Tampereella on monia harrastelijateattereita, joista Legioonateatteri on yksi pitkäikäisimmistä ja uniikeimmista. He toteuttavat sosiaalista teatteria, jossa ideana on yhdistää teatteri ja sosiaalityö, ja tuoda etenkin nuorten ääntä kuuluville. Heidän esityksensä ovat kokeilevia ja moderneja ja yleensä voimakkaan kantaaottavia, eikä Tao Te King – Laotse lähtee (osa 1) ollut poikkeus. Elisa ja Kisu saivat liput esitykseen Nörttityttöblogin arvostelijoina.
Juonettomuus – mutta sellaista lienee elämäkin?
Käsiohjelma kertoo, että legendan mukaan kirjastonhoitajana toiminut pyhä ihminen Laotse kyllästyi paikalliseen poliittiseen ilmapiiriin ja lähti länteen. Rajavartija pyysi häneltä ohjeita elämää varten ja Laotse kirjoitti ne runomuotoon, heitti ilmaan ja lähti rajan yli. Näistä kirjoituksista muodostui Tao Te King. Legioonateatteri on lähestynyt näytelmää samantapaisen sattumanvaraisuuden kautta. Runot on heitetty ilmaan ja niistä on koottu kolme eri kokonaisuutta, joista nyt nähty on ensimmäinen.
Sattumanvaraisuuden vuoksi esityksessä on siis juoni ja ei ole juonta. Yhtäältä Laotse lähtee kertoo tarinan maailman luomisesta Laotsen länteen saapumiseen, mutta toisaalta tarina koostuu hyvin irrallisista palasista, aivan kuten Laotsen kirjoituksetkin. Palaset kuitenkin lomittuvat toisiinsa ja jopa alun hieman irralliselta vaikuttaneeseen maailmanluomiskohtaukseen viitataan myöhemmin – erityisesti Maailman puun luominen kontrastoidaan todella upeasti ihmiskunnan väistämättömään itsensä tuhoamiseen. Mutta eipä tällaista näytelmää katsotakaan juonen vuoksi!
Hahmogalleriaa riittää Jumalasta Kungfutsen kautta Rudolf Steineriin, mutta pysyvänä hahmona on sympaattisesti kuvattu Pyhä Ihminen, Laotse (Heidi Kotila). Laotse on jätetty pääosin mykäksi, mutta itsekseen hyräileväksi hahmoksi, jonka teot puhuvat enemmän kuin sanat. Kun ihmiskunta sotii hänen ympärillään, ei hän liity joukkoon vaan toimii toisin. Laotsen itsekseen hyräilyt, ääntelyt ja “Tadaa” -huudahdukset ovat sekä hauskoja että hellyyttäviä. Ääntely, eleet ja ilmeet onnistuvat luomaan hahmosta persoonallisen, ehkä jopa paremmin kuin mitä vuorosanat tai mahtipontiset runot mahdollistaisivat.
Lynchiä ja Monty Pythonia
Näytelmää kuvaillaan David Lynchilta ja Monty Pythonilta inspiraationsa ottavana. Monty Python-maisuus näkyy lähinnä absurdismissa ja siinä, että kohtauksissa voi olla hyvinkin erilaisia elementtejä. “Suuren Johtajan” ympärillä kirjaimellisesti öyhöttävä massa on hyvä esimerkki tästä. Aivan alussa oli hieman pelkoa siitä, että näytelmä olisi liian päiväkoti-lapset-kiljuvat -tyyppinen, mutta onneksi siitä päästiin nopeasti eroon. Etenkin Laotsen tarinaa kertova kertojaääni oli onnistunut ja miellyttävä!
Lynch-fanille ja erityisesti Twin Peaks-fanille näytelmä on mahtavaa tykitystä. Twin Peaksin oudoimmista näyistä, hahmoista ja paikoista on otettu palasia sieltä täältä ja muokattu ne sopimaan tämän näytelmän kontekstiin. Punaiset teatterivalot, groteskit ilmeet, maiskuttelut ja pysähtyneet oudot asennot tuovat mieleen Black Lodgen ja sieltä peräisin olevat olennot. Ihmisyyden korruptoiva vaikutus aiheuttaa hahmoissa maanista naurua ja aggressiota kuin Bob ikään ja loppupuolella lavalle purkautuu sinisestä sifongista joki, joka on kiedottuna naisen ympärille Laura Palmerin ruumista ympäröivän muovin tapaan. Näyttelijöiden pellemeikit lisäävät visuaalista outoutta ja ilmeilyjen kanssa muistuttavat Fire Walk with Me -elokuvan Blue Rose-kohtauksesta.
Fyysisyys, visuaalisuus ja äänet
Legioonateatteri on aina tehnyt hyvin fyysistä teatteria. Itse teatteritila on aika karu, mustat seinät ja vain muutamia lavasteita – Laotsen kirjakärry kitisevine pyörineen oli ihastuttava – mikä mahdollistaa näyttelijöiden kunnollisen esilletuomisen. 10000 eliön luonti on eteerisen fyysinen kohtaus, joka kuitenkin päättyy hupaisasti, ja lopun raja/joki on toteutettu upeasti ja houkuttelevasti.
Myös äänimaailma on toimiva. Muusikkona toimiva Jumala/Mosse (Kata Lindberg) soittaa useita instrumentteja – ukkosmyrsky rummuilla oli hieno! – ja muutama erikseen valittu “tunnetumpi” biisi toimivat nekin hyvin. Kuoro laulamassa sodanvastaista laulua lapsen ja äidin näkökulmasta on toki hieman käytetty ratkaisu, mutta ainahan se herkistää. Pet Shop Boysin Go West-ilottelu jakoi hieman meidän mielipiteitämme: Elisa taputti täysillä mukana, mutta Kisu oli nähnyt samantapaisen kohtauksen jo Priscilla – aavikon kuningatar teatterisovituksessa. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siinä, että tanssin koreografia oli hienosti toteutettu.
Muu musiikki oli paikoitellen hyvin Twin Peaks-tyylistä, välillä jatsahtavaa ja välillä pahaenteistä, tavoittaen mainiosti Angelo Badalamentin tyylisen syntetisaattorifiilistelyn. Erityisen hyvin Badalamentin musiikin ja Lynchin visuaalisuuden tavoitti riemastuttava sammal-kohtaus, jossa etualalla Steiner lepertelee maassa sammalille ja taka-alalla kolme sammal-ihmistä keinahtelee lavan toisesta päästä toiseen musiikin tahtiin.
Ei tosikoille
Laotse lähtee -näytelmää ei kannata mennä katsomaan, jos haluaa helposti pureskeltavaa höttöä tai asiallista menoa mahtipontisilla runoilla höystettynä. Jos sen sijaan kaipaa teatteriltaan ajattelemisen aihetta, absurdismia, ja jopa äärimmäisyyksiä, voi sitä ehdottomasti suositella! Samaten Lynch- ja Twin Peaks -fanit saavat varmasti makeaa mahan täydeltä, jos tyyliseikkojen ennakkoluuloton yhdistely täysin erilaiseen lähdemateriaaliin ei haittaa. Jäämme kaipaamaan Twin Peaks-näytelmää Legioonateatterin tekemänä, mutta sitä odotellessa tämä on Lynchmaisinta mitä teatterin lavalla on pitkään aikaan nähty.
Lisäinfot:
Näytökset toukokuussa 2023 sekä yksi näytös elokuussa Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa. Liput 8/16 euroa.
Näytelmän kotisivu jossa tarkemmat aikataulut ja osoitetiedot.
Sosiaalisen teatterin opas on ladattavissa täältä.
