Ruuhkavuodet on käsitteenä useimmiten varattu kolmekymmentä täyttäneille lapsiperheellisille. Tiedotusvälineissä ryhmän edustajille tarjotaan kilvan arjen selviytymisvinkkejä ja sympatiaa. Miten aihetta lähestytään teatterin keinoin? Tragikomedia lienee siihen sopivin lajityyppi. Kiitettävää kyllä, Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämön Kaaoksessa ei vellota lapsiperhearjessa, vaan yksi keskushenkilöistä on sinkku eikä lavallakaan pistäydy kuin yksi alaikäinen hahmo.
Vuoristorataa sen sijaan luvataan jo verkkosivujen esittelytekstissä. Vauhtia ja huutoa riittää suorastaan farssiksi asti. Tapahtumia on paljon ja kerronta vain lisää kierroksia lavalla nähtyyn, kun keskushenkilöt selostavat tilanteita niiden ollessa vielä käynnissä. Näyttämölle fiktion ajassa parhaillaan tapahtuvan selostaminen luo jännitettä, toisaalta myös rauhattomuutta. Katsojalle muodostuu vaikutelma, että kerrotaan useita tapahtumaketjuja yhtä aikaa eikä juonen rönsyilyltä maltettaisi lähteä väliajalle.
Kun todellisuus törmää unelmiin, tapahtuu kaikenlaista yllättävää. “Kyläkauppa, jonka takahuoneesta voisi tarkkailla vuodenaikojen vaihtumista” jää arkipäivien pyörityksessä pelkästään juhlapuheeseen sopivaksi haaveeksi. Ryhmäteatterissa vuonna 2008 kantaesitetty Kaaos on osa näytelmäkirjailija Mika Myllyahon trilogiaa, jonka muut itsenäiset osat ovat Paniikki ja Harmonia. Nykyihmisen kohtaamia vaatimuksia valottava teos keskittyy kolmen naisen ystävyyteen hajanaisia olosuhteita tasapainottavana voimana.
Nyrkit puhuvat
Phoebe Waller-Bridge rikkoi neljännen seinän Fleabag-sarjassaan (2016-2019) niin vetävästi, että hänen innoittamanaan yhä useampi on halunnut kokeilla samaa myös elokuvissa ja teatterissa. Aino-näyttämön pienessä tilassa kerrontaa korostaa lisäksi video, jolla nähdään toistuvasti keskushenkilöiden hankalissa tilanteissa päälleen saama vesisuihku. Video sopii väkivallan kuvaamiseen ja rytmittämiseen, mutta tuntuu muuten pikemminkin selittävältä ja ylimääräiseltä, melkein kuin näyttelijäntyön puutteita paikkaavalta tehosteelta. Kerronnan tahti on niin kova, että näiden keinojen avulla varmistetaan katsojan pysyminen mukana.
Ratkaisu heijastuu lavasteisiin ja rekvisiittaan. Repliikeistä saatavaa tietoa alleviivataan projisoinneilla. Paradoksaalisesti laseissa juomat seisovat paikoillaan kuin värikkäät tuoksukynttilät samalla kun videot pyörivät taustalla ja näyttelijät kastuvat nauhalla. Oikea neste olisi tuonut lavalle vaaran tunnetta ja läsnäoloa.
Myös vähempi tavara olisi riittänyt sijainteja (ja henkilöiden mielenmaisemaa) ilmaisemaan. Terapeutin työpyödällä No Logo kohtaa Fifty Shades of Greyn. Ja vaikka kahvilassa joutuu tekemään nauruhermoja kutkuttelevan tiukkoja valintoja oikeanlaisen paahdon, sokerin, maidon ja kahvipapujen parhaan tuotantomaan suhteen, monin paikoin harvemmilla repliikeilläkin olisi pärjätty.
Väkivalta toimittaa juonenkuljetuksessa keskeistä virkaa. Keskuskolmikon nyrkit joko puhuvat tai haluaisivat puhua. Terapeutti katselee tapailemansa asiakkaan, “elokuvamieheksi” kutsutun hahmon kanssa Taksikuskia ja Fight Clubia. Opettajaa näyttelevän, suomalaisen elokuvan väkivaltakuvastosta väitöskirjaa kirjoittavan Anna Pitkämäen mukaan “Kaaoksessa väkivalta problematisoidaan, kun roolihahmoni purkaa tilanteen lopulta monologissaan” (ESS, 22.10.). Ensisijaisesti väkivalta toimii esityksessä kuitenkin huumorin lähteenä. Koska naisilta ei odoteta paineiden purkautumista fyysisesti näkyvällä tavalla, vastakohta suorastaan hyperkorrektisti käyttäytyvään arkiminään tuottaa yhteensopimattomuuteen perustuvaa komiikkaa.
Kun toimittaja vetää turpaan toista naista petollisen miehen sijaan, näytelmä tarjoaisi mahdollisuuden käsitellä sisäistettyä naisvihaa, mutta se ei hyödynnä sitä sen enempää. Häivähdyksiä feministisestä katseesta pilkahtelee miesten ja naisten erilaista kohtelua koskevissa huomioissa.
Kokonaan oma lukunsa on kysymys siitä, miksi naishahmojen kokemusmaailmaa käsittelevän näytelmän on kirjoittanut ja ohjannut miesoletettu. Toisaalta kolme naisnäyttelijää esittävät kaikki näytelmän 21 hahmoa, joista moni on miehen karikatyyri. Näytelmässä eletään hyvin cis- ja heteronormatiivisessa maailmassa.
Kaaosta aiheena ja ilmaisuna
Vilkkaasti etenevän näytelmän parasta antia ovat nopeat roolinvaihdot. Näyttelijöitä ei heti tunnista samoiksi, juuri äsken lavalla toisessa hahmossa nähdyiksi henkilöiksi. Keinovalikoimaltaan sivuhahmot eivät jää pelkän peruukki- ja tekoviiksiefektin varaan.
Pohjimmiltaan ilmeikkäät, joskin äärimmäiset hahmot eivät harmi kyllä kestä pidempää tarkastelua huumoriarvon karisematta. “Elokuvamiehen” kaksoisolennosta sen sijaan olisi voinut saada esiin toisenlaista ulottuvuutta. Katsojan mieleen jää kaihertamaan, että tosiaan, sitä ”pelokasta puolta” olisi voinut kuunnella enemmän. Doppelgängerin ilmaantuminen olemukseltaan täysin toisenlaisena, mutta alter egonsa kanssa aina samanlaisissa vaatteissa herättää joka kerta hilpeyttä. Mitä toinen puoli olisi mahtanut kertoa, jos häntä ei olisi jätetty pelkän varjon osaan?
Perusilmaisultaan Kaaos tavoittelee jonkinlaista realismin tasoa samalla kun pyrkii humoristiseen liioitteluun. Satiirin ja naturalistisen kuvauksen välimaasto jättää paikoin aukkoja henkilöiden motivaatioihin. Siitä huolimatta, että vuorosanoissa perustellaan toimintaa rationaalisesti, emotionaalisella tasolla on vaikea ymmärtää, miten terapeutti voi kiinnostua karikatyyriksi jäävästä “elokuvamiehestä”.
Kaaos heijastuu valitettavasti näyttämöilmaisuun muillakin tavoin. Olisin esimerkiksi halunnut kuulla nokkahuilulla soitetun Finlandia-hymnin ja varmasti nauttinut siitä, jos idealle olisi annettu näyttämöllä mainintaa ja soittajan poishätyyttelyä suurempi tila.
Viimeistään väliajan jälkeen rytmiä olisi ollut syytä rauhoittaa. Kun näytelmän loppua lähestyttäessä vielä mennään oikeussaliin ja taas kuullaan uudesta väkivaltatilanteesta, viimeinenkin uskottavuuden ripe suomalaisen yhteiskunnan kuvaamisesta karisee. Siitä huolimatta, että ilahduin taustalle heijastettujen liekkien äkillisestä vaihtumisesta kaltereiksi, kesäteatterimaisen känniputkakohtauksen lattialle kusemisineen ja oksentelemisineen olisin jättänyt kokonaan pois. 2020-luvulla naishahmojen törttöily tuntuu jo vanhalta jutulta.
Kriisivuodet?
Viimeisten minuuttien kontrasti kahden tunnin aikana nähtyyn korostuu. Loppu on terävä, kun elämä yhtäkkiä rauhoittuukin. “Ei tapahtunut mitään mainittavaa.”
Oliko tässä joku sanoma, pohti avec vielä seuraavana päivänä. Esityksen tarkoituksena oli kai pikemminkin tarjota hauska terapiaistunto ruuhkavuosia eläville. Katsomon keski-ikää olisin kylläkin veikannut jonkin verran korkeammaksi.
Käsitteen merkitystä Kaaos sai pohtimaan. Näytelmän perusteella ruuhkavuodet voisi tulkita synonyymiksi keski-iän kriisille. Riittääkö kaaoksen taltuttamiseen ruuhkan tiedostaminen? Kai on vain löydettävä keinot siihen, ettei tapahtuisi mitään mainittavaa.
Ensi-ilta 31.8. Esityksiä 18.2. asti
