Nörttityttöjen proosakesä päättyy Ilona Vuoren novelliin Lasi. Kuinka käy ikääntyvän maratoonarin, kun lääkäri käskee vaihtaa lajia?
Sisältövaroitus: tapaturmakuolema
Usko-Armas Jästinen rypisti lääkärikuitin palloksi ja heitti sen seinään. Se osui suoraan Forrest Gump -julisteeseen ja posahti sieltä alas roskakoriin juoksijajulisteiden alle. Usko-Armaksen katse, joka seurasi paperipallon kulkua, osui seuraavaksi Juoksija-lehteen ja sen otsikoihin. Lihakset pinkeinä pinkovan hahmon jaloista pilkisteli paljastuksia: ”NIKSIT JUOKSIJANPOLVEEN”, ”KUNNON VENYTTELYN SALAT” ja ”NÄIN ET HYYDY VIIME METREILLÄ”. Usko-Armas oli lähilukenut lehden jo sen verran syväluotaavasti, että tiesi ratkaisun piilevän muualla.
Niksit olivat sitä paitsi puppua. Ainakaan hänen saamiinsa lääkärinlausuntoihin niillä ei ollut mitään vaikutusta. ”Usko-Armas”, lääkäri oli julistanut tuomionsa, ”näillä polvilla sinä et kyllä maratonista selviä”. Lääkäri ei selvästikään tiennyt, miten korkealla Usko-Armaksen todelliset tavoitteet siinsivät. Unissaan hän oli juoksijaheimon mahtava poppamies, uljas viestinviejä, joka pystyi laukkaamaan viikkokausia yhtä mittaa väsymättä, pysähtymättä, lepäämättä. Sehän oli heidän heimonsa perintö. Sitä lihaksetkin tottelivat. Ja polvet. Siitä ruikuttaminen olisi ollut yhtä typerää kuin valittaa sitä, että on pienempi kuin aurinko.
Ehkä jossain on mennyt perustavanlaisesti vikaan, Usko-Armas päätteli ja hörppäisi kunnon kulauksen palautumisjuomaa. Olenhan pitänyt hyvän huolen itsestäni, harjoitellut ja levännyt säännöllisesti, pitänyt hyvän ja ravitsevan ruokavalion, huolehtinut kunnon venyttelystä, palautumisesta, oikeanlaisesta välineistöstä. Juoksija-lehdet Usko Armas opetteli ulkoa, koska niitä ei ollut tapana ottaa mukaan pitkille lenkeille, eikä varsinkaan, kun hän päätti tehdä intervalliharjoittelua tai treenata yassoja tai polkujuoksua. Monipuolisuus on hyvän kunnon a ja o, hän vihelteli tyytyväisenä jolkotellessaan pitkin metsien ylväitä mäkireittejä. Hän ei lannistuisi edes väliaikaisista vammoista – työtapaturmiahan nyt sattui parhaillekin.
”Usko-Armas hyvä”, lääkäri motkotti ystävällisesti, ”sinullahan on jo ikää. Lihaksesi surkastuvat jo hyvää vauhtia, se on luonnonlaki. Toipuminen käy yhä hitaammaksi iän myötä, varsinkin toistuvista vammoista. Älä rasita itseäsi liikaa. Vaihda vaikka vesijuoksuun.”
Hän oli tehnyt kaiken oikein – ei hänellä pitäisi olla mitään syytä ryhtyä vaivaiseksi ja mummokerholaiseksi, räpiköimään vesivöiden kanssa hidastettua mammajuoksua julkisessa maauimalassa. Hän vaati saada uskoa yritykseen ja ansioon, porkkanaan ja palkintoon, syyhyn ja seuraukseen – järkevässä maailmassa kun lähti pisteestä A, pitäisi päästä pisteeseen B. Missä hän oli mennyt vikaan? Hän, kilometrinlaskija, pulssiuskovainen, kalorinmittaaja, päivärytmin noudattaja, kellon kanssa nukkuja, huolellinen, kestävä Usko-Armas?
Oli löydettävä syy. Hän ei suostuisi vain pyörittelemään peukaloitaan ja silmämuniaan typeränä kuin tumput suorina pihalla seisova lumiukko. Hänen päänsä pyöri vaistomaisesti puolelta toiselle, kun hän istui tuolissaan ja pohti syitä ahdinkoonsa. Silmämuniin heijastui kirjojen otsikoita, opaskirjojen ja vinkkareiden opuksia, sankaritaruja ja elämäkertoja, kunnes – katse osui pölyttyneeseen kirjankylkeen, nimekkeeseen, jossa täytyi piillä vastaus: Ensyklopediaan.
Usko-Armas päätti löytää vastauksen pian ennen kuin alkaisi tuntea syyllisyyttä. Hän avasi kirjan sokkona ja näpäytti syyttävän sormensa avonaiselle sivulle. Häntä vastaan katsoi parrakas mies ison päänsä kanssa, apinan ruumiissa. Artikkeli jatkui aukeaman molemmin puolin, hänen täytyi tarkistaa otsikko kääntämällä sivua: Evoluutio. ”Ahaa!” Hän huudahti puhkuen voitonriemua. ”Ne mokomat apinat! Minä tiesin sen!”
Usko-Armas alkoi lukea kuvanviertä ja kiinnitti erityisesti huomiota kohtaan, johon hänen maagisesti tahtova, määrätietoinen sormensa oli alun perin osunut. Se kertoi evoluution jatkuvuudesta, sen keskeneräisyydestä ja hitaudesta. ”Ihmisen esimuodot nousivat kahdelle jalalle noin 2 miljoonaa vuotta sitten. Tästä huolimatta ihminen ei vieläkään ole täysin sopeutunut pystyasentoon, vaan esimerkiksi nykyään yhä yleisemmät niskakivut johtuvat mahdollisesti siitä, että meillä on yhä nelijalkaisille ominainen niskarakenne. Jalkojen rakenne kärsii samoin evoluution hitaudesta, minkä ovat karvaasti saaneet todeta kestävyysjuoksijat monien vammojen muodossa – siitä huolimatta, että ihminen on yksi eläinkunnan parhaista juoksijoista.”
Usko-Armas tunsi yhtä aikaa helpotusta ja kauhua. Syy ei ollut hänen! Mutta jos 2 miljoonaa vuotta ei ollut riittänyt – kuinka kauan menisi, että ihminen, hän, sopeutuisi ja voisi juosta villinä ja vapaana, kuten hänen syntymäoikeuksiinsa kuului? Ei ainakaan hänen elinaikanaan.
Hän kirosi apinoita, jotka eivät olleet päästäneet hänen esi-isiään kehittymään aikaisemmin. Ne mokomat sopulit! Lannistivat parempiaan! Erilaisuuden pelossa kai.
Nyt oli vain siedettävä nykytilannetta. Hän muisti kuitenkin myös siunata nykyaikaa – entisaikoinahan hän ei varmaankaan olisi enää ollut edes haudan tällä puolen, vaan haaveilisi juoksuistaan jossain syvällä maan alla kuin päiväuninen katti.
Usko-Armas ei kuitenkaan voinut jättää asiaa tähän. Tarmokkaana miehenä hänen oli tehtävä jotakin rakentavampaa kuin perustettava antiapinasivusto Facebookiin tai kirjoitettava Juoksijaan juttu lajitovereille, etteivät hekään syyttäisi itseään vammoistaan. Hänen täytyisi keksiä jotakin ratkaisukeskeisempää. Hän ei suostuisi alistumaan tähän ikääntymisen involuutioon: se edusti kaikkea, mitä hän vastusti, nimittäin jäykistymistä, jumittumista, kapuloiden rattaisiin panemista kehitykselle, paluuta rauta-aikaan. Hän väsähti tarmokkaisiin haaveisiinsa ja nukahti nojatuoliinsa.
Unissaan hän juoksi jälleen, mutta tällä kertaa hän ei ollut enää pelkkä juoksijaheimon guru, gepardiakin nopeampi. Hänen jaloillaan ei ollut enää merkitystä, sillä hänellähän oli peukalo! Tuo merkillinen, pieni, mutta merkittävä ero! Hän oli keisari, hän heilutteli peukaloaan, tykkäsi juoksijoita ja tuomitsi muut kuolemaan.
Pidemmän päälle se ei kuitenkaan tuntunut riittävältä.
Hereille havahtuessaan hän mietti, voisiko pussijuoksu korvata hänen mahtavat haaveensa pitkien matkojen päihittämisestä. Ajatus häipyi samantien. Entä peukalopaini? Sormikoukku? Tai pelkästään terveellä jalalla juokseminen? Ei, työskentelevä jalka rasittuisi liikaa ylimääräisestä painosta, ja meno olisi paitsi naurettavaa myös hidasta.
Valvetilan rajamailla hän keksi sen. Jo lapsena Usko-Armas oli osannut hyvin seisoa käsillään. Hänellä oli hyvät, vahvat kädet, joita edes ahkera juoksutreeni ei ollut surkastuttanut. Hän alkaisi juosta käsillään! Enempiä pohtimatta päätös oli tehty, ja Usko-Armas tunsi katselevansa kuin ennustajanlasin läpi suoraan silmiin uutta uljasta tulevaisuuttaan, laji-isyyttään käsijuoksijoiden mahtiheimon johtajana. Kahdella jalalla juokseminen, pyh! Niin vanhanaikaista! Kuin kolmipyöräisellä yrittäisi ajaa Tour de Francea! Hän piteli mielensä kirkasta kristallilasia oikeassa (paremmassa) kädessään ja tunsi löytäneensä vastauksen kaikkiin huoliinsa, ratkaisun kaikkiin niihin edeltäviin hetkiin, joina oli epäillyt oman olemassaolonsa merkitystä.
Ehkä kehitys vielä kääntyisi tästä nopeutuvaan nousuun – ehkä hänen jälkeläisensä (sitten kun niitä tulisi) olisivat jo häikäilemättömän taitavia käsijuoksijoita. Hän myhäili onnessaan tälle ajatukselle, unet sekoittuivat unelmiin.
Sääli vain, että oivalluksen saapuminen oli antanut odottaa itseään niin monta vuotta. Oli ryhdyttävä viipymättä työhön, kurottava umpeen menetetty aika.
Harjoittelu alkoi heti seuraavana päivänä. Hän oli lannistumaton, kärsivällinen, sitkeä: hän seisoi ensin käsillään, sitten hän otti pari ”askelta”, kokeili lopulta portaita. Pitkällisen harjoittelun jälkeen hän uskaltautui juoksemaan sisällä talossa, huoneesta toiseen. Vaikeuksia tuotti aluksi outo näkymä, pään haavoittuva sijainti matalalla törmäysalueella, mutta muutama ensiapukerta opetti hänet lähes luonnonlahjakkuudeksi, eikä hän pian enää tarvinnut laastareita eikä muitakaan siteitä.
Kun hän oli jo viikkokausia harjoitellut öisin juoksemalla talon ympäri nopeuttaen vauhtiaan pikkuhiljaa, hän koki vihdoin olevansa valmis maastoon.
Usko-Armas tunsi valmistautuneensa tähän hetkeen koko elämänsä. Jos kerran apinat olivat nousseet kahdelle jalalle, tottahan häneltä kävisi käden käänteessä, suorastaan kevyellä ranneliikkeellä, kahdelle kädelle nouseminen. Samoin juokseminen käsillä sujuisi yhtä näpsästi kuin alkuihmiseltä tasangoilla kävi gepardinväistely ja saaliin kiinniottaminen. Se mihin heidät alun alkaenkin oli luotu. Tämä oli pieni kädenkäänne hänelle, mutta iso sormien napautus ihmiskunnalle. Ja tulevaisuudelle!
Hän oli reippaampi kuin koskaan. Hän sitoi partansa huolellisesti (se oli valmistautumiseen panostaessa jäänyt ajamatta), kiinnitti otsalamppunsa ja vyötärölleen tiukasti suljetun juomarakon. Sitten hän lähti uljaaseen rannehölkkään halki öisen naapuruston. Helpotuksen ja saavutuksen tunteet kasvoivat hänessä hetki hetkeltä, pienimpienkin epäilyjen varistessa hänen päästään suoraan maahan alas (aika lähelle) kastematojen ja muiden alkeellisten eliöiden sekaan.
Usko-Armas nauroi niille sydämensä pohjasta. Hän halusi kääntyä vielä katsomaan, miten surkeita ne olivat hänen nerokkaaseen tahdonnäytteeseensä verrattuina. Hän käänsi päänsä lyhyeksi hetkeksi ja oli tyytyväinen.
Usko-Armas tunsi jotakin kirpeää ranteissaan. ”Pikkukiviä”, hän totesi itselleen, ”käsieni iho ei ole vielä sopeutunut niihin”. Pian sormet alkoivat kuitenkin näyttää yhä tummemmilta yössä ja haista raudalta.”Miten harmillista!”, hän vinkaisi, muttei lannistunut niin vähästä. Hän tunsi heikotusta – ehkä se oli äkillisesti muuttuneen päivärytmin ja päättäväisen ponnistelun luonnollinen seuraus. Oli kuin hän törmäisi johonkin. Tömähtäessään maahan hän oli hahmottavinaan sirpaleen törröttämässä vasemmasta ranteestaan. “Tosisaavutukset kirpaisevat”, hän päätteli juuri ennen kuin menetti tajuntansa.
Aamuyöllä postinkantaja löysi pitkäpartaisen hahmon sikiöasennossa postilaatikolla, lasinsiruisessa lammikossa, punaisella maalla.