Huom! Teksti sisältää juonipaljastuksia!
Fantasiakirjallisuus on minulle lähes elinehto. Rakastan aivan erityisesti eeppisiä taisteluja, seikkailua, myyttisiä olentoja ja arkimagiaa — toisin sanoen olen aivan todella suuri korkean fantasian (high fantasy) fani. Siitä huolimatta vielä kaksi vuotta sitten en ollut koskaan lukenut varsin tunnetun Robin Hobbin teoksia. Eräs ystäväni oli jo pidemmän aikaa puhunut minulle kyseisestä kirjasarjasta ja houkutellut lukemaan, mutta jostain syystä en kirjoihin heti tarttunut.
2019 kesällä lopulta lainasin kirjastosta Näkijän taru -trilogian ensimmäisen kirjan. Aloitin sitä, luin muutaman sivun, mutta tarina ei tuntunut lähtevän lainkaan liikkeelle. Luin ensimmäistä sataa sivua valehtelematta 7 kuukautta. Sen jälkeen luin kirjan loppuun neljässä päivässä.
Luettuani Salamurhaajan oppipojan loppuun muutamassa päivässä, varasin kirjastosta hyvin nopeasti Kuninkaan salamurhaajan, sillä olin jäänyt koukkuun. Tämänkin kirjan lukeminen alkoi samalla tavalla kuin edellinen – tahmeasti kuin tervassa olisi tallustanut. Goodreads-päivitykseni muistuttaa, että joulukuussa 2020 olin lukenut kirjaa sivulle 66 asti. Lopulta jotain tapahtui joulu-tammikuun aikana ja helmikuun alkuun mennessä kirja oli luettu, ei lopulta aivan yhtä vauhdikkaasti kuin ensimmäinen osa, mutta kuitenkin.
Tarinaa ei tietenkään voinut jättää kesken, mutta pidin taas pienen tauon toisen ja kolmannen kirjan välillä ennen kuin lopulta aloitin Salamurhaajan taipaleen Fitzin kanssa tämän vuoden elokuussa. Tällä kertaa luin kirjan parissa kuukaudessa; siihen meni huomattavasti kauemmin aikaa kuin minulla normaalisti menisi vastaavan kokoisen kirjan lukemiseen, mutta tälle kirjalle tämä oli ihan sopiva vauhti.
Huolimatta pitkästä ja kivisestä matkasta tämän trilogian parissa, rakastin sitä. (Vuoden 2021 Helsingin Kirjamessujen aikaan olin juuri saanut päätökseen tämän sarjan lukemisen, ja hypistelin moneen kertaan Hobbin pokkareita löytäessäni niitä suhteellisen halpaan hintaan myynnissä eräältä myyntipaikalta. Päädyin lopulta ostamaan samaan universumiin sijoittuvan toisen trilogian kaksi osaa, jotta voin lukea sen seuraavaksi.) En voi luonnehtia lukukokemustani kovin helpoksi, mutta lopulta kuitenkin nautin jokaisesta kirjasta sydämeni kyllyydestä. Hobbin kirjoitustyyli on ainakin minulle hieman raskas, hän kuvailee paljon eikä tekstissä monesti ole juurikaan dialogia. Varsinkin alkuun lukeminen oli todella hidasta, sillä en tahtonut saada tarinasta tai hahmoista kunnolla kiinni.
Ensimmäinen kirja, Salamurhaajan oppipoika, esittelee tarinan päähenkilön Fitzin. Fitz on kirjan alkaessa hyvin nuori, pieni poika, kruununprinssin äpärälapsi, joka tuodaan linnaan kuningasperheen luo asumaan. Kirjassa tutustutaan Fitziin hahmona, seurataan hänen kasvuaan ja elämäänsä kuningasperheessä sekä saadaan pienimuotoinen näkökatsaus kirjoissa esiintyviin kahteen taikuuden lajiin: Taitoon ja Vaistoon. Kosketus näihin jää vielä kovin vähäiseksi, mikä oli osasyy siihen, miksi kirjan lukeminen tuntui aluksi kovin vaikealta. Mielestäni koko taikuuden historiaa tai toimintaa ei tietenkään tarvitse valaista ensimmäisten lukujen tai edes täysin paljastaa ensimmäisen kirjan aikana, mutta aluksi minun oli todella vaikea ymmärtää, mitä Taito ja Vaisto ovat. Vielä kirjan päätyttyäkään en oikein ollut selvillä siitä, miten nämä kaksi toimivat. Lisäksi kirja eteni todella hitaasti. Ensimmäiseen sataan sivuun ei tuntunut tapahtuvan oikeastaan mitään. Kirja keskittyi pääosin arjen kuvailuun ja vaikka harmittaakin sanoa näin yhdestä lopulta lempikirjojeni joukkoon nousseesta kirjasta, niin tämän kirjan alku oli yksinkertaisesti tylsä. Vaikka kirja sijoittui pitkälle ajalle (Fitzin varhaislapsuudesta nuoruuteen), niin tuntui, että 90 % kirjan varsinaisista tapahtumista tapahtui kirjan viimeisen viidenneksen aikana. Kirjan loppu jätti kuitenkin minut hyvin nälkäiseksi, jatkoa oli pakko saada.
Sarjan toinen osa, Kuninkaan salamurhaaja, perehtyy enemmän erityisesti Vaiston käyttöön. Fitzin mukana päästään seuraamaan hyvin konkreettisesti Vaiston käyttämistä ja vaistoyhteyden muodostumista ja kehittymistä. Juonittelu kuninkaanlinnassa jatkuu ja kaukomailta peräisin oleva uhka lähestyy Peuralinnaa. Tässäkin kirjassa tapahtumat huipentuvat lopulta muutaman päivän tai viikon mittaiseen hetkeen, jolloin tarina oikeasti etenee. Pidin tästä osasta jo enemmän, mutta ongelma siinä oli minusta sama kuin ensimmäisessä: tarina etenee alkuun hitaasti ja sitä on välillä jopa vähän tylsää lukea, mutta loppua kohden tapahtumat suorastaan räjähtävät.
Viimeinen osa, Salamurhaajan taival, alkaa hyvin pitkälti siitä, mihin toinen osa lukijan jättää. Totuus on kateissa, Peuralinnaa uhkaavat punalaivat, ja Valtaa kiinnostaa kaikenlainen hurvittelu hallitsemisen ja maansa pelastamisen sijaan. Fitz lähtee yhdessä susikumppaninsa kanssa matkaan etsimään Totuutta ja ikiaikaisia, eikä taival suinkaan ole helppo. Matkalla Fitz saa uusia ystäviä, joiden apu osoittautuu korvaamattomaksi. Tässä kolmannessa kirjassa ehdottomasti parasta oli se, että tapahtumia oli ripoteltu tasaisesti pitkin kirjaa. En kertaakaan tylsistynyt tätä lukiessani, vaikka kieltämättä kyseessä todella oli taival, sillä kirjassa kirjaimellisesti kuljettiin Tietä yli puolet ajasta ja kirjan suomenkielisessä pokkariversiossa on lähes tuhat sivua. Tässäkin kirjassa oli (tietenkin) loppuhuipennus, mutta lopuksikaan minusta ei tuntunut lainkaan siltä, että olisin lukenut ensin viisisataa sivua pelkkää pohjustusta tarinalle. Olisin saattanut toivoa hieman erilaista, kenties vähän onnellisempaa, loppua kirjasarjalle, mutta en voi sanoa, etteikö se olisi tällaisenaankin ollut täydellinen.
Kaiken tämän tarpomisen päätteeksi voin hyvällä omatunnolla sanoa: olen rakastunut. Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun tämän trilogian luen. Seuraavaksi tosin lähden lukemaan lisää Fitzin tarinoita Lordi kultainen -trilogian parissa, mutta toivon vielä joku päivä kotiuttavani tämän ensimmäisenkin trilogian kirjat aivan ikiomina kappaleina. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjasarjaa kaikille fantasian ystäville, sopii erityisesti aikuiseen makuun. Alun kahlaaminen on todellakin sen arvoista!
