Erilaiset pelit ja leikit ovat monesti osana jokaisen lapsen elämää jo pienestä pitäen, yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan liikkua kavereiden kanssa pihalla ja leikkiä piilosta, hippaa ja muita lasten perinteisiä ulkoleikkejä. Pelaaminen ja leikkiminen onkin usein mielletty lasten tekemiseksi, mutta erityisesti älypuhelinten yleistyttyä pelaaminen – erityisesti videopelien pelaaminen – ei enää olekaan vain teinien ja lastenmielisten tekemistä. Lähes jokaiselta varmasti löytyy älypuhelimestaan jonkunlainen vapaa-ajanviettoa värittävä mobiilipeli.
Erilaisten pelien suosio on siis selvästi kasvanut, tai ainakin kohdeyleisö vaikuttaa entistä laajemmalta. Mutta mitä tarkoittaa pelillistäminen? Sillä ei sinänsä ole tekemistä varsinaisesti pelkästään viihteellisyyden tai hauskanpidon kanssa. Pelillistäminen tarkoittaa pelien mekaniikkojen ja pelitapahtumien soveltamista uusiin ympäristöihin, joskus todella arkisiinkin sellaisiin. Pelillistämisen keinoina käytetään muun muassa tasoja, saavutuksia ja pisteitä.
Hyvänä aivan arkisena esimerkkinä pelillistämisestä toimii eräs mobiilipeli, johon törmäsin vähän aikaa sitten. Kyseessä on Psyon Gamesin kehittelemä FULL ADHD -mobiilipeli, jossa on tarkoitus pelaamisen kautta tutustua ADHD-diagnoosin saaneen elämään. Tarina on tietysti täysin kuvitteellinen, mutta peli on pyritty tekemään todellisuutta vastaavaksi ottaen kuitenkin huomioon diagnoosin saaneiden moninaisuuden. Tässä esimerkissä siis aivan arkinen asia on pelillistetty, sillä sen sijaan, että aiheesta olisi kirjoitettu vaikkapa artikkeli tai tehty video, on siitä tehty interaktiivinen peli, jossa käyttäjä pääsee itse vaikuttamaan pelin tapahtumiin ja kulkuun. Omasta puolestani voin sanoa, että mainoksen nähdessäni latasin pelin heti ja pelasin sen samantien läpi – jos kyse olisi ollut vaikkapa artikkelista, en välttämättä olisi edes avannut sitä, saati sitten päässyt lukemiseen asti. Pelistä voi lukea lisää ja sen voi ladata kehittäjän kotisivuilta.
Pelillistämistä käytetään usein, kun tavoitteena on saada ihmisten mielenkiinto heräämään tai pysymään yllä jossakin asiassa. Sitä voi käyttää myös tehokkuuden keinona – jos tarjolla tehokkuudesta on tasojen saaminen tai jonkun muun saavutuksen ansaitseminen, voi tehokkaampi touhuaminen houkutella enemmän. Olen itse töissä paikassa, jossa peruspalkan päälle on mahdollista saada lisäansioita tiettyyn pisteeseen asti mikäli toimii tarpeeksi tehokkaasti. Eräänlaista pelillistämistä siis sekin. Itseasiassa jopa koulumme oppimisympäristössä Moodlessa on edistymispalkki sille, kuinka suuren osan kurssin tehtävistä on suorittanut. Pieni, mutta mahdollisesti hyvinkin merkittävä asia: kuinka tyydyttävää onkaan saada koko palkki punaisen sijaan vihreälle, kun kaikki tehtävät on tehty!
Pomodoro-tekniikka on varmasti monelle tuttu esimerkiksi opintojen tai töiden tekemisen jaksottamisessa. Itse en pelkkää tekniikkaa (eli 25 min tekemistä, 5 min taukoa) välttämättä laskisi pelillistämiseksi, mutta tämän tekniikan pohjalta on kehitetty lukemattomia sovelluksia, joissa pääsee esimerkiksi kasvattamaan puita, rakentamaan kyliä tai keräämään saavutuksia perustuen siihen, kuinka monta pomodoro-kierrosta tulee tehtyä. Ehkä oletkin siis jo huomaamattasi käyttänyt pelillistämisen keinoja työssäsi tai opinnoissasi?
Pelillistäminen ei kuitenkaan rajoitu pelkästään työhön tai oppimiseen, vaan sitä voi soveltaa arkeenkin. Törmäsin jo vuosia sitten Habitica-alustaan, jossa tarkoitus on pelin keinoin pitää huolta siitä, että tarpeelliset – tai joskus tarpeettomammatkin – tekemiset tulee hoidettua ajallaan. Pelissä on mahdollista suoritettujen reaalimaailman tavoitteiden avulla kerätä kokemuspisteitä, suorittaa tehtäviä, kerätä kultaa ja myös palkita itsensä kullan avulla. Tavoitteensa saa määritellä itse haluamallaan tavalla ja laajuudella, samoin kuin palkinnot, mutta Habitica tarjoaa aloitusvalintojen perusteella muutamia vaihtoehtoja, joita voi käyttää tai olla käyttämättä. Lisäksi alustalla on yhteisöjä, jotka voivat luoda omia haasteitaan, joista voi halutessaan etsiä itselleen sopivia. Omia kompastuskiviäni viime aikoina ovat olleet esimerkiksi likaisten vaatteiden pyykkikoriin vieminen – nukkumaan mennessä niiden heittäminen lattialle tuntuu kovin helpolta, mutta myöhemmin aina kiroan kun ne ovat aivan koirankarvassa – sekä luennoilla keskittyminen. Aikaa sen sijaan ovat liiaksikin vieneet videopelit. Aloitin vähän aikaa sitten itselleni uuden Habitica-tilin ja loin sinne tehtävät esimerkiksi näistä asioista, videopelin pelaaminen palkintona. Päivittäisiin ja viikottaisiinkin tehtäviin on paljon mukavampi tarttua, kun tiedossa on jokin palkinto niiden suorittamisesta.
Pelillistäminen itsessään ei kuitenkaan varsinaisesti ole kovin uusi asia. Muistan jo omasta lapsuudestani Alkupolku-tietokonepelit, joiden tarkoitus oli opettaa lapsille tietokonepelin kautta erilaisia koulussa tarvittavia taitoja. Aikanaan myös McDonald’s jakoi lastenaterioiden ”leluna” erilaisia seikkailupelejä (ainakin Syvänmeren seikkailu ja Avaruusseikkailu), jotka olivat paitsi hauskoja, myös opettivat hurjasti luonnonilmiöistä ja niiden tutkimisesta. Vastaavia esimerkkejä löytyisi varmasti lukemattomia, jos oikein etsisi.
Pelillistäminen ja sen lisääntyminen ilmiönä on hyvin mielenkiintoinen ja siitä saisi varmasti vaikka minkälaisia tutkielmia aikaan. Mihin kaikkeen sitä lopulta voikaan käyttää? Kuinka pelillistäminen vaikuttaa aivan pienten lasten oppimiseen tai kuinka se voi vaikuttaa tehokkuuteen esimerkiksi töissä? Itse olen todella kilpailuhenkinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja muutenkin peliorientoitunut ihminen, joten en pistäisi lainkaan pahaksi, vaikka pelillistäminen yleistyisi suuremmassakin mittakaavassa. Voisipa omassa elämässä kerätä tasopisteitä ja päästä jakamaan taitopisteitä taitopuissa aina, kun saa uuden tason!
