Kun Eugène Ionescon (1909-1994) Tuolit kantaesitettiin 1950-luvun alussa, vain toiset teatterintekijät osasivat arvostaa sitä. Katsomon tuolit jäivät tyhjiksi, kunnes vuosien päästä näytelmä toteutettiin uudestaan. Aika oli kypsynyt.
Kellariteatterin ensi-illassa ei ollut tupa täynnä. Yleisöstä lähtevän äänen perusteella sitä ei olisi kuitenkaan arvannut. En muista koskaan kuulleeni suomalaisten katsojien nauravan niin kovaa teatterissa, etenkään, kun kyse ei varsinaisesti ole komediasta. Näytelmää on kiusaus lähestyä pitkänä sketsinä siitä huolimatta, että sen henkilöiden elämäntarinat käyvät yhä koskettavammiksi.
Absurdin teatterin klassikossa komiikka kietoutuu yhteen tragiikan kanssa. Ionescon mukaan huumori paljastaa ihmisen toiminnan epäjohdonmukaisuudessa piilevän murhenäytelmän. Tuoleissa erakkosaarellaan asustava ikääntynyt pariskunta haluaisi oikeastaan perua puhetaitajan ja kutsuvieraidensa saapumisen, kun sen hetki on vihdoin käsillä. Jos se onkin liian rasittavaa.
Komiikan keinot tuottavat traagisia kohtaloita, kun ristiriitaiset, mutta samalla syvästi inhimilliset henkilöhahmot antavat samanaikaisesti vierailleen tietoa, joka ei voi pitää paikkaansa. Rinnakkaiset tarinat korostavat totuuden tulkinnanvaraisuutta; sitä, että totuus kuuluu kaikille eikä siis oikeastaan kenellekään. Nauru ei vie katharsikseen. Katsojalle henkilöiden kanssa vietetyt hetket ovat silti suorastaan terapeuttisia.
Keisarin uudet tuolit
Hän ei ole epäsosiaalinen, hän vain viihtyy yksin. Näin vanha rouva kuvaa miestään näytelmän alkupuolella. Yhteisö on läsnä jo odotuksessa, samalla kun näkymättömät kutsuvieraat korostavat kaiken tärkeän poissaoloa. Poissa on myös merkitys ja sanoma, jota ollaan vasta kohta kertomassa, kunhan sille oikeutta tekevä puhetaitaja vain saapuu.
Onko sosiaalinen vuorovaikutus pelkkää tuolileikkiä, kilpailua, esitystä? Näytelmässä kulkee mukana teennäisten tapojen kritiikki. Näkymättömien vieraiden kanssa flirttaillaan, heitä imarrellaan ja heitä torutaan. Vieraalta saatu lahja voi yhtä hyvin olla kukka, korppi, päärynäpuu, kehto tai maalaus.
Kaksikko, jossa nainen ihailee mutta piikittelee miestään, on Ionescon tuotannossa tavanomainen. Vanhahtava sukupuoliasetelma ei häiritse liikaa, sillä näytelmässä eletään historiatonta, lähes dystooppista aikaa, jossa Pariisi on uponnut tuhansia vuosia sitten. Toisaalta yhteiskunnan pää on keisari. Ainakin siis jos luotamme henkilöiden sanaan. Heidän nuoruudessaan “kuu oli vielä elävä”. Puvustus heijastelee hahmojen epäsuhtaisuutta: vain Semiramisilla on kengät, hänen miehellään taas ei ole edes nimeä, ainoastaan ilmastointiteipillä paikatut verkkarit.
Näyttelijäntyö rikastaa loruja ja sanaleikkejä pulppuilevaa käsikirjoitusta entisestään. Teija Auvisen ja Auvo Vihron pariskunnan energia kantaa läpi koko puolitoistatuntisen esityksen. Parivaljakon tunnetilat kulkevat uskottavasti lapsekkaasta leikistä hajamielisyyden, harmin ja kinastelun kautta kohti olemassaolon kysymyksiä. Ensin matkitaan helmikuuta, kohta katse kohdistuu katuihin, jotka henkilöiden mukaan nimetään ja hetkeen, jolloin ei enää ole mitään syytä elää. “Ja sitten nau.”
Yhteisön ja erakkojen tuolileikit
Näyttämö täyttyy tuoleista. Lavalle rakentuu tyhjien istuimien muodostama katsomo verrattomasti rytmitetyssä valssissa, jonka päätteeksi henkilöt saavat rehkittyä talon kaikkein pienimmänkin penkin paikalle. Yksi näytelmän kohokohdista on esiripun valahtaminen tuolikokoelman edestä.
Katsojalle tulee tunne, että höperö pariskunta leikkii nämä samat vuorosanat läpi joka ilta. Henkilöt puhuvat paljon, mutteivät sitä mitä tarkoittavat tai mitä haluaisivat tarkoittaa: he eivät “saa ilmaistua”. Kuulemme lukemattomia kertoja, kuinka miehestä olisi voinut tulla talousmiesten päällikkö tai näyttelijäpäällikkö, jos hänellä vain olisi ollut hiukan kunnianhimoa. Toisto kertoo jatkuvan ilmaisun tarpeesta ja vaikeudesta, kokemuksen välittämisen mahdottomuudesta. Kuoleman väistämättömyys piileskelee sivulauseissa. Puhetaitaja on kuin Godot, jonka saapumista pohjustetaan ja pohjustetaan aina loppuratkaisuun saakka.
Suomennoksesta sekä lavastus- ja pukukonseptista vastaavan teatterinjohtaja Otso Kauton ohjauksessa tekstin paradoksit pääsevät oikeuksiinsa. Näkee, että näytelmä on läpikohtaisin tuttu. Pienet muutokset alkutekstiin ja lavastussuunnitelmaan ovat hyvin perusteltuja. Ainoastaan loppuun olisi tarvittu vielä ensi-illassa hiven lisää terävyyttä.
Klassikkoa voisi tulkita monesta näkökulmasta. Toteutuksen musiikkidramaturgia jää siihen nähden hieman epäjohdonmukaiseksi, ikään kuin päättämättömäksi, mihin suuntaan teosta viedä. Kenties tulevaisuudessa Tuoleja voi kokeilla tulkita ja kotouttaa vielä reippaammin – vai mahtaako näin notkean teoksen kohdalla siihen olla koskaan edes tarvetta?
Elämättömän elämän perintö
Absurdin teatterin käsitteen luoja, teatterikriitikko Martin Esslin (1918-2002) kuvaa Ionescon tuotantoa “antiteatteriksi”. Näytelmäkirjailija ei ollut kiinnostunut eeppisistä kertomuksista vaan henkilöidensä todellisuuden näyttämisestä, yksityisten painajaisten kuvaamisesta. Mitä jää jäljelle kaikista vuosien varrella kootuista muistikirjoista? Voiko vastuun niistä jättää puhetaitajalle?
Harmillisen usein laitosteattereissa pääosaa esittää tuotannon hintalappu. Tuoleissa valot ja rekvisiitta tukevat näyttelijöitä ja heidän sanomaansa tavalla, jota ei ollut tajunnut kaipaavansa. Seuralainenkin pyörsi puheensa klassikoiden tunkkaisuudesta.
Suomessa Ionescoa on esitetty aivan liian vähän. Tuolit todistaa, että tilanteen on aika muuttua.
Ensi-ilta 30.9. Esityksiä 25.3. asti.
