugala”, ennen kuin minulle alkoi valjeta, että tämähän on muuten aika rasistinen ja poliittisesti epäkorrekti tarina. Animaatiossa toisiaan jahtasivat niin kissa- ja koiraeläimet kuin jyrsijätkin; varmaankin oikotienä ohi lapsikatsojille tavoittamattomien imperialistis-kolonistialististen jännitteiden.

Pesäkallion kesäteatterin versiossa Jules Vernen teoksesta vuodelta 1872 ei sinänsä ollut mitään muuta tekemistä animaation kanssa kuin sama esikuva. Minulle kokemus oli kuitenkin jonkinasteinen illuusioiden murskautuminen. Ainakin hetkellinen. Edes Vernen romaanin lukeminen yläasteella saati venyneet kirjallisuudenopintoni eivät olleet havahduttaneet minua siihen, että lapsuudensankarini Phileas Fogg olikin tosiasiassa aikansa kolonialistis-imperialistisen propagandan tuote. Valkoinen englantilainen gentlemanni, joka kävelee maailman kulttuurien päältä vain voittaakseen toisten gentlemannien kanssa lyömänsä vedon; joka viljelee valuuttaa ympäriinsä kuin roskaa, rahoittaa julmaa norsuratsastusbisnestä ja suhtautuu muihin kansakuntiin villeinä, joiden tavoista ei niin kauheasti tarvitse välittää. 

Sen tosin muistan, että jo tuolloin, alle kouluikäisenä, minua häiritsi sarjan yksipuolinen henkilögalleria. Animaation ainoa naishahmo on pikkuisen bimbon tuntuinen neito hädässä, intialainen “prinsessa”, jonka nimi mainitaan ehkä kerran. Alkutunnarissa hän kuvailee itseään sanoilla “rakkaudessa kestävä”.

Sen sijaan sarjan karikatyyrimäisiksi liioitellut pahikset (joista yksikin huudahti: “Kuka sammutti valot!”, kun sai ämpärin päähänsä) koin kerrassaan ratkiriemukkaiksi.

Parhaiten sarjasta muistan yhdeksännen jakson (“Romyn pelastaminen”), jossa ystävämme matkaavat viidakon halki. Yön pimeydessä todistetaan hurjaa hautajaisriittiä, jossa nuori leski olisi ilman sankarimme väliintuloa haudattu elävältä. Jakso oli ensimmäinen, jonka näin muutettuani uudelle kotipaikkakunnalle. 

Vaihto-opiskeluvuosinani löysin sattumalta ruokakaupan poistohyllystä muutaman jakson sisältävän DVD:n animaatiosarjasta unkariksi dubattuna. Se on tuolla kirjahyllyssä. Ehkä vilkaisen sitä pian uudestaan ja katson, suutunko.

Syytä on varmasti myös palata alkulähteille, Vernen kirjaan. On hyvin mahdollista, että siinä piilee ironiaa, jota en teini-ikäisenä kirjaan perehtyessäni ollut valmis tavoittamaan.

Kuinka aika riittänee?

Vuoden 2021 monikansallista, David Tennantin tähdittämää sovitusta on moitittu liian tiedostavasta roolittamisesta. Minusta herrakerhon rajoja olisi varaa murtaa ehkä vähän enemmänkin. Kenties vuosikymmenien päästä pääosassa voidaan nähdä joku muu, kuin valkoinen miesoletettu? Edes fiktiossa.

Moderniksi mainostetussa toteutuksessa suurvalta-ajan jännitteitä on kuitenkin tietoisesti pyritty purkamaan.

Varttuneemmalle katsojalle suunnatusta sovituksesta puuttuu selkeä comic relief -hahmo, jolle aina sopivassa välissä putoaisi se ämpäri päähän. Pikemminkin näitä piirteitä kantaa itse Phileas Fogg, joka painiskelee pelkotilojensa ja tiedonjanonsa henkisessä köydenvedossa. Herrasmiehen psykologiaan luodataan syväsukellus tavalla, joka lastenseikkailussa ei luonnistuisi. Kenties mielikuva viktoriaanisen gentlemannin jaloudesta on tähän maailmanaikaan jo sen verran hassu, että pelkät jylhät periaatteet eivät pitkän reissun motivaatioksi riitä. Foggin hahmoon on helppo samaistua, jos on koskaan tuntenut kaukokaipuuta samalla, kun pelkää astua kynnysmaton toiselle puolen. Kokemus lienee pandemian myötä yhä useammalle tuttu.

Kulttuurisia elementtejä siivotessa juonen kuljetuksesta ovat pudonneet animaation jännittävimmät vaiheet, kuten sirkustemput ja edellä mainittu viidakkoreissu. Paikoin hahmojen eriarvoisuudella leikitellään tässä käsittelyssä tarkoituksella, kun samankaltaisiksi ryhmitetyt pannaan keskustelemaan keskenään niistä toisista. Raikkaampaa kuin moni muu pukudraama, sanoisin!

Leijonanosa kulttuurisesta taakasta tuntuu langenneen palvelija Passepartout’n harteille, joka viettää pitkän pätkän tapahtumista traumaattisten takautumien vallassa. Tai sitten rasististen yhteenottojen kohteena. Salapoliisi Fix on näppärästi korvattu toimittaja-kronikoitsija Abigail Fixillä, jolla tosin ei ole juuri muita luonteenpiirteitä kuin reippaan tytön osa. Kiiluvasilmäistä Transferia ei aikuisten versiossa ole, vaan antagonistin viitta heitetään kulloisenkin paikallispahiksen harteille. Tai oikeammin pääpaholainen piileksii reformiklubin nojatuolissa sikariaan jäytäen ja sieltä käsin ohjeita kätyreilleen sähköttäen.

Nopeat leikkaukset lienevät muutenkin syypäitä siihen, että matkasta tuntuu uupuvan jotain. Pitäisikö näistä valinnoista päätellä, että nuorempi yleisö sietää paremmin suurta henkilölaumaa? Kypsempi väki taas kaipaa selvästi havaittavia syitä siihen, mitä kukin tyyppi tarinassa oikein hommailee.

Henkilöiden ohella tärkeää osaa näyttelee Hans Zimmerin kellonlyöntejä herkullisesti hyödyntävä tunnari, jonka ansiosta introa ei halua ohittaa. Harmi vain, ettei sen mukana voi laulaa!

Hahmojen välisissä suhteissa viipyillään paikoin pitkäänkin, kunnes kirjaimellinen kilpajuoksu aikaa vastaan taas alkaa (tai pikemminkin jatkuu) ja kellonviisarit tikittävät halki äänimaiseman. Hetkittäin menoa näyttäisivät perustelevan enemmän draaman kaaret kuin miljöön sisäinen logiikka. Vai mistä ne ryöstetyt matkatavarat yhtäkkiä taas ilmestyivät?

Sarjassa tehdään kyllä myös pilaa maailman ympäri ilman omistajaansa matkaavista housuista. Metatason huomioita ilmestyy repliikkeihin, kun Fogg kertoo pitävänsä Jules Vernen romaaneista. Siihen nähden, että joka jaksossa on hengenlähtö lähellä, reissussa rähjäännytään yllättävän vähän. Se kai kuuluu asiaan, eihän tämä sentään mikään trilleri ole. Jännittää silti saa, kun pääkolmikko törttöilee aina viime hetkillä itsensä seuraavan menopelin kyytiin. Matkaamisen tuntu on tallessa.

Katsoja joutuu miettimään globalisaation luonnetta, kun joka maanosassa elo näyttää aivan toiselta, vaikka syrjäisimmässäkin kolkassa solkataan englantia. Eri kieliä kansainväliseen tuotantoon on muuten saatu mukaan ihan kiitettävästi.

Maailma on suuren suuri

Katsoessa herää monia kysymyksiä alkuteoksen vaikutuksista. Paitsi omaan aikaansa, myös nuoren katsojan elämään. Onko kiireen vihaaminen perua animaation katselusta? Onko sillä ollut sormensa pelissä alavalinnassa? Entä onko visuaalista muistia syyttäminen, kun ei muista teininä luetusta romaanista tavun tavua? 

Ja uskaltautuisikohan sitä kohta tutustumaan taas uusiin sovituksiin?

*Otsikot ovat lainauksia sarjan alkutunnusmusiikista (lopputekstien vieriessä soi eri laulu).