Marcel Proust (1871-1922) tunnetaan romaanitaidetta uudistaneen, muistin merkitystä luotaavan Kadonnutta aikaa etsimässä -tiiliskiven kirjoittajana. Basam Booksin klassikkosarjassa ilmestyy nyt uutena suomennoksena Proustin Lukija (Sur la lecture, 1905), alun perin esipuheena julkaistu teksti John Ruskinin (1819-1900) teokseen Seesam ja liljat (1865).
Mittasuhteiltaan hieman odotusten vastaisessa kirjasessa solahdetaan suoraan Proustin kuvaamaan Belle Époquen maailmaan ja kirjailijan pääteoksesta tuttuun maisemaan: lapsuuteen, jossa nuoren Marcelin lukemisen keskeyttävät perheen yhteiset ateriat. Lukemisen monisyisyyttä erittelevän tekstin mittaa on reilut 50 sivua, mikä tuo etsimättä mieleen tekijän suurromaanin ensimmäisen osan. Siinäkin kuuluun Madeleine-leivoksen nauttimiseen päästään vasta noin viidenkymmenen sivun johdannon jälkeen. Uudessa julkaisussa nykylukija pääsee perehtymään Proustin pitkähköjen viitteiden jälkeen lisäksi suomentaja Sampsa Laurisen aihetta syventävään esseeseen, joka rakentaa oivallisia siltoja kirjailijan vaikutteiden ja tuotannon välille.
Lukeminen taitona käyttää taika-avaimia (oikein)
Kirjailijan tekstejä ennenkin lukeneen mieltä lämmittää, kun jo teoksen ensimmäisillä sivuilla päädytään mainitsemaan Méséglisen kylä. Melkein kuin olisi saanut käsiinsä joitakin kymmeniä sivuja lisää Kadonnutta aikaa. Proust johdattaa lukijan lapsuuden huoneeseensa ja kuvailee sen esineitä ja ikkunoita kuin kappelia, jossa kirjojen maailmaan paneutuminen tapahtuu. Tekijän kiinnostus pyhään arjessa tulee esiin jo Lukijan alkusivuilla. Välillä Marcelia patistellaan ulos leikkimään. Tekstiä 2020-luvulta käsin tavaileva ihminen saa aihetta hymyyn, kun tekijä manailee hyvien kirjojen lyhyyttä.
Lukijaa on vaikeaa lähestyä sellaisenaan, rinnastamatta tekstiä sitä seuranneeseen mammuttiin. Yhtymäkohdat kirjoittajan pääteokseen ovat melkeinpä hämmentävän ilmeisiä. Uransa alussa olevan kirjailijan tyyli ja mielenkiinnon kohteet pilkottivat jo näillä riveillä.
Proustille lukeminen toimii muistin merkitsijänä, jossa kirja näyttelee tahattomien mielenliikkeiden tallentajan osaa. Lukija kokee hänen tulkinnassaan samanlaista inspiraatiota kuin keskustellessaan ystäviensä kanssa, mutta valppauden herpaantumatta. Ruskinin mukaan tämä “psykologinen akti” on kuin keskustelu menneisyyden moitteettomimpien kirjailijoiden kanssa, älykkäämpien ja mielenkiintoisempien kuin lukija voisi omassa elämässään koskaan saada juttukavereikseen. Proust näkee kirjailijat saattajina, kuskeina, jotka vievät lukijansa maagisiin maailmoihin ja päästävät kyydittävänsä niiden sisään taika-avaimillaan.
Lukemisen hinta on, että se vie “mielekkään elämän kynnykselle”, jonne emme voi jäädä. Kirja on kuin poissaoleva ystävä, jonka suhteessa lukijaan on jotain vilpitöntä ja koskettavaa: se on ystävyyttä, jota riidat ja elämänpolulle asettuvat esteet eivät häiritse.
Eskapistiselta kuulostava toimenpide on Proustista kuitenkin viime kädessä lukijan mielen työtä, sillä paperilla on lopulta pelkkiä kirjaimia. Hän on nykykatsannossa oikeilla jäljillä, sillä jo kirjallisuustieteen peruskursseilla opitaan, että tekstin sisältö muodostuu tulkinnan myötä vuorovaikutuksessa lukijan kanssa. Proust rinnastaa kirjat suorastaan psykoterapeutteihin, jotka nostavat hermorauniot anhedonian syövereistä.
Vaikka Proust kirjoittaa kautta tuotantonsa totuuden merkityksestä taiteessa, hän myös kritisoi “kirjatietäväisiä”, jotka suhtautuvat kirjoihin ehdottomina auktoriteetteina. Kirjailija piti kouluajoista asti ohjenuoranaan, että jokaisen on luotava totuutensa itse, rehellisenä itseään kohtaan. Lukijassa hän luonnostelee täsmällisen karikatyyrin ihmistyypistä, jonka “kuvainpalvontaan hairahtuva totuuskäsitys” on jämähtänyt 1600-luvulle. Tällaisille ihmisille lukeminen voi olla suorastaan pahe. Piirteet ovat tunnistettavia ajallisesta etäisyydestä huolimatta. “Ajatteleva lukija hallitsee antoisan lukemisen taidon.”
Kehysten tuolle puolen katsojat
Ruskinin teoksessa Seesam ja liljat kuninkaiden aarrekammioiden ovet avautuvat lukijalle. Jo omana aikanaan naisen asemaa vanhahtavasti käsitelleessä teoksessa tekijä kehottaa isiä pitämään modernit romaanit ja aikakauslehdet kaukana tytärten ulottumattomissa, sillä naisen tulee olla kodin lilja, kaunistus, parhaimmillaankin vain yhtä sivistynyt kuin perheenpää. Proust ehti käännöstyönsä aikana peräti katua työhön tarttumista. Ruskinin kääntämisestä muodostui hänelle kaikesta huolimatta tärkeä etappi siihen asti lähtökuopissa polkeneella uralla.
Symbolismin, impressionismin ja naturalismin vallatessa alaa kuvataiteissa aika oli muutenkin ajamassa Ruskinin ohi. Hänen näkemyksensä puhuttelivat yhä niitä, joille taide merkitsi suurinta pyhää. Proustia ja Ruskinia yhdisti esiteollisen ajan, käsityöläisyyden, luonnon, keskiajan ja kansantaruston kunnioitus. Ruskin oli Proustia sekä yhteiskunnallisempi että uskonnollisempi. Hänet tunnettiin renessanssia edeltänyttä aikaa ihannoinneiden prerafaeliittien edustajana ja taidekriitikkona, jonka teoksia pidettiin muodikkaina siitä huolimatta, ettei niitä tekijän kääntämiseen kohdistuneen vastustuksen vuoksi tunnettu kovin hyvin hänen elinaikanaan.
Ruskiniin perehtyminen vaikutti Proustiin merkittävällä tavalla tyylin, maun ja kirjallisen itseluottamuksen kehittymisessä. Laurinen luetteloi ansiokkaasti Ruskinin merkitystä Proustin ilmaisulle niin virkkeiden, yksityiskohtien, rytmin, metaforien, aiheen toissijaisuuden ja rajauksen kuin kontrastien ja paradoksien osalta. Esitystavan täsmällisyys oli molempien taiteilijoiden arvojärjestyksessä korkealla.
Proustia viehätti tapa, jolla Ruskin piti arvossa jotakin näennäisen taustalla piilevää. Omassa kirjoitustyössään hän ei korostanut taiteen uskollisuutta luonnonkauneudelle saati taideteosten moraalista ylivertaisuutta, vaan tähdensi yritystä ymmärtää ideoita aistien avulla. Siinä missä Ruskin inhosi sentimentaalisuutta, Proustia kiehtoivat yksilön mielenliikkeet, mutta hän uskoi myös taiteen oikeustajua herättelevään voimaan. Kauneus ilmeni hänelle lähtökohtana pikemmin kuin päämääränä.
Hollantilaisten mestareiden tapaan Proustin on luonnehdittu esittävän kohteensa yllättävästä kuvakulmasta ja antavan vaikutelman jatkuvuudesta kehysten tuolla puolen. Esimerkkinä ilmeisen takana piilevästä tekstiaiheesta on nähty fiktiivisen Vinteuil’n sonaatin kuvaus henkilöhahmojen kokemusmaailmassa.
Lähemmässä tarkastelussa Proustin oli vaikea ymmärtää Ruskinin jyrkkyyttä esimerkiksi tämän oppimattomana pitämän Whistlerin (1834-1903) maalausten suhteen. Proust sekoitti teoksensa taiteilija Elstiriin piirteitä paitsi Whistleristä, myös Ruskinin ylistämästä William Turnerista (1775-1851). Kirjailija muun muassa lainasi maisemamaalarilta luomalleen henkilöhahmolle ensivaikutelmaa korostavan “viattoman silmän” (innocence of eye) käsitteen.
Ruskinin poismenon johdosta vuonna 1900 tämän laajamittaisempi kääntäminen tuli viimein mahdolliseksi. Proustin alkujaan puutteellinen kielitaito ja ranskannosten virheet eivät heittäneet kapuloita lupaavan sanankäyttäjän rattaisiin. Sen sijaan kirjailijan terveys alkoi käännösten ilmestymisen aikoihin näyttää heikentymisen merkkejä. Tuleva proosanuudistaja tulkitsi, että hänen omilla teoksillaan oli jo kiire, jos hän mieli saada jotain aikaan. Hän kieltäytyi tulevista käännöstöistä ja uppoutui täysin pääteoksensa kirjoittamiseen. Sen viimeiset osat ilmestyivät postuumisti 1920-luvulla. Tekijä ei ehtinyt huolehtia painotuotteidensa viimeisistä muokkauksista.
Kirja katedraalina
Uskonnollisen vakaumuksen puutteesta huolimatta Proust ihaili katedraaleja. Hän koki niiden “katoavan kielen” taide-elämyksenä, johon ei ollut välttämätöntä liittää hengellisiä merkityksiä. Kirjailija laati jopa vetoomuksen katedraalien säilyttämisen puolesta, kun lainsäädännössä suunniteltiin kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Laurinen tuo esseessään esiin sen huojentavan tosiseikan, että aika on osoittanut Proustin huolen katedraalien kohtalosta suurelta osin aiheettomaksi.
Kirjailijaa veti katedraaleissa puoleensa ajattomuuden tuntu, jonka hän tahtoi nivoa osaksi teostaan. Häntä kiinnosti, mistä ihmisen olemus kantautuu ja miten se näkyy hänen käyttämässään kielessä. Pienistä yksityiskohdista, alttari-ikkunoista, keskilaivasta ja porttikäytävästä muodostuva kokonaisuus sai toimia myös Kadonneen ajan rakenteena. Aikalaisia ratkaisu hämmensi. Myöhemmässä vastaanotossa teos on sen sijaan asettanut uusia vaatimuksia romaanin rakenteelle.
Proustin yhteiskunnallinen valveutuneisuus ei näkynyt hänen teoksissaan yhtä selvästi kuin Ruskinilla. Silti pitkin Kadonnutta aikaa kulkee yhteiskuntaluokkien vuorovaikutus. Aistiherkkyys, jolla Ruskin tallentaa havaintojaan, tuo elävästi mieleen Proustin teokseensa viljelemät vaikutelmat paikannimistä. Kynäniekalle kirjojen kieli oli menneen elämän peili ja samoilumaasto. Tahattoman muistin idea kantautui Ruskinin teoksista, samoin kuin olennaisen tavoittelu älyn ohitse.
Proust antoi arvoa Ruskinin tavalle koota tekstiensä päätteeksi kaikki elementit yhteen, mikä näkyy Jälleenlöydetyn ajan päätöksessä.
Laurinen kirjoittaa:
“Lukijassa on jo pähkinänkuoressa kaikki, mitä Proust tarvitsi suureen romaaniinsa. Kirjoittajana hän oli päässyt virkkeen sommittelun makuun. Proustin tyylin ominaispiirteet ovat jo tunnistettavissa. Hänellä oli jo aihe: kadotetun ajan, kuten esimerkiksi lapsuuden, löytäminen uudelleen. Hänellä oli jo metodikin eli idea tahattomasta muistista, jota hän kuvaa Lukijan viimeisessä kappaleessa Venetsian Piazzetta-aukion kahden pylvään varaan rakentuvilla metaforilla, joiden yhteydessä hän kirjoitti sanan Menneisyys enteellisesti isolla alkukirjaimella.”
Haltiotiloja
Laurisen mukaan virke on kaunokirjallisuuden perusyksikkö. Tarinoita voi hänen näkökulmastaan kertoa muillakin välineillä. Suomentaja kesyttää Proustin tunnetusti pitkät virkkeet luonteviksi johdannoiksi luku-urakan jatkamiseen. Suomennoksen kielessa ihastuttavat persoonalliset sanavalinnat ja -muodot, kuten “haltiotila”, “haltioittaen”, “saatollaan” ja “joutohuomioitavaa”. Ilmaisut sopivat menneestä ajasta kotoisin olevaan tekstiin antamatta kuitenkaan liian vanhahtavalta kalskahtavaa vaikutelmaa.
Oman aikansa merkittävä kirjallisuuskriitikko Charles Augustin Sainte-Beuve (1804-1869) vilahtelee Proustin viitteissä useaan otteeseen nousematta samanlaiseen kyseenalaistavaan valoon kuin Vastalause Sainte-Beuvelle -teoksessa (1954, suomeksi ilmestynyt 2003). Lukijassa keskitytään Ruskiniin ja – tietysti – lukemiseen.
Julkaisua siivittävässä esseessä on jossain määrin elämäkerrallinen ote, mikä istuu klassikkosarjan kontekstiin. Pitkin matkaa viljellään viittauksia Proustin varpaanmurskaajaan. Teos toimiikin hyvänä Kadonneen ajan oheislukemistona. Oman aikamme lukija ei voi kuin ilahtua Proustin Lukijasta ja toivoa tekijän tuotannosta lisää suomennoksia.
Klassikkoromaaninsa viimeisillä sivuilla Proust toteaa kirjailijan velvoitteista: tekijän on hyväksyttävä, että hänen teoksensa eivät enää sadan vuoden päästä ole olemassa. Proustin kohdalla ennuste ei pitänyt paikkaansa, sillä kirjailijan kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi vuosisata. Lukijuuden ansiosta kirjat ovat kaikkea muuta kuin vaipuneet unholaan.
Marcel Proust: Lukija (s. 136)
Alkuteos: Sur la lecture (1905)
Suomentanut: Sampsa Laurinen
Basam Books, 2023
Kannen kuva: Rembrandt, Lukeva nainen (1643)
Kansi: Taivo Org Küpress OÜ
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
