Ajatusten näyttämö – julkisen keskustelun synty varhaismodernissa Euroopassa valottaa kaikille avoimen tilan kehityskulkua
Kaarlo Havun ja Johannes Huhtisen toimittama Ajatusten näyttämö – julkisen keskustelun synty varhaismodernissa Euroopassa (Gaudeamus, 2022) kuvaa yhdeksän tapaustutkimuksen avulla julkisuuden rakentumista keskustelussa ja viestinnässä. Jokaisen niistä taustalla on tavalla tai toisella kirjapainotaidon keksiminen, jonka myötä painetuista julkaisuista tuli todellisuuden muutosvoima. Julkisuuden merkitystä ja luonnetta arvioidaan niin tilannekohtaisesti kuin useiden ajattelijoiden luomien käsitteiden kautta. Teoksen kysymyksenasettelut heijastelevat oman aikamme, erityisesti pandemia-ajan, kärjistämiä materiaalisia ja kulttuurisia oloja, joissa internet ja sosiaalinen media ovat nostaneet asiantuntijuuden ja totuuden vääristelyn tärkeiksi keskustelunaiheiksi. Rinnastukset tuttuihin elementteihin pysyvät määrältään maltillisina, ymmärryksen tikapuina.
Varhaisia vastakkainasetteluja
Julkisuus voidaan ymmärtää esimerkiksi kaikkia koskevana elämänpiirinä, kaikille avoimena tilana, uusien sääntöjen luojana ja yksityisen vastakohtana. 1500-luvulla julkinen tila nähtiin välttämättömänä pahana ja suorastaan järjestystä uhkaavana ongelmana.
Ajatusten näyttämö jäsentelee, millaista julkinen keskustelu on voinut olla aikana, jolloin tieto on kulkenut pikemminkin ylhäältä alas vallanpitäjiltä alamaisille kuin vapaasti eri kanavia pitkin. Rajallisen tai olemattoman sananvapauden vallitessa ihmisillä on käytössään kuitenkin myös epäviralliset, vain vaikeasti ulkoapäin hallittavat keinonsa aina huhupuheista yksityisiin kahvilakeskusteluihin. Tiedonkulun hitaus ja totuuden panttaaminen sensuurin rinnalla ovat saattaneet johtaa hallitsijoiden kannalta ikäviin seurauksiin, kuten lisääntyvään kiinnostukseen kiellettyjä kirjoituksia kohtaan.
Filosofi Jürgen Habermasin (1929-) tulkinnassa julkisuuden avulla on mahdollista rakentaa yhteisymmärrystä rationaalisen keskustelun avulla. Järkiperäisyys oli tärkeä kriteeri uuden ajan retorisessa koulutuksessa, joka valmisti kansalaisia toimimaan kirjapainotaidon keksimisen jälkeisessä julkisessa tilassa. Aikaisemmin väittelyillä oli institutionalisoitu paikkansa muun muassa yliopistoissa. Uskonpuhdistuksesta lähtien sanan säilää saattoi vähitellen käyttää ilman erityistä sosiaalista asemaa.
Maineen myötä vaikuttamaan pääsivät kiistakumppaneiksi päätyneet humanisti Erasmus Rotterdamilainen (n. 1466-1536) ja pappi Martti Luther (1483-1546). Kaarlo Havu on perehtynyt parivaljakon erilaisiin argumentointitapoihin. Erasmus oli huolissaan vastakkainasetteluja lietsovasta pamflettikulttuurista, kun taas aggressiivisempaan ilmaisuun taipuvainen Luther piti tämän hyveitä korostavaa esitystapaa ja rauhan tavoittelua esteenä totuuden ilmaisemiselle. Kiistakapulaksi valikoitui vapaa tahto ja sen rooli sielun pelastumisessa. Erasmus on nähty esimerkkinä sovittelevasta tyylistä, vaikka sanallisten keinojen huvetessa hänkin hyödynsi muita rajoituksia vastustajansa päihittämiseksi, kuten sensuurioikeudellisia toimia.
Tupu Ylä-Anttila puntaroi kirjoituksessaan Rooman ryöstön (1527) julkista jälkipyykkiä. Keisarin ja paavin hahmoihin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kulminoitunut selkkaus toi esiin kritiikkiä kirkon tilaa kohtaan valtapoliittisten kamppailujen ohella. Osapuolten näkemykset yhteisen hyvän toteutumisesta erosivat merkittävällä tavalla toisistaan ja keskustelu oman piirin kanssa haluttiin pitää erillisenä laajasta, puolijulkisesta keskustelusta. Ratkaisevana kysymyksenä toimi ihmiskunnan tulevaisuus jumalan säätämien lakien toteuttajana tai oman asian edistäjänä.
Jaska Kainulaisen kuvauksessa lukija saa päivänvaloa jesuiittojen rooliin renessanssin humanismin ylläpitäjinä. Ammattimaisina puhujina ja opettajina tunnetut katolilaiset papit herättivät nopealla maailmanlaajuisella verkostoitumisellaan epäilyksiä protestanttisissa maissa. Keskeisenä tavoitteena pidetty lähetyssaarnaaminen oli osin ristiriidassa humanismin tavoitteiden kanssa, mikä asetti henkiset kouluttajat hankalaan asemaan maallisen ja hengellisen vallan väliin. Kainulainen erittelee tekstissään klassisen retoriikan käsitteistöä tunnontarkasti.
Ciceroa (106-43 eaa.) ihailleet jesuiitat pyrkivät opetuksellaan tukemaan kardinaalihyveiden (viisaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus) toteutumista. Erityistä närkästyksen aihetta ulkopuolisissa aiheutti heidän jo veljestön perustamisesta asti korostunut pyrkimyksensä “olla kaikkea kaikille”, jonka vuoksi puhetaidossa korostettiin yleisön huomioimista sisältöä mukauttamalla. Viestin katsottiin menevän paremmin perille kuulijakunnan ehdoilla, mikä johti fransiskaanien katsantokannassa “liiasta suvaitsevaisuudesta” johtuneeseen kanteluun. Siitä huolimatta, että Erasmuksen mukaan Jeesuskin käytti mukauttamista massojen puhuttelun apuna, viestin muuntelua tilanteen mukaan oli vaikea erottaa sisällön vääristelystä ja oman edun ajamisesta. Jännitteinen suhde Roomaan oli sekin omiaan vaikeuttamaan tilannetta. Jesuiittojen tunnettuihin oppilaisiin lukeutuvat muiden muassa René Descartes (1596-1650) ja Voltaire (1694-1778).
Kiistakirjoituksia ja pilkkapuheita
Aivan toisenlaisia ihanteita ilmennettiin Tommi Alhon analysoimissa restauraatioajan Canterburyn katedraalikoulun puheissa. Tulevia pappeja ja lakimiehiä valmistettiin jatko-opintoihin ja julkiseen elämään erityisesti latinankielisten kirjoitusharjoitusten avulla, joista korkeimmalle arvotettiin puheen laatimista ja esittämistä. Latinakoulujen puhetaidossa ei pyritty yhteisymmärrykseen, vaan retorisilla keinoilla pullisteluun ennen kaikkea arvoitusten ja henkilöön menevien loukkausten avulla. Alhon tutkimissa teksteissä korostuvat nokkeluus ja sanaleikit. Huomionarvoista on sekä koulukirjoista että antiikin kirjoittajilta periytyvä sotilassanasto, joka kuvastaa ajan riitaisaa luonnetta. Vähitellen yksityisen ja julkisen rajan selkiintyessä 1600-1800 -lukujen välillä julkinen loukkaaminen väheni, joskin akateemisissa yhteisöissä raja jäi häilyvämmäksi. Latinan arvostajat saavat nauttia viitteiden runsaista puhesitaateista.
Johannes Huhtinen pui kirjailija John Miltonin (1608-1674) ja piispa Joseph Hallin (1574-1656) kiistakirjoituksia piispojen vallasta. Yhä esimerkiksi Yhdysvalloissa tasavaltalaisten ihanteiden edustajana kiitetyn Miltonin pilkkakirveen kohteeksi joutui piispan virka. Milton vaati maallikkoa vanhanaikaisen laitoksen edustajan tilalle. Hän rakensi mainetta pamfleteilla eli ylevillä periaatteilla (kuten sananvapaus) kyllästetyillä poleemisilla teksteillä, jotka jäsensivät maailmaa omantunnonvapauden ja totuudentavoittelun näkökulmasta. Kiistakirjoitusten pyrkimyksenä oli ennemmin voittaa yleisön suosio kuin vakuuttaa vastustaja. Keskeistä oli tämän kantojen mitätöinti. Milton vastusti ennakkosensuuria, jonka avulla monarkian ongelmista ja julkisesta keskustelusta vaiettiin, ja toivoi osapuolten yhtäläistä ilmaisunvapautta. Hall sen sijaan yhdisti häijyn kirjoittelun levottomuuksiin ja pelkäsi kuningaskunnan luhistuvan ilman piispoja. Demokraattisten ajatusten leviäminen oli vakava huolenaihe. Kielenkäyttötapojen polarisoituminen peilaa omalla tavallaan ajankohtaa juuri ennen sisällissotaa ja sensuurijärjestelmän romahtamista.
Antti Taipale on paneutunut uskonnon rooliin Englannin sisällissodan (1642-1651) retoriikassa. Selkkauksessa puritaanit vaativat uskonpuhdistuksen viemistä pidemmälle rojalistien halutessa säilyttää vallitsevat olot. Ylimmän vallankäyttäjän oikeutuksesta kiisteltiin katekismusten avulla. Keropäiksi pilkatut parlamentin puolustajat hyödynsivät uskonnollisen kuvaston tuttuutta ja pyrkivät kannustamaan omiaan antikristuksen vastustamiseksi. Siinä missä kuninkaan asiaa ajaneet “kavaljeerit” kohdistivat sanansa laajemmalle yleisölle ja yrittivät käännyttää kansaa katumuksen ja armon lupauksilla, puritaanien käytännönläheinen asennekasvatus toimi kentällä tehokkaammin. Molemmat osapuolet tuomitsivat puolueettomuuden ja tulkitsivat samoja opinkappaleita omaksi hyödykseen. Sota tehosti äänensävyjä ja tulkintoja. Mielenkiintoista on, että rojalistit tarjosivat ihanteeksi Jeesuksen kaltaista passiivista kärsijää aktiivisen toimijan sijaan. Jeesus on kristillisessä maailmassa korkea auktoriteetti tilanteesta riippumatta.
Painovapaus ja “väärä tieto”
On väitetty, että elämme yhä valistusajalla muotoiltujen kysymyksenasetteluiden piirissä. Vaikkapa tieteen ja uskonnon köydenveto kumpuaa ajalta, jolloin hengellinen käsitteistö alkoi tehdä tilaa tieteelle. Ehkäpä siksi Ajatusten näyttämön kolme viimeistä lukua tuottavat lukijalle jossain määrin helpommin vastaanotettavaa ja tutumpaa materiaalia.
1700-luvulla julkisuuteen alettiin kohdistaa positiivisia odotuksia etenkin vallan valvonnan, kritiikin ja järjellisen päätöksenteon suhteen. Julkisen mielipiteen käsite syntyi ja yhteistä tahtoa argumentaation kautta painottava, keskusteleva demokratia alkoi vallata alaa.
Laura Tarkka on tutkinut kansallisylpeyteen ja kansalliskirjallisuuksien rakentumistapaan liittyvää aikakauslehtikirjoittelua. Hän hyödyntää artikkelissaan sosiologi Pierre Bourdieun (1930-2002) kenttäteoriaa. Siinä keskitytään käyttäjien kielelliseen pääomaan ja keskinäisiin valtasuhteisiin, joissa kilpailun avulla muodostuu verkostoja. 1700-luvun kansalliskirjallisuuskeskusteluiden monikielisessä tilassa käännöksillä oli merkittävä osa: kansallisesti määritelty julkisuus on sidoksissa toisiin eivätkä vaikutteet ole aina avoimia. Käännösten esipuheet ja viitteet toimivat kimmokkeina uusille keskusteluille. Ajan kritiikeissä omalaatuista on arvostelijoiden nimettömänä pysyminen, mikä salli yhtäältä monenlaisten tekijöiden yhteistyön vailla seuraamuksia, toisaalta aggressiivisen irvailun. Kirjailijan maine nähtiin usein sisältöä tärkeämpänä samalla kun kielen ja kansanluonteen kysymykset kuohuttivat tunteita.
Kalle Kananoja käsittelee empiirisen ja teoreettisen lääketieteen suhdetta 1700-luvun atlanttisessa maailmassa. Pätevän tiedon luonnetta oli pähkäilty jo useamman vuosisadan ajan esimerkiksi verenkierron keksimisen kirvoittamana. Monenlaisten selitysmallien rinnalle liittyi kokemustiedon merkitys siirtomaavaltojen alusmaissa, joissa koulutettuja lääkäreitä ei ollut yhtä hyvin saatavilla. Lääkärinoppien arvo sai vastaansa uskontoa ja kansanlääkintää yhdistelevän kansankatolisuuden, tuolloin käsityöläisinä pidettyjen kirurgien osaamisen ja yrttilääkinnän. Kehitys heijastui myös takaisin uudistuksia kaipaavaan emämaahan Portugalissa, jossa inkvisitio kitki taikauskoa ja jarrutti koulutuksen ja väittelykulttuurin kehitystä ennen asiantuntijoiden vähittäistä, instituutioiden sisältä käsin toteutunutta muutosvaikutusta. Yritykset kaupallistaa hankittu tieto ilmensivät myöhäiskeskiajalta alkanutta kulutuskulttuurin muutosta, jossa hyveiden tilalle vaihtui puhe hyödykkeistä.
Ere Nokkala kuvaa Ruotsin valistuksen vaiheita niin kutsutun vapauden ajan (1719-1772) kontekstissa. Vahvan sensuurin (1688-1766) aikana sensorilla oli suuri valta julkaisuista eikä vallitsevaa uskontoa saanut kyseenalaistaa millään tavalla. Samaan aikaan Englannissa ja Alankomaissa uskonnollinen jakautuneisuus mahdollisti maiden toiminnan radikaalien ajatusten kehtona.
Suomalaistaustaiset valistusajattelijat, etunenässä Peter Forsskål (1732-1763), peräänkuuluttivat valistuneen yleisön luomista ja tiedonsaannin vapautta: Forsskålin mukaan tyrannia ja rajoittamaton painovapaus eivät siedä toisiaan. Ulkopuolisuuden on arveltu motivoineen näitä ajattelijoita selkeämpien toimintamallien etsinnässä. Julkisuusperiaatteen varhainen muotoilu todennäköisesti osaltaan vaikutti monen mutkan kautta vuonna 1766 uraauurtavaan kirjoitus- ja painovapausasetukseen, jolla tiedonsaanti taattiin ensimmäisenä maailmassa perustuslain asemalla. Poliittiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluneesta salailusta tuli poikkeus ja julkinen keskustelu mahdollistui. Aiemmin puolijulkisissa tiloissa, kuten kaduilla, kahviloissa, salongeissa ja jopa kapakoissa puidut kysymykset alkoivat edistää parempaa tiedonvälitystä, keskustelunaiheiden monipuolistumista ja poliittista osallistumista. Vaikka Kustaa III (1746-1792) myöhemmin vähin eri muutti asetuksen sisällön, säädyt julkaisivat valtiopäivien pöytäkirjoja kuninkaasta huolimatta.
Ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa
Ajatusten näyttämöön tarttuessani pohdin esimerkiksi, vaikuttaako suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen moneen muuhun Euroopan maahan nähden pidemmän keskustelukulttuurin puute. Artikkelikokoelma ei suoraan vastaa kysymykseeni, mutta antaa hyviä välineitä aiheen aprikoimiseen. Lisäksi teos sisältää oivallisen lähdemateriaalin, jonka tuella luettua on mahdollista entisestään syventää. Teksti on tiheydestään huolimatta helppolukuista ja niin selkeää kuin vain monisyisten aiheiden käsittely voi olla. Painovirhepaholaisen kosketukselta on niin ikään pitkälti säästytty.
Aikajänne 1500-luvulta Ranskan vallankumouksen päiviin asti kattaa melkoisen kirjon ajattelijoita ja reettoreita. Lukijan hyveisiin sen parissa kuuluu kärsivällisyys, jotta kaikki kirjan sivuilta tarjoutuvat tiedonjyvät on mahdollista sisäistää. Ajatusten näyttämö antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa – tai, keskustelukulttuurin hengessä, vaikka kokonaisen lukupiirin verran.
Toim. Kaarlo Havu, Johannes Huhtinen: Ajatusten näyttämö – julkisen keskustelun synty varhaismodernissa Euroopassa
318 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Kustantamo: Gaudeamus 2022
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
