KokoTeatterin uusi näytelmä Kesytön yhdistää kahta lähes päinvastaisista maailmoista tulevaa teosta. O:n markiisitar on vuonna 1808 ilmestynyt novelli, joka kertoo leskeksi jääneestä naisesta, joka tulee raiskauksesta raskaaksi ja päätyy ah niin romanttisesti raiskaajansa kanssa naimisiin. Toinen teos, Faster, Pussycat! Kill! Kill!, on puolestaan 1965 julkaistu Russ Meyerin sexploitaatio-elokuva, jossa kolme naista kidnappaavat neljännen ja he kaikki päätyvät ottamaan mittaa vastenmielisestä ukkelista ja tämän kahdesta pojasta.
O:n markiisitar oli minulle ennestään tuntematon teos, joskin raiskauksesta rakkauteen -tarinankaari ja sankarittaren dramaattisilla hetkillä tapahtuvat pyörtymiset ovat niin nähty juttu populaarikulttuurissa, että tämä ei koitunut ongelmaksi esitystä seurattaessa. Faster, Pussycat! Kill! Kill! oli minulle sen sijaan hyvinkin tuttu, joten olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten nämä kaksi tarinaa saadaan yhdistettyä. Valitettavasti ratkaisu oli tylsä eli tarinat pidettiin toisistaan erillään: ensimmäisessä näytöksessä tarina seurasi markiisittaren tarinaa ja toisessa näytöksessä markiisitar päätyi kissimirri-kolmikon eli harpyijoiden kidnappaamaksi. Valitettavasti markiisitarta lukuunottamatta tarinat eivät linkittyneet oikein mitenkään ja lopputuloksena oli oikeastaan kaksi täysin toisistaan erillistä tarinaa.
Tilanne oli sitä erikoisempi, että näitä kahta tarinaa myös käsiteltiin aivan eri tavalla.
Kuvassa: Jani Toivola, Cécile Orblin, Cristal Snow, Anu Palevaara, Wilma-Emilia Kuosa, Sara Ritala, Petriikka Pohjanheimo. Kuvaaja: Heidi Bergström. KokoTeatteri.
Ensimmäisen näytöksen O:n markiisittaren tarinaa kommentoitiin koko ajan sarkastisen ja välillä erittäin tarkkanäköisen kommentaarin kautta. Erityisesti se, että “olla suojassa” on naiselle käytännössä sama kuin “olla vankina”, laittoi ajattelemaan paitsi päähenkilön tilannetta, myös nykyajan muka hyvää tarkoittavia ohjeita naisille, joiden kautta he voivat välttää esimerkiksi seksuaalisen väkivallan. Mutta toisessa näytöksessä Faster, Pussycat! Kill! Kill! kerrottiin lähes täysin ilman vastaavaa kommentointia. Vaikka kyseinen elokuva on saanut feminististä mainetta viime vuosina, olisi ollut mielenkiintoista kuulla miten näytelmän kirjoittaja Enis Mac oli ajatellut tarinan perspektiivin. Jos ideana oli “vain” kostaa ensimmäisen näytöksen päähenkilölle tehdyt vääryydet, niin tarinat olisi pitänyt jotenkin rinnastaa paremmin. Jos taas ideana oli symboloida naisten irtiottoa patriarkaatista (mukaillen näytelmän mainosmateriaalia) niin oli kummallista, että myös kolme harpyijaa jyrättiin siinä sivussa.
Ylipäänsä näytelmä tuntui hyvin epätasapainoiselta. Tuntui, että Enis Mac oli saanut idean näiden kahden tarinan yhdistämisestä, mutta into loppui kesken prosessin. Olisi ollut parempi jos koko näytelmässä oltaisiin keskitytty vain O:n markiisittareen, sillä se oli selvästi inspiroinut käsikirjoittajaa.
Näytelmän käsiohjelmassa ohjaaja Anna Veijalainen kertoi, että hän oli ostanut Kesytön -näytelmän sitä näkemättä tai lukematta, sillä näytelmää oli kehuttu sanoilla “feministinen, runollinen, kamala, hauska ja täynnä kulttuurisia viittauksia”. Vaikka Kesytön on näitä kaikkia asioita, se ei valitettavasti silti lähtenyt lentoon. En osaa sanoa, oliko KokoTeatterin työryhmällä ollut mitään mahdollisuuksia saada näytelmää toimimaan, koska en tiedä miten paljon kyseistä näytelmää olisi voinut uudelleenkirjoittaa tai tulkita paremmin toimivaksi. Jäin myös miettimään kuinkahan paljon näytelmän sanattomista viesteistä oli käsikirjoituksessa mainittua ja kuinka paljon työryhmän omaa lisää. Esimerkiksi markiisittaren isä roikkui hetken aikaa katosta tarot-korteista tuttuna nilkastaan hirtettynä miehenä. Vaikka tarot-korttien kuvamaailma on minulle tuttua, en tiedä mitä kyseinen kortti symboloi ja yritin miettiä olisiko minun pitänyt ymmärtää jotain tästä asennosta.
Näytelmässä oli myös kaksi isompaa musiikkinumeroa, jotka pääsivät yllättämään. Vaikka esityksessä oli muutenkin käytetty musiikkia, näiden kahden biisin kohdalla näyttelijät heittäytyivät yhtäkkiä täyteen musikaalimoodiin. Madonnan Papa don’t preach oli sentään sidoksissa itse näytelmään ja siten perusteltu. Toisen näytöksen lopussa ja koko esityksen päättävä Pinkin Never gonna not dance again taas tuntui todella omituiselta ja lässäytti esityksen lopun. Mieleen tuli ennemminkin lopputekstien taustalla soiva biisi, joka ei oikein sovi itse tarinaan tunnelmaltaan tai sanomaltaan. Vähän kuin Interview with the Vampiren lopputekstien Guns’n’Rosesin Sympathy for the Devil. Lisäksi näyttelijöiden laulutaito ei tuntunut riittävän kyseisiin esityksiin. Sen sijaan kolmas suuremman roolin saanut musiikkinumero, Petriikka Pohjanheimon yksin laulama aaria, Mozartin Ach, Ich fühl’s, oli julmetun kaunis ja nappiin laulettu esitys. Valitettavasti tässäkin tapauksessa ongelmaksi nousi se, että koska en tunnistanut biisiä enkä ymmärtänyt sen sanomaa, jäin lähinnä hämmentyneeseen tilaan, mitä lavalla juuri tapahtui.
Kuvassa: Cécile Orblin, Sara Ritala, Wilma-Emilia Kuosa, Anu Palevaara, Jani Toivola, Petriikka Pohjanheimo. Kuvaus: Heidi Bergström. KokoTeatteri.
Ylipäänsä tuntui, että näytelmä oli tehty ihmisille, jotka tuntevat korkeakulttuuria minua enemmän, eikä ollut kovin helposti lähestyttävä kaltaiselleni populaarikulttuurin suurkuluttajalle. Esityksessä oli paljon viittauksia, jotka saatoin kyllä tunnistaa (esimerkiksi Joutsenlampi), mutta minulle tuli sellainen tunne, että minun olisi pitänyt olla paremmin perillä noiden teosten tulkinnoista ja symboliikasta ymmärtääkseni, mitä niillä yritettiin sanoa. Kesytön ei siten valitettavasti ole kovin helposti lähestyttävä vaan se tuntuu ns. kulttuurieliitille (onko sellaista edes olemassa?) tehdyltä.
Vaikka itse näytelmä aiheutti harmaita hiuksia, KokoTeatterin tuotanto ja varsinkin näyttelijät olivat upeita. Äärimmäisen riisutusta lavastuksesta saatiin paljon irti ja puvustus oli sopivasti pelkistettyä ja pienillä yksityiskohdilla tarinaa kertovaa. Erityisen hieno roolisuoritus oli O:n markiisitarta esittäneellä Cécile Orblinilla. Hänen ilmeikkyytensä ja karismansa kannattelivat koko esitystä. Ainoastaan laulunumeroissa taidot eivät aivan riittäneet tarvittavalle tasolle. Myös Sara Ritalan suoritus kreivinä oli vaikuttava. Ottaen huomioon, että esitys alkaa sillä kun kreivi raiskaa O:n kreivittären, oli hyvä veto laittaa rooliin naisoletettu henkilö. Miehen esittämänä samaa hahmoa olisi ollut vaikea nähdä muka sankarillisena. Toisaalta se myös auttoi katsojan osin sivuuttamaan sen, mitä tarinassa oikeasti tapahtuu, ja näkemään siinä häivähdyksen siitä “romantiikasta”, joka tarinaan oli 1800-luvun alussa tarkoitettu. Siis ellei meidän naamoihimme olisi heti alussa hierottu, että tämä tässä on siis raiskaus. Petriikka Pohjanheimo olikin mahtava kommentaattori markiisittaren tarinalle. Erikseen pitää mainita myös Cristal Snow, joka toi esitykseen sen kaipaamaa seksikkyyttä Varlana ja höpsöä komiikkaa kätilönä. Jani Toivolan rooli jäi hieman sivuun, mikä oli vähän sääli, koska olisin mieluusti nähnyt häntä suuremmassa osassa lavalla.
HBO:n The Great on ollut minulle yksi mahtavista esimerkeistä siitä, miten jopa näennäisen historiallinen sarja Venäjän hovista voidaan roolittaa rodullistetuilla henkilöillä, joilla ei aiemmin olisi ollut mitään saumaa päästä näyttelemään kyseisiä hahmoja, ja kuinka se ei haittaa vaan todennäköisesti jopa parantaa katselukokemusta kun voi päästää irti epäolennaisuuksista ja vain keskittyä nauttimaan tarinasta ja roolisuorituksista. Erityisen virkistävää olikin se, että kreivin tavoin myös muissa Kesyttömän rooleissa nähtiin henkilöitä, joita ei olisi perinteisesti kyseisiin rooleihin roolitettu heidän oletetun sukupuolensa vuoksi. En tiedä kuinka laajalle levinnyttä tämä on muissa teattereissa tai KokoTeatterin muissa esityksissä, mutta on ihanaa kun rooleihin valitaan ihmiset sen perusteella, mihin rooliin he sopivat parhaiten, riippumatta heidän oletetusta sukupuolestaan. Se on ihanaa ja vapauttavaa.
Kolme tähteä.
Kesytön eli O:n markiisitar – Faster Pussycat! Kill! Kill! nähtävissä 20.5.2023 asti KokoTeatterissa.
Disclaimer: Nörttitytöt saivat kutsun esityksen ensi-iltaan.
