Ihmiset antavat kirjallisuudelle monia merkityksiä. Toiset valitsevat luettavansa harrastusten perusteella: kirjoista haetaan lisätietoa tai niiden avulla halutaan syventää suosikkigenren tuntemusta. Joillekin kirjat ovat pieniä portteja toisiin aikoihin ja paikkoihin, pakoikkunoita jokapäiväisen myllerryksen keskellä. Osa ei halua paeta arkimaailmaa, vaan käsitellä sitä tietokirjallisuuden tai autofiktion avulla. Kaikki tavat lukea ja jäsennellä luettua ovat jollain tapaa arvokkaita.
Kirjat ovat olleet minulle tärkeitä lapsuudesta saakka. Halusin lisätietoa paikoista, joissa en ollut koskaan käynyt, ja aikakausista, joita en voisi koskaan kokea. Huonoina koulupäivinä oli helpotus päästä kotiin fantasiaromaanin ääreen. Se edusti minulle jotain aivan muuta kuin arkitodellisuus.
Lukeminen tuntui yhtä helpolta kuin hengittäminen. Sanat soljuivat silmieni ohitse, ja aivot muodostivat niiden avulla kirkkaita mielikuvia. En osannut kuvitella elämää ilman lukemista.
Sitten aloitin yliopisto-opinnot, enkä osannut enää lukea huvikseni. Selkeinä eteeni punoutuneet tarinat muuttuivat harmaiksi ja tylsiksi, epätodellisiksi. Tietokirjojen vuosiluvut, nimet ja paikat alkoivat hakata aivojeni perukoilla: muista nyt meidät kaikki, miksi edes luet, jos et tee tiedolla mitään! En etsinyt kirjaston hyllyiltä kevyttä vastapainoa opiskelun rasittamalle pääkopalle, vaan yritin tarttua 1800-luvun klassikoihin. Savu nousi korvista. Kirjoista ei enää ollut rentouttajiksi, vaan ne näyttivät silmissäni vihollisilta. Lopetin vapaa-ajan lukemisen lähes kokonaan vuosiksi. Sarjakuvia lueskelin hajamielisesti silloin tällöin, mutta en samalla innolla kuin aikaisemmin.
Lukutaukoni aikana kulutin viihdettä TV-sarjojen, animen ja videopelien muodossa. Television ruudulla esitetty tarina saa kaverikseen leikkaukset, värimaailman ja musiikin, mutta kaikesta siitä huolimatta jotain jäi mielestäni puuttumaan. Kaipasin mahdollisuutta määrätä itse tahti ja pysähtyä miettimään, mitä mieltä olin tietyistä juonenkäänteistä tai hahmoista. Sarjankin voi tietysti napsauttaa tauolle, mutta se ei tuntunut samalta. Lukeminen vaikuttaa olevan minulle ominainen tapa käsittää maailmaa, vaikka muissa mediamuodoissa on omat etunsa.
Vuonna 2018 ostin kirpputorilta nuhjuisen kappaleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan aloittavaa Muukalaista. Pokkari tuntui käsissä pelottavan paksulta. Haasteelta. Tartuin kuitenkin härkää sarvista, ja päätin, että lukisin kirjan kokonaan. Yllätyksekseni huomasin uppoavani kirjan maailmaan ja nauttivani siitä. Gabaldonin kirjasarja ei ole historiallisesti tai loogisesti täydellinen, mutta se palvelee oivasti sitä tarkoitusta, johon se on kirjoitettukin: Outlander vie lukijan romanttiseen seikkailuun, jossa arkijärjellä ei ole sijaa.
Tajusin, että minun ei tarvitse lukea kirjallisuuden kaanoniin hyväksyttyjä klassikoita tai järeitä tietokirjoja, jos ei huvita. Ei lukemisen tarvitse palvella mitään ennalta määrättyä tarkoitusta.
Sosiaalinen media on täynnä lukuhaasteita ja kirjatilejä, joissa ahkerat harrastajat saavat vuodessa luettua satapäin kirjoja. Hitaasti ja vähemmän lukeville voi syntyä houkutus verrata itseään muihin, kuten missä tahansa harrastuksessa. Miksi en lue haastavia teoksia? Minkä takia en yllä samoihin lukunopeuksiin? Ei kuitenkaan kannata, sillä aivan kuten kirjat ovat keskenään erilaisia, myös ihmiset ovat. Me annamme lukemiselle merkityksen, eivät kirjat meille.
Talvipäivän taittuessa iltaan ja lumen sataessa hiljalleen maahan aion avata Young Adult -fantasiakirjan ja nauttia siitä täysin siemauksin. Jos sattuu huvittamaan, ehkä luen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tai sitten en.
