Olen elänyt aktiivista videopelinörtin elämää jo yli 30 vuoden ajan. Elän tarinoista, kiinnostavista kohtaloista ja uuden tutkimisesta, enkä missään vaiheessa ole kyseenalaistanut elämäntapani mielekkyyttä. Päinvastoin, korona-ajan iskiessä juhlin kaikkea sitä ylimääräistä kotona vietettyä aikaa, jonka pääsisin upottamaan suosikkiroolipeleihini. Tuolloin en vielä tiennyt, että suhteeni pelaamiseen tulee kokemaan perustavanlaatuisen muutoksen.
Synnytin esikoiseni keväällä 2021 – hartaudella odottamani Mass Effect -trilogian remasteroidun version julkaisun jälkeen. Muistan nauttineeni loppuraskaudesta ja vanhempainvapaasta, olihan minulla vakaa aikomus ehtiä pelastamaan koko galaksi Reapereilta vielä ennen vaippauhkiin siirtymistä. Linnunrata sai kuitenkin jäädä odottamaan monen muun elämäni aikasyöpön tavoin useammaksi kuukaudeksi.
Vaikka elämäni ensimmäisen vauvakesän aikana videopeliä menikin naperon nukkuessa päiväunia kantoliinassa, oli pelaamiseni luonteeltaan opportunistista. Taaperoelämässä puolestaan aikaa on rajallisesti. Aiemmin niin arkiset tuntikausien roolipelisessiot sai unohtaa suosiolla ja varsinkin moninpelejä on usein hankala aikatauluttaa. Monen muun harrastuksen äkillinen keskeyttäminen on merkittävästi helpompaa kuin Ison Pahan kukistaminen tuntikausien loppumähinässä muiden nörttien kanssa.
Aloin suosimaan pelejä, joita voisin tarvittaessa kuluttaa pienemmissäkin kerta-annoksissa. Monesti vaihdoin vaikeustason matalammalle, jotta pääsen etenemään jouhevammin. Samalla ymmärsin nauttivani pelikokemuksestani jopa enemmän kuin aiemmin, sillä nyt rakennan sitä herkemmin istumaan omiin tarpeisiini.
Parempia pelikokemuksia yhä useammalle
Kaltaisistani noin kolme-nelikymppisistä pelinörteistä moni on elänyt läpi sen vaiheen, jossa vaikeustasoon kajotaan erittäin pitkin hampain vasta kun mikään muu ei enää auta. Olemme käyttäneet tuntikausia mahdottomien loppupomojen juustottamiseen sen sijaan, että tekisimme itse elämästämme hauskempaa. Toki takavuosien portinvartijuuden kulttuuri aiheutti sen, että nörttiarvostusta sai pelaamalla Oikein – ja Oikeita Pelejä. Tästä voi nähdä ajoittaisia kaikuja somessa edelleen aina pelien saavutettavuusominaisuuksien noustessa keskusteluun.
Inklusiivisempi, saavutettavampi pelisuunnittelu mahdollistaa pelaamisen ylipäätään monelle, joille se ei aiemmin ollut mahdollista laisinkaan. Sillä viitataan erilaisiin menetelmiin ja asetuksiin, joilla pelattavuus saadaan juuri itselle sopivaksi – edellytti se sitten armollisempaa taistelumekaniikkaa, nopeatempoisten reaktio-osuuksien välttämistä tai kontrollien uudelleenmäärittämistä. Ihmiset ovat keskenään hyvin erilaisia, joten on vain luontevaa, että se otetaan huomioon myös pelaamisessa.
Elämäntilanteemme ovat harvoin staattisia. Saatamme elää kiireisempiä ajanjaksoja tai viettää merkittäviä aikoja sairauksista tai onnettomuuksista toipuessa. Preferenssimme ja kyvykkyytemme muuttuvat ja kehittyvät. Jo tekstityksen fonttikoon suurentamisesta on iso apu ammatikseen tietokoneen äärellä kyhjöttävän keski-ikäistyvän pelinörtin kärsineille silmille. Tekstitysten olemassaolo itsessään edistää pelin saavutettavuutta ja helpottaa myös ilta-aikaan tapahtuvaa pelaamista silloin, kun kuulokkeita ei ole käsillä.
On helppo ajatella, ettei saavutettava suunnittelu kosketa minua, elämäni kunnossa ja tunnossa olevaa perustervettä ihmistä. Kuitenkin jo pelkästään ikääntymisen tuomat muutokset toimintakykyyn ja reaktionopeuteen vaikuttavat meistä jokaiseen. Arjen erilaiset haasteet ja aikataulupaineet ovat tuttuja niillekin, joilta ei jälkikasvua löydy. Ja toisaalta emme tarvitse erityistä syytä siihen, että teemme pelikokemuksesta itsellemme mieluisan.
Saavutettavan pelisuunnittelun ansiosta voimme rakentaa pelaamisen saumattomaksi arkemme palaseksi omilla ehdoillamme. Nyt jos koskaan on mahdollisuudet elää sitä parhainta nörttielämäänsä.
