J. S. Meresmaan Dodo, jonka Milla-Maria arvosteli kesäkuussa, sai varsin paljon hehkutusta osakseen muun muassa säeromaani-muotonsa ja sateenkaari-teemansa vuoksi. Kirja kiinnosti, mutta koska siihen oli ilmestyessään ihan mukavat jonot kirjastossa, en saanut sitä helposti käsiini ja siten se vähän unohtuikin. Tänä vuonna Meresmaa julkaisi kuitenkin kirjalle jatko-osan, Khimairan, ja pelkkä sana “polyamoria” herätti oman kiinnostukseni sekunnissa. Voin kokemuksella sanoa, ettei Dodoa ole pakko lukea ymmärtääkseen tätä kirjaa.
Khimaira kertoo 19-vuotiaasta suomenvenäläisestä Sarasta, joka on hakenut lääkikseen vanhempiensa painostamana ja seurustelee tyttöystävänsä Iinan kanssa. Iinalla on samaan aikaan sovitusti myös poikaystävä, joka sattuu myös olemaan Saran eksä. Jo epänormatiivinen suhdemuoto tuo elämään tiettyä jännitystä ja epävarmuutta, mutta erityisen vaikeaa se on siksi, ettei Sara ole uskaltanut kertoa vanhoillisille vanhemmilleen siitä, että on lesbo, saati että hänen tyttöystävällään on myös toinen seurustelusuhde. Myös lääkikseen meneminen ahdistaa.
Polyamoriaa käsitellään mediassa varsin vähän, ja yleensä representaatio on aika stereotyyppistä ja mononormatiivista (puhun eritoten sinusta, You Me Her): on valmis pariskunta, joka yhdessä tutustuu kolmanteen ihmiseen, ja sitten on ihanaa, kun voi kolmestaan viettää arkea yhteisessä asunnossa ja perustaa perheen ja seurustella kolmestaan ilman ulkopuolisia suhteita. Vaikka tällaisiakin polyamorisia suhteita on, tapoja olla polyamorinen ja polyamorisessa suhteessa on niin monta kuin polyamoriseksi itsensä identifioituviakin. Khimairassa oleva v-mallinen suhdekuvio on luultavasti tosielämässä yleisempi: Iina seurustelee sekä Saran että Tuomaksen kanssa, mutta Sara ja Tuomas eivät ole muussa kuin ystävyyssuhteessa keskenään. Tykkäänkin kirjan polyamoria-näkökulmasta, joka mielestäni vastaa todellisuutta varsin hyvin. Erityisesti ihastuin siihen, että kirjan nimi Khimaira tulee siitä, että Sara, Tuomas ja Iina pukeutuvat halloweenina yhteiseen khimaira-asuun. Polyamorinen suhde on tietyntyyppinen khimaira!
Jos muuten polyamoria on sinulle vieras juttu, käy vaikka lukaisemassa Jennin vuosi sitten kirjoittama tabujuttu aiheesta.
Näin aikuisen lukijan näkökulmasta oli varsin raastavaa ja jopa ärsyttävää lukea siitä, miten vaikeaa Saran oli luottaa muihin ihmisiin ja etenkin omaan tyttöystäväänsä. Huusin monesti mielessäni, että “miten nyt oikein muka ajattelet, että voit pärjätä tässä tilanteessa aivan yksin, mikset voi vaan avata suutasi ja tukeutua lähimmäiseesi, joka varmasti auttaisi ja tukisi sinua!” Tiedän kuitenkin, että luultavasti nuoremman minäni mielestä tilanne olisi ollut huomattavasti uskottavampi, sillä kyllä aikuisenkin minän on vaikea välillä muistaa, ettei kaikesta tarvitse selviytyä yksin. Miksi teini ajattelisi yhtään laaja-alaisemmin? On vain todella surullista, että niin Sara kuin moni nuori (ja miksei aikuinenkin) pakottaa itsensä selviytymään yksin, kun esimerkiksi perhe ei anna mallia siihen, että apua saa ja voi pyytää ja sitä myös annetaan. Sarankin kohdalla kyse on ylikorostuneesta (ja siten tarpeettomast) häpeästä, kun hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä eikä siksi kehtaa ottaa yhteyttä lähimmäisiinsä.
Yksi kirjan iso teema oli myös Saran suomenvenäläisyys. Tätä kaksoiskansalaisuutta on käsitelty varsin kiitettävästi amerikkalaisessa nykynuortenkirjallisuudessa (mieleen tulee mm. Elizabeth Acevedon Maata jalkojen alla -säeromaani ja Benjamin Alire Sáenzin Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe), ja on erittäin mukava nähdä, että teema on nostettu esiin lokalisoidusti myös suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Saralle aihe on arka ja kipakka, ja perhetausta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä varsin paljon.
Tykkään säeromaanista kirjallisuuden muotona. Säeromaani on runomuotoon kirjoitettu romaani, eli tarina soljuu koko ajan eteenpäin, mutta säkeistöittäin. En ole lukenut Meresmaan muita teoksia, mutta Khimaira ainakin oli todella jouheva ja mukava kokemus ja herättää mielenkiinnon kirjailijan muutakin tuotantoa kohtaan. Luen kirjan varmasti vielä toistamiseenkin, koska se herätti varsin paljon tunteita ja mietteitä muun muassa siitä, kuinka sanoittaa omat halunsa ja toimia niiden mukaisesti. Ei esimerkiksi ole pakko mennä lääkikseen, jos se ahdistaa tai ei vain halua. Muihin ihmisiin myös saa ja välillä on toivottavaakin tukeutua.
J. S. Meresmaa: Khimaira (s. 179)
Myllylahti 2021
Kirja on saatu arvostelukappaleena.
