Olen intohimoinen lukija ja kirjagrammaaja (eli siis sellainen tyyppi, joka päivittää kirjoihin keskittyvää instagram-tiliä — omani nimi on @kellopelikirjasto), ja erilaiset lukuhaasteet ovat heikkouteni. Kun lokakuussa kuulin @tiianlukupaivakirjan kehittämästä #syksynkeltaisetlehdet -kilpailusta, jossa tarkoituksena oli lukea mahdollisimman monta Keltaisen kirjaston kirjaa, innostuin tietenkin heti. Kävi kuitenkin ilmi, että seikkailu ei ollutkaan pelkkää juhlaa.
Alkuhuumaa ja intoa
Lokakuussa uhosin, että aion lukea kolmekymmentä Keltaisen kirjaston kirjaa marraskuun aikana — siis kirjan päivässä. Minulla olikin valmiiksi hyllyssäni suunnilleen sataviisikymmentä Keltaisen kirjaston kirjaa, ja ostin niitä myös Helsingin kirjamessujen antikvariaattipuolelta ison pinon lisää. (Olen keräillyt sarjaa laiskasti jo useamman vuoden ajan kirpputoreilta tai antikvariaateista ostellen tai kirjankierrätyshyllyistä poimien.)
Koska kilpailussa sai pisteitä yhden jokaisesta luetusta kirjasta, jos sen luki joku muukin, ja kaksi, jos oli ainoa kirjan marraskuun aikana lukenut kirjagrammaaja, tein jo lokakuussa suunnitelmia. Varasin kirjastosta vanhoja ja kummallisennimisiä Keltaisen kirjaston kirjoja ja selvittelin, mitkä olivat ohuemmasta päästä. Olin tehnyt suunnitelman siitä, mitä lukisin.
Kävi kuitenkin niin, että marraskuun alkaessa päädyin sairaslomalle. Minulla olikin yllättäen kaksi viikkoa aikaa istua kotona ja keskittyä vain ja ainoastaan lukemiseen.
Homma lähti täysin lapasesta, sillä luin sitten ensimmäisinä päivinä viidestä seitsemään kirjaa päivässä. Kanssani kilpaili erityisesti kaksi muutakin kisan vakavasti ottavaa lukijaa, Katri-Mari eli @pahakirjakorppi ja Rasmus eli @postlukemisia, ja kiritimme toinen toisiamme. Lopulta Katri-Mari meni reilusti ohi, mutta kun ensimmäisen viikon aikana olin jo lukenut 33 kirjaa, en enää malttanut pysähtyä.
Setämiehiä, Steinbeckiä ja seikkailuja
Varsin pian opin, että osa Keltaisen kirjaston vanhemmista kirjoista oli syystäkin painunut unholaan. Esimerkiksi Alberto Moravian kirjat mieskatseineen, setäselittelyineen ja puhuvine peniksineen (viimeisimmän kohdalla ks. Alberto Moravian Minä ja hän) nostattivat otsalle suorastaan tuskanhien. Verenpaine nousi myös esimerkiksi Yasunari Kawabataa, Saul Bellowia tai Junichirō Tanizakia lukiessa, niin karmeita heidän naishahmonsa olivat.
Jouduin myös toteamaan, että rasistinen kielenkäyttö ja stereotypiat kukoistivat myös Keltaisen kirjaston kirjoissa. Vaikka sarjan tavoitteena on alusta asti ollut tarjoa suomeksi laatukirjallisuutta maailmalta, nykylukijan silmin osa vanhemmista kirjoista ei kyllä sitä missään määrin edusta. Ja jos ennen projektiin ryhtymistä olinkin leikitellyt ajatuksella siitä, että lukisin vielä joskus kaikki Keltaisen kirjaston kirjat, nyt olen sen jo hylännyt.
Silkkaa kurjuutta projekti ei kuitenkaan ole ollut. Olen lukiessani löytänyt muun muassa uuden lempikirjan (John Steinbeckin erinomaisen Vihan hedelmät), pysähtynyt ihailemaan Toni Morrisonin väkeviä romaaneja (esimerkiksi Solomonin laulu on uskomaton) ja nauttinut Alice Munron erinomaisista novelleista. Päädyin lukemaan erinomaisia venäläisiä novelleja vuodelta 1962 (kokoelmassa Kananjumala) ja ihastelin myytin uudelleenkerrontaa Christa Wolfin Medeiassa. Matkan varrelle on mahtunut myös lukemattomia helmiä.
Loppu häämöttää
Tätä blogijuttua kirjoittaessani lukukilpailua on jäljellä 2,5 päivää. Minulla on luettuna 135 kirjaa ja olen tukevasti kiinni kilpailun kakkossijassa. Vielä haluaisin lukea ainakin John Steinbeckin Oikuttelevan bussin, Alice Munron Jupiterin kuut ja Don Delillon Valkoisen kohinan, mutta jää nähtäväksi, mitä kaikkea ehdin.
Joka tapauksessa selvää on, että joulukuussa en kyllä lue yhtäkään Keltaisen kirjaston kirjaa.
