Tuntuuko tutulta: Sitä avaa somen muka rentoutuakseen, ja mitä siitä seuraa? Aina uusia uutisia äärioikeistosta ja äärisäistä. Ei rentouta. Kortisolin virtauksen suonissa voi suorastaan kuulla.
Jotta nörttityttö jaksaa pysyä mielenosoitusterässä, on levättävä välillä. Laittaudu bussiin ja käy katsomassa Barbie (et tarvitse uusia tavaroita ja pinkkejä vaatteita sitä varten). Pumppaa renkaat ja polkaise ulos maailmaan ihailemaan konttinostureita tai saniaisten läpi siivilöityviä valonsäteitä. Tai pysy kotona ja hauduta valkosipulinkynsiä 90 asteessa kolmen viikon ajan, kunnes ne muuttuvat mustiksi. Sekoita ne kasvimaitoon ja leiki, että juot kaakaota.
Satu Hovin Omavaraista on hulvaton, hiukan vaarallinen ja inspiroivan outo keittokirja, jonka mieleenpainuvin resepti neuvoo kaakaon-ilman-kaakaota valmistamisen. Jos sinäkin olet usein katsellut horsmia nälkäisenä ja mietteliäänä, tämä on sinulle: niistä voi tehdä kaikenlaista.
Nyt metsä kyökkini olla saa
Muutama vuosi sitten ”hortoilu” eli luonnonkasvien kerääminen ruoaksi oli supersuosittua. Hovi näkyy rakentaneen kunnioitettavan hortoilu-uran, ja kirjassa hän jakaa tietoa siitä, miten koko talven puutarhassa lumen alla lähmääntyneistä vuorenkilvistä valmistetaan teetä (lähmääntyminen, tarkoitan fermentoituminen, on olennainen osa prosessia – tuoreet eivät kelpaa) ja miten puolukka-kuusenkerkkäketsuppi on itse asiassa parempaa kuin esimerkiksi tomaateista tehty.
Lähiluonto kannattaa nähdä varsinkin tähän aikaan vuodesta runsaana vilja-aittana, josta löytää katseltavaa, hypisteltävää ja maisteltavaa. Kasvit vetävät kaikenikäisiä ihmiseläimiä puoleensa omalaatuisella tavalla. Kirjassa on paljon houkuttelevia ja järkeenkäypiä ohjeita, joihin tarvittavat kasvit ainakin ulkosalla lapsuutensa viettäneet voivat helposti tunnistaa. Esimerkiksi voikukan kaikki osat ovat syötäviä.
Minä aloitin varovasti ja valmistin nokkosenlehdistä uunissa sipsejä – jäljelle jääneistä varsista voi muuten teepannussa hauduttaa hiuksille ja iholle rauhoittavaa uutetta. Seuraavaksi parturoin taloyhtiön vasta hennosti nurmetetun pihan harvoista valkoapiloista (sori siitä, pörriäiset). Nypin kukinnot irtosilpuksi ja leivoin ne jauhon jatkeeksi hapanjuurileipään. Apilan viehko aromi katoaa paistettaessa, mutta leipä on hyvää ja vitamiinipitoista.
Minkä nuorena oppii
Apiloita riipiessäni muistin asian, jota en ollut ajatellut pitkään aikaan. Lapsena rakastin sekoitella autotallin takana kasveja ja kuravettä kolhuisessa emalikattilassa, jollaisista pyydetään kirpparilla nykyään kolmekymppiä. Joskus leikin kiinalaista ravintolaa (emme käyneet koskaan kiinalaisessa ravintolassa), ja leikissä irti nypityt apilankukat saivat olla kulhollinen riisiä.
Kasveista ruokaa laittava ihminen käsittelee juuriaan. Meillä kokeiltiin 90-luvulla myös voikukkavoita Pikku Kakkosen ohjeen mukaan sekoittamalla voikukan keltaisia terälehtiä Voimariiniin. Pitääkin tarkistaa, sopisiko se apilaleivän päälle. Taisin oppia autotallin takana fermentoimaan jo ennen kuin se tuli Suomessa muotiin, koska seisseet keitokset haisivat kammottavilta.
Toki omavaraisuushommiin voi mennä tooodella syvällekin: Miksipä en asettelisi kanervanversoja ”uunipellille pullan tai leipien alle pediksi”? Kuka ostaa suolaa, kun voi kuivata ja polttaa leskenlehtiä? Mikä on sinun tekosyysi olla valmistamatta etikkaa itse etikanemän avulla, senkin pullamössönuori?!
Korillinen kuriositeetteja
Me nykyihmiset syömme paljon yksipuolisempaa ruokaa kuin metsästäjä-keräilijät. Korin kanssa metsässä vierailu tekisi hyvää niin meille kuin apulannan ja eläintehtailun rasittamalle ympäristöllekin. Varmista silti etukäteen, löytyykö jäkälähyytelölle varmasti lähipiiristä syöjiä (etenkin jos siinä sattuu olemaan ”lyijyä, kadmiumia ja elohopeaa sekä radioaktiivisia aineita”), taikka sitten käpykeitteelle (”painostava olo, yliherkkyysreaktioita, limakalvoärsytystä ja verenpaineen laskua”).
Pidän kirjan asenteesta. Esipuheessa kirjailija ilmoittaa omavaraistelevansa niin kauan kuin se on hauskaa. Hauskuus on oikein hyvä syy puuhailla harmittomia asioita omassa keittiössä. Se on välillä myös ainoa syy, kansanperinteen jälkipolville siirtämisen lisäksi. Työnjakoyhteiskunnassa resursseille voi olla järkevämpääkin käyttöä kuin jokaisen ruokakunnan valmistaa itse hiivansa perunasta, saati kuoria männystä jälttä pettujauhoja varten. Jos ihmisille kävisi todella huonosti (vaikka yritetään välttää niitä ahdistavimpia skenaarioita nyt), pärjäisimme silti jonkin aikaa ilman laksatiivilevää – vai pärjäisimmekö?
Hovi opettaa meille kasveista miellyttäviä sanoja: huiskilo, tähkylä. Kirjassa puhutaan myös vielä vintage-henkisesti ”jokamiehenoikeuksista”. Tästä kesästä lähtien käytössä oleva virallinen termi on kuitenkin jokaisenoikeudet. Jokaisella meistä on yhtäläinen oikeus kulkea uteliaana ja turvassa niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin.
Satu Hovi: Omavaraista (228 s.)
Kirjapaja 2023
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
