Historia, naisen asema, uskonto. Katsomoon saapuessani minulla oli mielessäni monenlaisia valtaan ja naisten rooleihin liittyviä teoksia, joissa työn raskauttamille ja naisen kapeasta asemasta kärsiville keskushenkilöille uskonto on henkireikä. Näyttämölläkin kuultava “nainen vaietkoon seurakunnassa” on kristinuskossa keskeinen teesi. Sääli, ettei näytelmä kerro siitä mitään uutta.
KokoTeatterin syksyn pääteos Janoavaiset keskittyy kahden eri säädyn edustajan, horrossaarnaaja Helena Konttisen (1871-1916) ja kirjailija Helmi Krohnin (1871-1967) elämään. Kahden samankaltaisen historiallisen hahmon rinnastaminen on oivallus, jolta kaipaisi enemmän kuin elämänvaiheiden luettelointia. Tekstiä on paljon ja näytelmän sisäinen aikajänne pitkä, 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Säätyjä erotellaan puvustuksen lisäksi murteella. Kaiken kaikkiaan syntyy kuitenkin vaikutelma, ettei näyttelijöiden kyvyistä saada kaikkea irti.
Tärkeän osan kerrontaa muodostaa veisuu. Laulut kuulostavat hyviltä, mutta eivät loppujen lopuksi oikein kiinnity juonenkuljetukseen. Pikemminkin ne liittyvät osaksi sitä uskonnollista kuvastoa, joka jättää itsetarkoituksellisen, jopa tunnustuksellisen tunnun. Uskonto on kulttuurin osa-alueena kiinnostava taiteen aihe, mutta voi kyseenalaistamattomia sävyjä saadessaan herättää ei-uskovaisessa katsojassa uskontotuntitraumat eloon. Olo on kuin joulukirkossa: tämä kai kuuluu tähän menoon, vaikken tiedä miksi. Siltä osin jonkinlainen sisältövaroitus markkinoinnissa olisi ollut paikallaan.
Mitä kaikkea kankaalla voi tehdä?
Lavatoteutuksessa katsojat on asetettu esiintyjien ympärille. Lopputulos muistuttaa kristillisen taiteen perinteistä, joissa Jeesus opetuslapsineen kuvataan usein ihmisten ympäröimänä. Esityksen persoonallisimmaksi elementiksi korostuvat katosta riippuvat kankaat, jotka muuntautuvat kohtausten tarpeisiin milloin miksikin: enkelinsiiviksi, keinuksi, tuoliksi, tutkimuspöydäksi ja pullapitkoksi. Väliajan jälkeiselle ajalle olisin silti toivonut niiden pidempää poissaoloa kuin yhden kohtauksen ajaksi dramaturgisen selkeyden vuoksi.
Janoavaisten kaksi puoliskoa rakentuvat muutenkin hieman epäsuhtaisesti, kun (sinänsä hienon) enkeli-ilmestyksen jälkeen katsellaankin vielä ihmisten välistä draamaa puolisen tuntia. Repliikkejä on niin paljon, että tunnetasolla on vaikea pysyä perässä. Näytelmän tavoite yhteyden muodostumisesta jää saavuttamatta. Vastapainona näyttelijäntyö on hyvin fyysistä, mikä sekoittaa katsojaa entisestään: toiminnalta puuttuu suunta. Kenties kyse on meditatiivisestä liikkeestä, mietin myöhemmin kuullessani sanaparin keskustelutilaisuuden aikana.
Päähenkilöiden lääkärikäynneillä tarjoutuu mahdollisuus kontrastiin, kun henkisyyttä elävien hahmojen kokemusmaailma törmää karuun tieteeseen. Kohtaukset jäävät kokonaisuuteen nähden valitettavan ylimalkaisiksi. Osittain kai siksi, että Svenska Teaternin Sielujen saari on syksyllä käsitellyt naisten lääkärien taholta kokemaa epätasa-arvoa niin ansiokkaasti.
Kun Krohn tuo näkemyksiään esiin julkisesti, sanomalehtien edustajat käärivät hänen kätensä kankailla kuin ristille vieden häneltä viimeisenkin toimijuuden. Kuva muistuttaa pääsiäisen tapahtumista ja konkretisoi yksilön äänen uhraamista tehokkaasti, joskin kuluneella tavalla.
“Sydämen kompassi avautuu”
1800-luvun uudet henkisyyden muodot, kuten ruusuristiläisyys, teosofia ja kristalleilla parantaminen, pilkahtelevat mainintoina tapahtumien kirjossa. Keskivertokatsojalle tutummat aikalaiset, Erkki Melartin (1875-1937) ja Aino Kallas (1878-1956), kannattelevat Krohnia eri elämänvaiheissa. Elävä musiikki tuo ilmaisuvalikoimaan mukavan lisän, jota olisi mieluusti voinut hyödyntää enemmän ja monipuolisemmin.
Vaikka kuvauksen kohteet eivät ole sukupolvensa tunnetuimpia edustajia, lavalla heitä kunnioitetaan niin paljon, että elävien ihmisten sijaan heistä muodostuu puujumalia. Mielestäni suomalaisen taiteen helmasynti on edelleen liian suuri todellisten henkilöiden ihannointi: verrattain nuori kansakunta ei vielä ole valmis kohdistamaan kaapin päälle röntgenvaloa. Näytelmän yhteiskunnallisia oloja syventämätön esitystapa sopii muutenkin paremmin henkisestä kehityksestä kiinnostuneille kuin historian ystäville. Esimerkiksi horrossaarnaaminen jää käsitteenä pelkän esityksen ääneltä ja vimmalta hämäräksi.
Esityksen puheenparsi on jalkautunut käsiohjelmaan asti, mikä luo sisältöön oman säväyksensä. Realismia tavoittelevan kuvauksen yhteydessä se herättää katsojassa kysymyksen, pyritäänkö ilmaisussa ironiaan vai onko prosessin aikana päinvastoin menty niin syvälle, että kriittinen etäisyys aiheeseen on kadotettu.
Spiritualismi elää
Odotuksiini nähden nurinkurisesti näytelmä päättyy heräämiseen eräänlaisena päätepisteenä elämänmittaiseen etsintään. Esityksen jälkeen järjestetty keskustelutilaisuus selitti taiteellisia ratkaisuja osaltaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Helena Kallio toi tilaisuudessa esiin muun muassa näytelmässä Konttisen suuhun laitetun lausahduksen sanansaattajien palvonnasta evankeliumin sijaan ja rakkauden tärkeyden.
Siitä huolimatta, että seuralaiseni kanssa kiiruhdimme kesken tilaisuuden junaan, ehdimme oppia sen, että spiritualismi on edelleen olemassa Krohnin perustaman Suomen Spiritualistisen Seuran muodossa. Katsojan kotiläksyksi jää tykönänsä selvittää kytkökset tämän päivän henkisen kasvun retoriikkaan.
Ensi-ilta 28.10. Esityksiä 17.12. asti.
