Rakkauteni jalkapalloon alkoi kesästä 1998, ja Ranskassa pelatuista miesten maailmanmestaruuskilpailuista. Minä ja paras kaverini Anna olimme päässeet viidenneltä luokalta. Olimme hämmentäneet luokkakavereitamme fanittamalla jääkiekkoa, formuloita ja olympialaisia (90-luvun Mikkelissä moinen ei oikein istunut tytöille varattuun rooliin). Tuona kesälomana löysimme kuitenkin jotain vielä suurempaa: jalkapallon. Kotonani ei lajia seurattu, ehkä siksi, ettei Suomi pelannut. Miten sitten löysimme juuri jalkapallon? Siitä taitaa olla kiittäminen siskoni ystävää Sannaa, jonka perheessä jalkapalloon suhtauduttiin intohimoisesti. Sanna sai siskoni innostumaan lajista, ja sitä myötä myös meidät.
Minä ja Anna rakastuimme siis jalkapalloon. Ronaldo (tietenkin se alkuperäinen, Brasilian Ronaldo) nousi suosikiksemme, keräsimme pelaajatarroja kisojen viralliseen tarravihkoon, ja jännitimme rangaistuspotkuille menneitä pelejä yömyöhään. Aloimme vihata Ranskan joukkuetta, joka yksi kerrallaan pudotti suosikkimme, jotka olimme valinneet hyvin löyhin perustein. Pahinta kuitenkin oli, kun Ranska voitti finaalissa Brasilian. Myöhemmin tosin Brasilian ohi meillä molemmilla nousi Espanja. Miksi? Minulla suurin syy taisi olla Fernando Morientes, ja saatoin raastaa kavereideni hermoja tervehtimällä heitä useiden vuosien ajan ”Morientes!”.
Siitä lähtien jalkapallo on tarjonnut minulle unohtumattomia elämyksiä ja suuria tunteita (Espanjan fanina enimmäkseen epätoivoa, mutta myös suunnatonta riemua, kun mestaruudet viimeinkin tulivat). Kentän ulkopuolella fanikulttuuri ei kuitenkaan aina ole ollut naiselle helppo, mutta sen tajuamiseksi piti mennä opiskelijavaihtoon Ruotsiin. Lukuvuonna 2008–2009 sain kokea jotain ihmeellistä; kun menin baariin katsomaan peliä, puolet katsojista oli naisia, eikä kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Kukaan ei kysynyt olinko katsomassa peliä komeiden miesten takia, eikä kukaan tullut selittämään paitsiosääntöä. Studion asiantuntijoissa oli mukana naisia, ja kentän laidalla kommentoimassa olikin nainen.
Siinä vaiheessa Suomessa nainen jalkapallostudiossa oli harvinaisuus, ja muistan edelleen sen kun näin kerran oli, ja häntä pyydettiin tekemään top 5 listaus kisojen komeimmista miehistä, tietenkin. Ja kun Marianne Miettinen oli ensimmäisen kerran studiovieraana vuoden 2016 miesten EM-kisoissa, Suomessa räjähti someraivo, sillä monelle miehelle nainen studiossa oli liikaa, huolimatta Miettisen rautaisesta asiantuntemuksesta. Joku perusteli hänen sopimattomuuttaan sillä, että vaikka hän osasikin asiansa, hänen äänensä oli liian korkea, jotta sitä voisi kuunnella kun puhutaan jalkapallosta. Jalkapallosta saisi Suomessa siis puhua vain matalalla äänellä, ts. miehen äänellä. Naisen ääni jalkapallossa oli ärsyttävää huolimatta siitä, mitä nainen sanoo. Tämä kahdeksan vuotta Ruotsin kokemusteni jälkeen.
Vuosi 2016 oli kuitenkin käännekohta, sillä Miettinen osasi asiansa ja jäi vakiovieraaksi Ylen jalkapallostudioon. Hän raivasi tietä myös muille naisille, ja tämän kesän naisten EM-kisoissa saimme nauttia tilanteista, joissa studiossa oli puolet naisia. Enemmistöä ei sentään tainnut olla, vaikka kyseessä oli nimenomaan naisten kisat. Itselleni tuo vuosi oli myös käänteentekevä, sillä silloin aloin keskustella jalkapallosta naisten kanssa. Olin ollut monta vuotta jäsenenä GWU:ssa, eli Geek Woman Unite -facebook-ryhmässä. Siitä oli tullut minulle turvallinen tila intoilla asiasta kuin asiasta ilman pelkoa vähättelystä. Päätin avata miesten EM-kisoja varten ketjun, mutta muistan jännittäneeni sitä, tulisiko aiheesta keskustelua. En edelleenkään tuntenut oikeastaan muita naisia kuin Annan, joka jakoi intoni jalkapalloon. Ketjusta tuli kuitenkin todella suosittu: niin suosittu, että kesken kisojen piti avata uusi ketju, koska vanhasta ei enää tullut ilmoituksia. Minä ja Anna emme siis olleetkaan ainoita jalkapalloa rakastavia naisia, vaan meitä löytyikin pelkästään GWU:sta suuri joukko. Jo samana kesänä pidimme myös ensimmäisen live-kisastudion.
Kahden vuoden päästä alkoivat miesten MM-kisat, ja mietin, avaanko kisaketjun uudestaan. Hetken pohdinnan jälkeen päätin ottaa riskin ja perustaa aiheelle kokonaan oman Facebook-ryhmän. Ryhmän nimeksi tuli allmalepaneleiden inspiroimana All Female Football Panel, eli AFFP. Kutsuin ryhmään Annan ja edellisten kisojen livekisastudiosta tutuksi tulleet kaverit, sekä muutaman oman kaverini, joiden tiesin lajia seuraavan. Ajattelin, että keskustelua saadaan jo tällä porukalla. Laitoin mainoksen omalle facebook-seinälleni ja GWU:hun. Yllätyin taas: muutamassa päivässä jäseniä oli yli sata, ja nyt, neljän vuoden jälkeen 275. Keskustelu kävi myös vilkkaana, ja otteluketjut keräsivät satoja kommentteja. Muistaakseni finaalissa päästiin reilusti yli tuhanteen kommenttiin.
En ymmärtänyt, mitä tein luodessani AFFP:n. Luulin tekeväni ryhmän pienelle porukalle, koska en tiennyt kuinka suuri tarve naisilla oli keskustella jalkapallosta turvallisessa tilassa ilman pelkoa vähättelystä ja ikuisesta paitsiosäännön setäselittämisestä. Neljän vuoden aikana olen kuitenkin huomannut, että monelle AFFP on hyvin tärkeä yhteisö (itselleni se on oikeastaan ainoa syy jäädä Facebookiin). Ryhmää ei ole tarvinnut pahemmin moderoida, vaikka ottelukeskusteluihin osallistuu melkein aina molempien joukkueiden kannattajia. Minä ja Anna olemme tästä hyvä esimerkki: jotenkin kävi niin, että minusta tuli FC Barcelonan fani, kun taas Anna kannattaa Real Madridia. Ystävyys on kuitenkin kestänyt tämänkin, ja El Clásicoa voimme katsoa yhdessä. Jos oma joukkue häviää, on hopeareunuksena ilo ystävän puolesta. AFFP:ssä taas on muodostunut tavaksi tsempata niitä, joiden joukkue hävisi, silloinkin, kun on kannattanut voittajaa. Ryhmään on myös muodostunut oma huumorinsa, joissa pelaajien nimistä väännetyillä puujalkavitseillä on vankka sijansa. Täysin varmaa on se, että AFFP on parasta, mitä ole sosiaalisessa mediassa saanut aikaan.
Se, mistä tunnen oikeaa huonommuutta jalkapallonörttinä, on naisten jalkapallon seuraaminen. Ensimmäiset kisat, joita jossain määrin seurasin, olivat vuoden 2017 EM-kisat. Vuoden 2019 MM-kisoissa keskustelua voitiin käydä jo AFFP:ssä, ja kyllä sitä käytiinkin, vaikka on myönnettävä, ettei kommenteissa päästy vielä samalle tasolle miesten kisojen kanssa. Itsekin oli pakko herätä siihen todellisuuteen, että oikeastaan naisten jalkapallo oli itselleni lajina vieras. Avausmaaliveikkauksen tekeminen oli hyvin vaikeaa, kun ei tiennyt ketkä pelaajista ovat hyökkääjiä ja ketkä puolustajia. MM-kisat olivat kuitenkin harvinaisen viihdyttävät Megan Rapinoen kaltaisten supertähtien ansiosta. Tämän kesän EM-kisoissa keskustelu oli jo todella vilkasta, ja pelaajat alkavat tulla tutuksi. Vaikka itse olen naisten kisoissa kannattanut uskollisesti Ruotsia, on myönnettävä, että Englannin naisten voitto saattoi olla parasta, mitä lajille on tapahtunut. Kun joku viimeinkin ”tuo sen kotiin”, sen tekee naiset – joilta jalkapallon pelaaminen oli vuosikymmenten ajan kiellettyä Englannissa. Ehkä kuvaavinta on UEFAn somessa bongaamani englantilaisnaisen kommentti: “kerrankin jalkapallojuhlat ilman alkoholia, mellakoita ja rasismia, hyvästä hengestä ja urheilusta nauttien.” Kuulostaa ihan AFFP:ltä.
