Pitkään näin unia nutturoista. Lopettamisesta on seitsemäntoista vuotta, ja vieläkin tiedän mitkä varpaat on kärkitossuissa suojattava urheiluteipillä. Nyt luen Henna Raatikaisen esseeteosta Kuinka baletti nousi jaloista päähäni ja tunnistan monia kokemuksia. Raatikainen tanssi tavoitteellisesti nelivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi ja jatkoi vielä Kansallisbaletista lähtönsä jälkeen muissa tanssikouluissa.
Ammattimaisen kirjoittajan ja kriitikon kirja uppoutuu syvälle baletin historiaan ja yhteiskunnallisiin taustoihin. Raatikainen käsittelee itseään säästämättä myös omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Sekä aina jänniä ulkonäköasioita, muotivirtauksia ja tanssijan asuja ja oheisvarusteita.
Minun vaatimattomampi balettikoulutukseni kesti yhdeksän vuotta, mutta ilmiöt ovat tuttuja. Ja kun en päässyt opiskelemaan (edes) tanssinopettajaksi, jätin kaiken, lähdin yliopistoon ja aloin aikuiseksi. Siinä teille, tyllihameet.
Eräänä kesänä sitten unohdin matkalaukullisen balettitossuja, käsiohjelmia, pukuja ja muistiinpanoja parvekkeelle. Ne pääsivät kastumaan siellä ja homehtuivat hitaasti vihreiksi ja harmaiksi. Sisälle kaappiin jäivät yhdet tossut. Mutta raskaudet suurensivat jalkani niihin liian isoiksi.
Itseä katsomassa
Ensimmäisen lukukerran jälkeen tulin katsoneeksi esitystallenteen vuodelta 2005. Kansainvälisen tanssin päivän gaalassa me musiikkiopistolla baletin syventäviä opintoja lopetelleet tanssijat esitimme lopputyömme. ”Viimeiseksi soolokseni jäi oma koreografiani, ahdistunut balettivivahteinen nykytanssiesitys”, kirjoittaa Raatikainen. Niinhän meidän kaikkien. Balettikavereiden kanssa esiinnyimme ristiin rastiin toistemme teoksissa, jotka olivat juuri niin totisia ja diippejä kuin 18-vuotiaiden maailmaa ja itseä selittävät taideteokset ovat.
Nyt näytin lapsille videota pikkuruiselta ruudulta kommenttiraitani kanssa: Tunnistaisin Miljan jalat missä hyvänsä, samoin Minnan kädet ja Neean olkapäät! Olinko joskus noin notkea! Kerrankin riittävästi ruusuja! Pääsisipä vielä lavalle!
Vuosia sitten tapasin itsensä tähtitanssija Minna Tervamäen laivan taxfreessä, ja hän yllytti minua aikuisbalettiin. Meninkin kokeeksi modernin tanssin tunneille, mutta huomasin jonkin muuttuneen. Etsin jo tanssista liikuntaa ja hyvinvointia enkä malttanut nöyrtyä käskettäväksi ja sitoutua treenaamaan vieraiden, taitavien, hymyttömien tanssijoiden kanssa.
Joten livistin vähin äänin ennen kevätnäytöstä enkä palannut. Nyt katselen itseäni joogatunnilla peilistä ja ajattelen, että kyllä saisi joku valokuvata nämä klassiset venäläiset nilkat ennen kuin menetän nekin. Täydellistä kehonhallintaa (muka) tavoittelevassa pilateksessakaan sormieni melkoisen onnistunut asento ei kiinnosta ketään. Sillä kaikki muuttuu.
Kahden seinän välissä
”Yläasteella on päiviä, jolloin näytän mielelläni tanssijalta.” Joskus on ihanaa erottua ulkonäöllisesti muiden koululaisten seasta, mutta toisaalta: ”Olemmehan me omituisia. Kävelemme eri tavalla kuin he.” Täysi lonkkien aukikierto on edistyneelle ballerinalle välttämätön, mutta useimmille ihmisille mahdoton. Raatikainen puhuttelee kirjassa itseään usein toruvasti etunimellä niin kuin lapsia puhutellaan: asennon pitää olla suora, litteä ja hallittu ”kuin kahden seinän väliin litistettynä, Henna”. Balettitunnilla saa tottua käskevään sävyyn. Ja jos aukikierrosta luopuisi, ”luopuisin erityisyydestäni, minusta tulisi tavallinen”.
Avomielisesti Raatikainen kertoo ylemmyydentunteista ja tuomitsemisenhalusta, jotka valtaavat ballerinan ajatukset. Lapsena hän inhosi huoneensa Degas-julistetta, koska tanssijan asento maalauksessa oli aivan sääntöjen vastainen, kielletty ja ruma: ”Eikö Degas tajunnut baletista mitään? – – Miksi minusta ei maalata kuvaa?” Degas’n veistos Petite danseuse de quatorze ans herätti lukioikäisessä minussa samaa ärtymystä. Tytön omituinen ryhti ja lonkalla istuminen loukkasivat. Millä oikeudella sellainen oli ikuistettu pronssiin ja tuotu pariisilaiseen museoon?
Säälimätöntä lapsi-Hennaa ärsyttää moni muukin asia. Kuten balettia raskaasti kritisoinut modernin tanssin legenda Isadora Duncan: ”Ehkä Duncan oli vain huono.” Meille oli lapsesta asti opetettu virheitä etsivä katse. Ballerinan on oltava lavalla kevyt ja hymyilevä, mutta epäonnistujan tunteet ovat synkät. Joskus minunkin opettajani kävi opintomatkalla ja palasi kohtuuttomia vaativana puhdistajana, joka pani meidät aloittamaan kaiken aivan alusta. (Aistinkohan tuikeuden takana noloutta? Ehkä hän oli saanut tietää huutia ja päätti korjata lepsuilunsa jäljet meistä.)
Armottomuus ikään kuin kuuluu kuvaan, kyseenalaistaminen ei. Balettitunnilla ei priorisoida tai tehdä kompromisseja. Aivan kaikki on yhtä tärkeää, koko ajan, eikä koskaan tule sitä päivää, jolloin voi hiukan huijata, rentoutua tai tehdä vaikka vain 80 prosentilla. Missään muualla ei käsketä ojentaa polvia lukkoon ja kontrolloida palleaa, saati jännittää yhtä aikaa sekä vatsaa että selkää. Onkohan se oikeasti mahdollistakaan?
Pikku rotat ja muita Joutsenlammen äkkisyviä
Raatikaisen mukaan baletin historia on kolonialismin ja monenlaisen vallankäytön historiaa. Baletti on – ainakin tangolta käsin – nähty universaalina ja neutraalina kaiken tanssitaidon pohjana, baletin kertomat tarinat harmittomina ja jopa teosten rasistiset stereotypiat viattomina perinteinä. Tanssijoita on kuitenkin aina sorrettu ulkonäkövaatimuksilla, rasismilla, kehnoilla työolosuhteilla ja seksuaalisella häirinnällä.
Kirjassa kerrotaan itsevaltaisista balettimestareista ja koreografeista, jotka kohtelivat tanssijoitaan vähintään kyseenalaisin tavoin, ja väärinkäytöksiä tulee ilmi nykyäänkin. Niille hedelmällisen maaperän tarjoaa kulttuuri, jossa taide ja suurten opettajien tavoitteet menevät tanssijoiden hyvinvoinnin edelle ja jossa yksittäisellä nuorella tytöllä ei oikeastaan ole itsemääräämisoikeutta kehoonsa.
Pikku rotiksi (petits rats) kutsuttiin Pariisin Oopperassa 1800-luvulla nälkäpalkalla tanssineita nuoria, joita myös käytännössä paritettiin maksukykyisimmille katsojille. Siksi baletin ja ballerinojen (mutta ei niiden rahakkaiden miesten) maine on ollut reilut sata vuotta sitten varsin arveluttava.
”Peili ei ole sinä, vaan peili on sinä katsomassa itseäsi”, sanoi koreografi George Balanchine hiukan kryptisesti. Siihen Raatikainen lisää: ”Peili on minä katsomassa itseäni jonkun toisen silmin.” Vaikka varvastossuja ja “ihonvärisiä” trikoita nykyään valmistetaan muissakin väreissä kuin valkoihoiselle käyttäjälle sopivina, baletin perinteiset tavoitteet ja arvot ja hyvin eurooppalaiset ulkonäköihanteet istuvat tiukassa. Samalla tanssijoilta odotettu tekninen taitotaso vain nousee.
”Ballerina joko on tai ei ole”
Etsiydyn kirjassa mainitulle Models Doing Ballet -nimiselle Instagram-sivulle. Siellä on kokoelmia näyttäviä mainoskuvia, joihin on omittu baletin estetiikkaa vähän sinne päin. Päivittelen, kuten on tarkoituskin. Valokuvamalli hoipertelee näköjään ensimmäistä kertaa kovakärkiset jalassa. Mahtaa sattua! Eikä kukaan ole kertonut edes, miten nauhat sidotaan. Ja osaako noista poloisista voimistelijoista yksikään pitää sormia kunnolla? Säälittävää. Surkuhupaisaa.
”On kyse siitä, että jos tanssii balettia julkisesti, on osattava tanssia.” Nenänvartta pitkin katsominen tulee luonnostaan, kun oma ryhti on tarpeeksi suora. Ja kun varpaat verillä raataja ja vatsan sisään vetäjä kaipaa korvausta uhrauksistaan, kaikenlaiset oikotietä etsivät opportunistit vaikuttavat ansainneen hiukan simputusta.
Balettimaailmassa tuttu ilmiö on parikymmentä vuotta sitten lanseerattu käsite effortless perfection, joka tarkoittaa lähinnä nuorille naisille kasautuvaa painetta onnistua kaikessa – ilman että näyttää edes yrittäneen. Jos siis epäonnistuu (tai onnistuu, mutta jää kiinni sopimattoman suuresta vaivannäöstä), pitäisi ymmärtää hävetä ja muokata itseään heti.
Hengityskään ei saisi näkyä, ettei pimeydessä istuvan yleisön illuusio rikkoudu. Parempi olla liikoja ajattelematta. Ja: kun tuntuu pahalta, jatka, sillä olet oikealla tiellä.
Katson takaisin
Esseiden kanssa rinnakkain luin Nunna Kristodulin päiväkirjoja (Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, 2022). Baletille omistautumisessa onkin jotain nunnamaista. Kilvoittelu lihan kuiskeita vastaan, ”puhtaus”, egon kanssa kamppailu, mukautuminen yhteiseen muottiin ja kuuliaisuus vaikka epäreiluudenkin edessä ovat myös baletin perinteisiä ihanteita, sekä tietysti kutsumuksen asettaminen ihmissuhteiden edelle.
Palkkana ovat lyhyet, odottamattomat ylimaallisuuden hetket. Peilin edessä tai ei, mutta tanssija-nunna pääsee irti raskaasta, maata kohti vetävästä ihmisyydestä, nousee siivilleen ja pyrähtää kohti Sanatonta.
Raatikaisen erinomaiset esseet ovat henkilökohtaisia, oppineita ja syvällisiä. Hän on pyrkinyt rehellisyyteen ja jonkinlaiseen tilinpäätökseen ja onnistunut. ”Kirjoita itsesi: ruumiisi täytyy tuoda itsensä kuuluviin”, neuvoo feministifilosofi Hélène Cixous, ja niin Raatikainen tekee, vaikka ”näppäimistöllä sormeni hakeutuvat balettiasentoon”. Kirjaa on ilo lukea, se on ilo omistaa.
”Loppujen lopuksi voi olla, että juuri baletti opetti kriitikoksi: huomaamaan virheet, ajattelemaan niitä. Baletti katsoi minua kriittisesti, eikä se arvannut, että lopulta minä katsoisin takaisin.”
P.S. Jos tämä balettikirja miellyttää sinua, pidät ehkä myös Raisa Jäntin vuonna 2018 julkaistusta runokokoelmasta Grand plié, joka käsittelee samoja teemoja:
”Totuttelemme siihen, ettei
meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.”
Henna Raatikainen: Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (271 s.)
Kustantaja S&S 2023
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
