Nörttityttö kahlasi 334 sivua hurskastelua, jotta sinun ei tarvitse.
PDF-arvostelukappale saatu kustantajalta (Basam Books 2023).
Puhetta herkkyydestä
Oletko sinäkin aina havainnoinut ympäristöäsi? Kärsinyt melusta? Paheksunut inhottavia ihmisiä? Onneksi olkoon, saatat olla erityisherkkä. Jos nimittäin haluat, koska kukaan ei sitä puolestasi päätä.
Naisten autismi on yhä alidiagnosoitua. Yhteiskunta sosiaalistaa naiset tarkkailemaan muiden tunteita ja muokkaamaan käytöstään niiden perusteella. Tämä hankaloittaa alun perin miehillä tutkittujen autismipiirteiden tunnistamista. Epämukavat stereotypiat saattavat myös estää tutkimuksiin hakeutumisen, ja siksi moni etsii kokemukselleen muita nimiä.
Erityisherkkyys taas on lääketieteen ulkopuolella 1990-luvulla kehitetty termi, jonka taustalla on psykologi Elaine Aron. Käsitteen hyvä puoli – vapaan itsediagnosoinnin ja koetun moraalisen ylemmyyden lisäksi – on lupa selittää ”superominaisuudella” niin lapsuudenaikainen peri-inhimillinen yksinäisyys kuin työelämän harmit.
Tähän perustuu Mari Valonmeren tuore kirja Herkät johtajat: koska toisen kokemusta ei voi vahvistaa eikä kumota, kukin määrittelee itsensä juuri niin imartelevasti kuin omatunto sallii. Internetistä löytyy aina yhteisö, hug box, jossa ojennellaan komppausta ja validaatiota ristiin rastiin kuin pöytäviirejä entisaikain herrakerhoissa. On suloista tulla kelpuutetuksi vähän muita fiksumpien, parempien ja herkemmin asioita ymmärtävien joukkoon: tiedän tämän, koska olen hakeutunut tällaisiin yhteisöihin itsekin. Niistä jää suuhun happamanimelä maku, ja sitä alkaa kaivata rehellisyyttä kuin kitkerää vihreää teetä.
Olen parempi kuin te
”Kirjaa en koskaan uskonut kirjoittavani, sillä minulla on yleensä hämmästyttävä taito tiivistää asioita kompaktiin pakettiin. – – Jaarittelu ja asioiden pyörittely on mielestäni puuduttavaa”, kirjoittaa Valonmeri.
Seuraa kolmesataa sivua puuduttavaa jaarittelua. Miten tyystin erilainen kuin muut Valonmeri oli jo 3-vuotiaana, miten ihmeellisen syvästi tunteva koululainen (koululaisethan yleensä eivät tunne syvästi) ja millaista valoa hän nyt hehkuu koskettaessaan maksavien valmennusasiakkaidensa sydäntä. Teos esittelee tasaveroisina psykologisia käsitteitä, huuhaahoitojen sanastoa, ihan kelpoja bisnesoppeja ja sumeilematonta humblebragia. ”Koska itse pyrkii toimimaan aina avoimesti ja oikein, voi olla vaikea hyväksyä, että kaikki eivät tee niin.”
Kun kirjoittaja suhtautuu itseensä kovin vakavasti, alamme etsiä tahatonta komiikkaa. Teos onkin itserakkainta jorinaa sitten Muumipapan urotöiden. ”Olin hyvin yksinäinen muumilapsi, niin kuin ainutlaatuiset lahjakkuudet usein ovat. Kukaan ei ymmärtänyt minua, kaikkein vähiten minä itse. Tietysti huomasin olevani erilainen kuin toiset muumilapset. Merkittävin ero oli se, etteivät toiset valitettavasti osanneet lainkaan ihmetellä ja hämmästyä”, pohdiskelee Muumipappa Tove Janssonin kirjassa.
Valonmeri osannee samastua: ”Jälkeen päin ajatellen kykenin luontaisesti aika viisaaseen pohdintaan jo 15-vuotiaana. Olin muille ja itselleni hieman mysteeri. Vaikka olin äärimmäisen herkkä, olin myös rohkea ja itsepäinen. Olen vasta viime aikoina oikeasti ymmärtänyt, että olin todellakin jo lapsena äärimmäisen rohkea.” Ja: ”Jostain syystä, ehkä juuri aitoudestani ja herkkyydestäni johtuen, olen triggeröinyt monissa ihmisissä heidän kipeitä kohtiaan.” Tai kuten ystäväni K sanoisi: niin kosketuksissa itseensä, että vain kantapää persiistä pilkottaa.
Säälin teitä <3
”Voisiko olla niin, että ei-herkän ihmisen [80 % väestöstä] peilisolujärjestelmä on jotenkin vioittunut”, kirjoittaja miettii. Jaa-a! Herkät johtajat kaipaisi kipeästi itsereflektiota. Kenties vihamielisen sukulaisen sanat tuntuvat kuin puukonisku rinnassa – ok, mutta mitähän se sukulainen mahtoi tuntea, tuliko mieleen? Miksi viehättävä herkkyys ja syvä viisaus häntä ärsyttäisivät? Mutta omahyväisyys, teeskentely ja passiivis-aggressiivinen kategorisointi voivat ärsyttääkin.
Loukkaavinta on, että riveillä tämä ”hyvään uskova idealisti” sanoo yhtä, rivien välissä toista. ”Minä olen oman raivoni ja vihani käsitellyt.” Jo on otsaa. ”Epäaitous puistattaa herkkiä ihmisiä.” Niin puistattaakin.
Samalla tavalla kuin huumorintajuiset ihmiset eivät puhu huumorintajustaan, empaattiset ihmiset eivät koskaan itse sano olevansa empaattisia. Tällaiset mainesanat kuullaan muilta, ja vaatii teräksistä pokkaa siteerata niitä sivukaupalla. Aito empatia saa havaitsemaan inhimillisyyttä itsensä ulkopuolella, katsomaan sitä hellästi ja luonnehtimaan sitä rehellisesti ja ei-passiivis-aggressiivisesti.
(Neuro)tyypillisesti taaperoiässä kehittyvä mielen teoria tarkoittaa ymmärrystä siitä, että toisilla on omia ajatuksia. Kirja kuitenkin projisoi tavoiteltavina näkemänsä ominaisuudet erityisherkkiin: kun kädessä on vasara, kaikki näyttää naulalta. Mutta muutkin kuin ”herkät usein tietävät automaattisesti, miten tilanteissa täytyy toimia”. Oikeasti ei ole mikään luonnonoikku, että ”tiedon vastaanottaminen on jatkuvaa ja automaattista”, sillä kaikillahan meillä on ”voimakas tarve reflektoida ja pohtia kokemuksiaan sekä olemassa olevaa tietoa”. Näinhän ihmismieli toimii!
Oman itsen rajaton ihastelu ei ole empaattista eikä herkkää. Enemmistön tuomitseminen ”ei-herkiksi” luo vaikutelman siitä, ettei sanojan päähän ole pälkähtänyt, että jotkut arastelevat ilmaista itseään hänen seurassaan. Pics or didn’t happen on kova vaatimus, kun kyse on tunteista. Se, mikä ulospäin näyttää ”ei-herkkyydeltä”, voi olla kuori, jolla suojellaan itseä puoskareiden määritelmiltä. Eikä merkki ”sielutason matalista energioista” tai siitä, että toiset ”eivät vain ole vielä käsitelleet sitä puolta itsessään”.
Kuva: Pinja Kuusela.
Jorinaa, niin paljon jorinaa
Kirja tavoittelee tieteellistä vaikutelmaa, mutta ottaa täysin mutulla kantaa kaikkeen – natseihin, alkuperäiskansoihin, narsismiin, kvanttifysiikkaan, Venäjän kaasuputkeen, neurologiaan (joskaan ”tällä hetkellä tiede ei pysty vielä todentamaan” Valonmeren näkemyksiä). Neuroepätyypillisyyttä kirjoittaja ei tunnista, sillä hänen käsityksensä mukaan ”ADHD:ta sairastavat” eivät voi olla introverttejä eivätkä autistit ymmärtää muita ihmisiä. Mikäpäs siinä sitten, hän varmaan tietää tämänkin. ”Mieluummin tuttu taivas kuin tuntematon helvetti”, siteeraa Valonmeri yleistä sanontaa täysin pieleen.
150 sivun jälkeen kirjoittaja mainitsee vihdoin jonkun muun, nimittäin sairaan mummonsa. Mutta vain voidakseen kertoa sairastaneensa itsekin virtsatieinfektion. ”Minä siis imin mummoni energiat ja vaivat itseeni. – – Onneksi heräsin ajoissa tähän energeettiseen siteeseen ja pystyin tekemään suojaavia toimenpiteitä pysyäkseni omassa voimassani. Laitoin muun muassa yhteisen keskusteluryhmän ilmoitukset viikon tauolle.” Sorkke vaan ja so long, mummo.
Kirja on armottoman pitkä ja leveä, ja johtajuuteen päästään vasta reilusti yli sadan sivun alustuksen jälkeen. Jos työelämäosuuden olisi julkaissut erikseen, hillittömän paksulle omakehulle olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Kyllä siitäkin joku olisi maksanut.
