Tiedättehän, kuinka kesämökille ajautuneet kirjat ovat ikään kuin oma genrensä, jolle voisi jossain leppoisassa kirjastossa olla ihan oma hylly. Ne eivät suinkaan ole huonoja kirjoja (tai, Tolkien meitä auttakoon, Valittujen palojen kirjalyhennelmiä), muutenhan ne olisi alun alkaenkin hylätty kierrätyskeskukseen, eikä viety kesämökille. Ne ovat sellaisia kirjoja, joihin ei vain ehkä ajattele talven aikana tarttuvansa.
Minun täydellinen kesämökkikirjani ei tutkiskele maailmaasyleilevää aihetta tuoreesta näkökulmasta, vaan se on juuri oikeanlainen yhdistelmä keveyttä ja jännitystä. Lapsena kahlasin kesäisin läpi kasakaupalla seikkailukirjoja. Erityisesti viihdyin Enid Blytonin Seikkailu- ja SOS-sarjojen sekä Robert Arthurin 3 etsivän parissa. Muisto siitä, kuinka Seikkailujen saaressa kuljettiin merenpohjan alle kaivetussa tunnelissa nostattaa edelleen kylmät väreet. Sittemmin hyppäsin Agatha Christien pariin ja keräsin johtolankoja Hercule Poirot’n, neiti Marplen sekä Tommyn ja Tuppencen olkien yli.
Jostain syystä nimenomaan Christien kirjoihin on pinttynyt aivan erityisen sinnikäs kesämökin tuoksu. Englantilaiset murhamysteerit ovat omalla tavallaan herttaisen naiiveja, ja niitä leimaa tietynlainen sovinnaisuus. Vaikka tarinoiden ytimessä onkin henkirikos, voi lukija siitä huolimatta olla varma, ettei yhtäkkiä käännytä turhan rankkojen teemojen pariin, eikä väkivallalla mehustella tarpeettomasti.
Harmillista (joskin ymmärrettävää), rikosten kuningatar Christie ei ole kirjoittanut uutta mysteeriä enää 46 vuoteen. Luettuani jokaisen Poirot’n ja Marplen tapauksen jo muutamaankin kertaan olen viettänyt kesäni siinä uskossa, että nämä ihastuttavan kliseiset ja ylenpalttisen glamoröösit whodunnit-mysteerit ovat auttamattomasti menneisyyttä. Luulin, että tarjolla on enää vain kovaksikeitettyjä rikosetsiviä ihmissalakuljettajia jahtaamassa tai synkistelevää nordic noiria, jota en jaksa lukea sitten alkuunkaan.
Tänä kesänä löysin viimein tieni Only Murders In The Buildingin pariin. Vuoden 2021 elokuussa ensi-iltansa saanut OMITB (joka on katsottavissa ainakin Disney+-palvelussa) täytti kesämysteerien tyhjiöni täydellisesti, vaikka onkin tv-sarja eikä kirja.
Sarjassa murhaillaan yläluokkaisen sofistikoituneesti Manhattanin “vanhan rahan” mahtipontisessa Arconia-luksustalossa. Vaikka miljöönä onkin New York, vievät värimaailma, lavastus ja puvustus ajatuksen 1920-luvun Lontooseen. Myös näyttelijöiden välinen dynamiikka on varsin onnistunutta: Steve Martin on sympaattinen kuin vanhanaikainen nallekarhu, Martin Shortin rooli on juuri oikealla tavalla ylidramaattinen, ja lakoninen Selena Gomez on mainio kontrasti näille kahdelle.
OMITB tuo mieleeni Christien mysteerien lisäksi myös varhaisimman kesämökkisuosikkini Enid Blytonin. Juonenkäänteisiin sisältyy lukuisia nuorten seikkailukirjoista tuttuja elementtejä, kuten salakäytäviä, maalauksiin piilotettuja johtolankoja ja antagonisoidun, kilpailevan tutkijaryhmän. Onpa mukaan päässyt myös eläinhahmoinen silminnäkijä, ja mikä onkaan siinä roolissa parempi kuin puhuva lintu, joka voi kätevästi raakkua matkan varrella epämääräisiä vihjeitä.
Vanhan maailman glamourista huolimatta sarja on kuitenkin moderni. Alaviitteenä käsikirjoituksessa kommentoidaan muun muassa sukupolvien välistä kuilua. Gomezin esittämä nuori Mabel pyörittelee silmiään harmaahiuksisten herrojen boomer-tyypilliselle hämmennykselle informaatioteknologian ja sosiaalisen median parissa, kun nämä niin hellyttävän kovasti yrittävät päästä sisään nuorison meemikulttuuriin, ja allekirjoittavat sitten pikaviestin koko nimellään.
Metatasolle päästään, kun true crime -podcastien tekemiseen ja teatterimaailmaan sukeltavat sivujuonet päästävät katsojan kurkistamaan tuotantoprosessin kulisseihin. Välillä vilkaistaan harkitusti suoraan kameraan, ja Martin Shortin esittämä epäonninen teatteriohjaaja Oliver Putnam kommentoi käsikirjoituksen itsensä rakennetta: “God! This does not feel like a finale yet! Or does it..?”
Whodunnit-mysteereille, Christien universumille ja nuortenseikkailuille on tyypillistä tietynlainen maaginen maailma, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää ja kaikki ovat lopulta yhteydessä toisiinsa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, muutenkin kuin salakäytävien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että löysin Only Murders In The Buildingin nimenomaan kesällä, sillä se tarjosi minulle juuri sitä eskapismia, jota olin niin kovasti kaivannut.
