Paleofiktio on kirjallisuuden laji, joka haahuilee jossain historiallisen romaanin ja spekulatiivisen fiktion välimaastossa. Genren kirjat listataan scifi- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistuneella Risingshadow-sivustolla, ja maagiset elementit ovat iso osa monia paleofiktiivisiä teoksia, ja silti monet näistä teoksista ovat vaatineet vähintään yhtä paljon tutkimusaineistoihin tutustumista kuin keskiverto historiallinen romaani.
Paleofiktio on suomalaisen paleontologi-kirjailija Björn Kurténin omia kirjojaan varten kehittämä termi. Vastaava englanninkielinen genren nimi on prehistoric fiction, joka ehkä selvemmin kertoo, mistä on kysymys. Paleofiktion tapahtumapaikkana on esihistoriallinen aika, eli tapahtumat sijoittuvat niin kauas historiaan, ettei siitä ole kirjallisia lähteitä. (1)
*
Omia paleofiktio suosikkejani ovat Sue Harrisonin ja Stephen Baxterin kirjat. Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -kirjasarja on kaunis ja väkevä kertomus ihmisistä. Hänen toinen sarjansa Tarinankertoja on myös hyvä. Stephen Baxterin Mammutit kirjasarja on paleofiktiota ja eläinfantasiaa, sillä sen päähenkilöt ovat mammutteja.
Paleofiktiossa minua kiehtoo nimenomaan aikakausi. Paleofiktio on esihistoriallista fiktiota ja siinä parasta on mielikuvituksen ja tutkimustiedon yhdistyminen. Osa paleofiktiosta nojaa toisia enemmän tutkimukseen. Tärkeintä itselleni on hyvin rakennettu esihistoriallinen maailma ja kiinnostava tarina. Itselleni ero historiallisen romskun ja paleofiktion välillä on siinä, että paleofiktiolle sallin itse enemmän maagisuutta ja historiallista epätarkkuutta. Jos historiallinen romaani sisältää maagisia elementtejä, pidän sitä itse enemmän historiasta inspiroituneen fantasiana tai vaihtoehtohistoriallisena teoksena. Paleofiktiossa suhtaudun vapaammin eri elementtien yhdistelemiseen.
Pelien puolelta olen itse pitänyt paleofiktiivisen roolipelin rakentamisesta dunkun 5 edikan pohjalta. Toinen pelisysteemi, josta olen pitänyt roolipelaamisen puolella pohjana paleofiktiolle, on RuneQuest.
-Riikka
*
Monen lukijan ensimmäinen kosketus paleofiktioon on varmaankin ollut Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja ja varsinkin sen aloitusosa Luolakarhun klaani. Minä puolestani muistan omasta lukuhistoriastani Charles G. D. Robinsonin romaanin Tulen löytäjät. Tulen löytäjät on julkaistu poikien seikkailukirjoihin erikoistuneessa Punainen sulka -sarjassa 1960-luvulla, ja alkuperäisteos In the morning of time on alun perin ilmestynyt vuonna 1919. Ei siis mikään tuore tapaus. Tämän päivän lukija ei tiedä itkeäkö vai nauraa kirjan seksistiselle ja erityisesti rasistiselle maailmankuvalle. Nimensä mukaisesti tulen löytäminen on romaanissa käänteentekevä tapaus, joka toimii lähtölaukauksena muillekin keksinnöille. Erilaisten luonnonilmiöiden lisäksi uhkana ovat idästä tulevat “vääräsääriset” villi-ihmiset, jotka ovat tietenkin vähemmän kehittyneitä kuin fokuksena oleva tulenlöytäjäheimo.
Ja kuitenkin tekee mieli todeta, että kirjalla on ansionsa. Päähenkilö Gromin puoliso A-ia ei jää vain kotiluolaan lapsia vahtimaan vaan lähtee miehensä kanssa tutkimusretkille. Romaanissa kuvatut seikkailut ovat oikeasti jännittäviä. Lisäksi lukija saa hyvän kuvan siitä miten vaarallinen, selittämätön ja ihmeellinen maailma on varmaankin ollut näiden varhaisten ihmisten näkökulmasta.
Lastenkirjallisuuden puolelta sopii myös mainita Maijaliisa Dieckmannin Ram-sarja, joka kertoo Ram-tytön elämästä ja selviämisestä kivikautisessa Suomessa. Sarjaan kuuluvat Ram ja linnunkuvainen ruukku, Ram löytää synnyinsijansa ja Ram, tähtien tytär. Dieckmannin tuotannossa on paljon historiallisiin miljöisiin sijoittuvia teoksia, jotka kertovat lasten elämästä menneinä aikoina.
-Noora
*
Sain kolmetoistavuotiaana pitkän kärttämisen jälkeen lopulta luvan lukea äidin kirjahyllyssä odottaneita tiiliskivikirjoja, joilla oli sellaisia mielenkiintoisi nimiä kuin Luolakarhun klaani, Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät ja Tasangon vaeltajat. Jälkikäteen on ihan ymmärrettävää, miksi äiti ei aikaisemmin antanut minulle lupaa niiden kirjojen lukemiseen. Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -kirjoja on leikillään vähätelty ”pehmopornona”, mutta vaikka sisältö paikoitellen varsin graafista onkin, Maan lapset on kuitenkin paljon muutakin kuin ylipitkiä seksikohtauksia. Kuusiosaisen kirjasarjan osat 1.-4. julkaistiin vuosina 1980-1990, ja kirjailija teki niitä varten huomattavan mittavan taustatyön, joka näkyy tekstissä välillä puuduttavana tietotulvana. Osa tarinan rakennuspalikoina toimineista tutkimustuloksista on sittemmin vanhentunut, ja kirjassa esitetyt ajatuksen naisten ja miesten luonnollisista eroista särähtää 2020-luvun lukijan korvaan. Silti Untinen-Auelin mammuttimaisissa teoksissa on jotain, mikä ei ole vanhentunut: UntinenAuel on mestari kuvaamaan henkilöhahmojensa tunne-elämää, ja tunteiden vaikutusta ihmisten toimintaan. Hänen teoksissaan suhtaudutaan myönteisesti eri seksuaalisiin suuntauksiin, ja vaikka sitä seksiä nyt ihan oikeasti aika paljon kirjoissa onkin, suostumuksellisuuteen kiinnitetään vahvasti huomiota. Vaikka suostumuksellisuuden käsittely on isossa roolissa kirjoissa, niin ensimmäisessä osassa käsitellään myös suostumuksen puutetta. Untinen-Auelin kirjoissa on myös niin vahva ympäristö-agenda, että on pakko pohtia, kuinka moni kustantaja nykyään uskaltaisi niitä julkaista pelätessään tekstin kuulostavan saarnaavalta. Sarjan viimeiset kaksi osaa julkaistiin vuosina 2002 ja 2011, ja jotain Untinen-Auelin luomien henkilöiden vetovoimasta kertoo, että hänen kirjojaan 80-luvulla lukeneet fanit palasivat sarjan pariin vielä kymmenen ja kahdenkymmenenkin vuoden jälkeen.
-Katinka
*
(1) Lähteenä Wikipedia [https://fi.wikipedia.org/wiki/Paleofiktio] ja [https://en.wikipedia.org/wiki/Prehistoric_fiction]
