Nörttityttöjen vuoden 2021 novellikilpailun teema oli eskapismi. Teija Telivuon kirjoittama Puut taivaan takana kiinnitti tuomariston huomion onnistuneella lapsen näkökulmalla ja taianomaisesti kuvatulla avaruusmatkalla, mikä toi novellille kunniamaininnan.
Kun herään, äiti istuu nojatuolissa ja pitelee kirjoitintaan, hän ei huomaa minun olevan valveilla. Pöydällä palaa lämmin valo. Makaan sängyssäni Kaola kainalossani, sen pitkät korvat lepäävät tyynylläni. Puristan Kaolan pehmeää töppösormista tassua omassani, karva tuntuu sileältä ihoani vasten. Sen häntä irtosi aiemmin ja itkin, mutta äiti ompeli sen takaisin vaaleanpunaisella langalla. Langan väri sopii yhteen Kaolan suuren nenän kanssa.
Nousen istumaan, eikä äiti vieläkään huomaa minun heränneen. – Äiti, milloin mennään katsomaan puita taivaan takana?
Äiti katsoo minua pelästyneenä ja laskee kirjoittimen varovasti sängyn vieressä olevalle pöydälle, ennen kuin istuu sänkyni reunalle. – Nova-kultaseni, mitä ne on?
Tuijotan äitiä hämmentyneenä. Eikö hän ole kuullut niistä? Taivaan takana tuuli kutittelee puiden latvoja, tähdet silittävät ne uneen ja kaikkialla kimaltelee. Joka puolella on värejä.
– Kaola kertoi puista taivaan takana.
– Niinkö? Äiti kuulostaa surulliselta.
Haukottelen ja hieron silmiäni. Äiti tarjoaa vaaleanpunaista mehua, joka maistuu kesältä. Sitten hän silittää hiuksiani ja hipaisee nenänpäätäni. – Nuku rakas, jutellaan aamulla. Äiti rakastaa sinua Nova.
Ojentaudun halaamaan äitiä ja hän silittää selkääni. Äiti yrittää olla niiskuttamatta, mutta tekee niin silti. Käyn takaisin makuulle ja vilkaisen ulos näköaukosta. Taivas on kirkas ja tähdet tuikkivat. Kauempana näen liikkuvia möykkyjä, joissa on valoja. Tiedän niiden olevan aluksia matkalla jonnekin. Olen aina halunnut matkustaa avaruusaluksella. Rutistan Kaolaa ja suljen silmäni äidin istuessa nojatuolissaan.
* * *
Herään, on pimeää. Äiti on sammuttanut lämpimän valon. Näköaukosta näen tähdet ja kuun. Äiti nukkuu viltin alla tuolissaan, kirjoitin on pöydän reunalla. Kutsun häntä, mutta äiti ei vastaa. Kurkotan kättäni häntä kohti, kun näköaukosta sisään kajastava erilainen valo kiinnittää huomioni. Katson uudestaan ulos ja näen aluksen. Se on kuin kukka, jonka terälehdet ovat auenneet paitsi että ne ovatkin aluksen takaosa ja se missä varsi olisi onkin nokka.
Aluksen pinta on tummien sinisten ja violetin sävyjä, eloisa ja liikkuva. Niin kuin joku olisi pudotellut eri värejä vesimaljaan ja ne liikkuisivat hitaasti ympäriinsä, sekoittumatta keskenään. En näe ikkunoita tai näköaukkoja ja pohdin, onko niitä lainkaan. Luulen, että alus on menossa kohti puita taivaan takana. En tiedä miksi, mutta olen varma, että se odottaa minua. Jos haluan nähdä puut, minun on lähdettävä nyt.
Silmät on Kaolassa parasta, ne kimmeltävät kuin galaksi. Katson Kaolaa ja kuuntelen. Kaola sanoo pitävänsä äidistä huolta. Käännän katseeni äitiin ja kutsun häntä uudestaan. Äiti ei vastaa, nousen. Laitan Kaolan hänen syliinsä ja kävelen näköaukolle. Näköaukon takana näen himmeänä kimmeltävän sillan, se on aivan kuin tähtitomua. Vilkaisen viimeisen kerran äitiä ja Kaolaa ennen kuin suljen näköaukon voimakentän ja kiipeän ulos. Sillalla askeleeni ovat kevyet ja hiljaiset. Mahassa kipristää, mutta se ei ole ikävä tunne, vaan iloinen. Sillan päässä aluksen ilmalukon edessä seisoo henkilö, jolla ei ole hiuksia. Hänellä on lempeät silmät ja yllään vaaleanpunaiset housut ja polviin yltävä tunika.
– Lippu kahdelle? hän kysyy ja pudistan päätäni hämmentyneenä. Kaola jäi huolehtimaan äidistä. – Eikö ystäväsi tule? hän kysyy ja osoittaa mekkoni isoa taskua.
Kurkistan alas – näen Kaolan ja otan sen käteeni. Paitsi ettei se olekaan Kaola. Se on pienempi ja sillä on samanlaiset töppösormet ja -varpaat raajoissa, iso keltainen nenä ja häntä ommeltu keltaisella langalla. Sen korvissakin on hiukan keltaista siellä, missä Kaolalla oli vaaleanpunaista. Huomaan myös, ettei mekkoni ole enää harmaa niin kuin Kaolan turkki, vaan sininen. Sukkanikin ovat eri väriset.
Katson hämmentyneenä vaaleanpunaiseen pukeutunutta vierasta. – En tiedä kuka tämä on.
Vieras laittaa käden tunikansa taskuun ja vetää sieltä kaksi tähtien lailla kimaltavaa lippua. – Ehkä Kaola lähetti hänet? hän sanoo ojentaessaan niitä minulle.
Otan liput toiseen käteeni ja katson vierasta silmiin. – Sen nimi on Kuhra. Minä olen Nova, sanon varmana.
Vieras nyökkää ja hänen silmänsä tuikkivat. – Minun nimeni on Skylar. Tervetuloa Kuhra ja Nova, hän sanoo ja ojentaa kätensä kohti ilmalukkoa. Kiitän Skylaria ja astun sisään.
Edessäni on käytävä. Toisella sivullani on lattiasta kattoon koko matkan jatkuva ikkuna, josta näen maanpinnan jäävän kauas alapuolelle. Sopivalla korkeudella on kaide, josta voin pitää kiinni. Seinä ja katto kimmeltävät kuin tähtitaivas ja värit väreilevät niiden pinnalla. Liike tuo mieleeni näkemäni hologrammit revontulista. Kun lasken käteni seinälle, tunnen kehossani sykkeen, eräänlaisen värähtelyn – aivan kuin alus eläisi. Seinä tuntuu kimmoisalta ja jämäkältä käteni alla. Minulla on lämmin ja turvallinen olo.
Käytävä kaartuu ja viettää alaspäin, sitten se päättyy suureen huoneeseen ja henkäisen ihastuksesta. Olen löytänyt tieni näköalakannelle – jalkojeni alla ja sivullani avautuu koko avaruus! Kävelen eteenpäin ja osun johonkin pehmeään. Kompuroin, Kuhra putoaa kädestäni. Tunnustelen ja tajuan lattialla olevan tyynyjä ja vilttejä, voin nähdä niiden läpi. Poimin yhden tyynyn käsiini ja halaan sitä, sen pinta tuntuu pehmeältä. Heittäydyn Kuhran viereen nauraen kunnes väsyn ja nukahdan.
* * *
Herättyäni kiinnitän katseeni alapuolellani lipuvaan avaruuteen. Todistan, kun komeetta ohittaa rengasmaisen planeetan ja kuinka komeetan ja renkaiden pöly leviää ympäriinsä järkäleen läpäistessä renkaat. Toisaalla näen meteoriparven rummuttavan punaisen planeetan pintaa. Se väreilee niin kuin rikkoutunut vedenpinta. Ihailen loputonta avaruutta allani kämmen vasten pintaa, jota lattiaksi kutsun. Käännyn, vedän peiton ylleni ja nukahdan jälleen, Kuhra kainalossani. Herätessäni näen eräänlaisen sinisen kiekon. Tuijotan sitä kun se lähenee, lähenee ja lähenee. Pyöriikö se? Kuvittelen liikkeen silmieni edessä ja sitten näen sen. Kimaltelevat tähdet ripoteltuna kiekon päälle ja ympärille, paikallaan pysyvinä sen liikkuessa itsensä ympäri.
Ihmeet ympärilläni viihdyttävät minua minuutista ja tunnista toiseen, aina kunnes nukahdan ja herään uudelleen, tuntematta nälkää, janoa tai mitään, väsymystä lukuun ottamatta. Kellun ja imen näkemääni, kunnes nukun jälleen.
* * *
Havahdun väreilyyn kehossani. Aivan kuin alus kertoisi minulle “Herää Nova, on aika.” Kuhra on yhä vierelläni, käteni sen tassun ympärillä. Olemme tyynykasassa ja tunnen peitteet ympärilläni, sotkeentuneena jalkoihini. Hankaan silmiäni ja kampaan hiuksiani sormillani. Harjaamattomuudesta huolimatta ne eivät ole lainkaan takkuuntuneet. Hetken aikaa ajattelen äitiä. Hän pitää hiusteni harjaamisesta
Pääsen pois peittojen alta ja otan mukavan asennon. Ensin en ole varma mitä katsoa, mutta sitten huomaan pienen pisteen, tähden, jota ei ollut aiemmin. Minä en liiku, niin ainakin luulen, ja se kasvaa hitaasti suuremmaksi. Yhtäkkiä värit pulpahtavat kaikkialle. Vihreän eri sävyt laajenevat ja ne tanssivat, lähenevät ja vetävät minut mukaansa. Kaikkialla on vihreää ja seassa tähdet tuikkivat ja kimaltelevat, kutsuvat minut mukaan leikkiin. Sitten väri vaihtuu keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyihin. Ihan kuin kelluisin Kuhran kanssa. Nauran ääneen ja yritän saada kiinni väreistä, jotka karkaavat käsieni ulottuvilta kuin hippaleikissä tuulen kutittaessa kasvojani. Luulen kuulevani naurua, kutittaako tuuli muitakin?
Kun minua alkaa väsyttää huomaan tuulen laantuvan, värien alkavan haaleta ja kaikota. Vedän Kuhran kainalooni ja nukahdan, kun tähdet silittävät meidät uneen.
* * *
Herätessäni en enää tunne aluksen sykettä kehossani eikä alapuolellani näy avaruutta, lattia on läpinäkemätön. Tasannetta valaisevat samanlaiset tähtien kimallusta muistuttavat valot kuin käytävässä. Värit niiden ympärillä aaltoilevat sekoittumatta toisiinsa. Otan Kuhran käteeni ja nousen. Minusta tuntuu, että matka on päättynyt. Olo on tyynen onnellinen kunnes muistan äidin ja kodin: kaipuu alkaa puristaa rintaani.
Seuraan loivaa käytävää ylös, mutta se missä aiemmin oli ikkuna on nyt vain mustaa. Kun pääsen mutkasta näen kaukana edessäni avoimen ilmalukon, josta kalpea valo hiipii sisään käytävään. Lähestyessäni näen varjon, ja sitten huomaan Skylarin. Hän kääntyy katsomaan minua ja hymyilee lämpimästi, mutta näen silmissä surua. Koen oloni haikeaksi, vaikkemme nähneet matkan aikana. Luulen Skylarin aistivan tunteeni, sillä hän ojentaa kätensä kutsuvasti halaukseen. Rutistan häntä pitkään. Kun erkaannumme, otan Kuhrasta molemmin käsin kiinni ja ojennan sitä Skylaria kohti.
– Ota Kuhra, sanon. Skylar epäröi hetken ja katsoo minua. – Ettei sinun tarvitse olla yksin. Kaola odottaa minua. Kuhra on hyvä seuralainen.
Skylar ottaa Kuhran kaksin käsin ja painaa sen rintaansa vasten. Hän kumartaa ja minä kumarran takaisin. Astun kimaltavalle sillalle ja kävelen tutun näköaukon luokse. On pimeä, hiljainen yö, jota kuu ja tähdet valaisevat.
Huoneeni voimakenttä on pois päältä, hyppään sisään. Huone on hämärä ja näyttää samalta kuin lähtiessäni, vain äitiä ei näy. Kaola makaa sängylläni. Hyppään sen viereen ja rutistan sitä vasten rintaani. Kääriydyn peittoon, nukahdan Kaola sylissäni.
* * *
Herään lämpöön kasvoillani, hankaan silmiäni. Aurinko paistaa. Nousen istumaan ja näen vanhan naisen istumassa äidin tuolissa kirjoitin sylissään. Pelästyn ja meinaan huutaa, mutta katson tarkemmin. Se on äiti ja sitten oikeasti huudahdan. Äiti havahtuu ja kirjoitin putoaa lattialle. Kuulen miten se särkyy, mutten välitä. Äitikään ei välitä.
Äiti nousee seisomaan ja kyyneleet silmissä halaa minua. – Nova-rakas, hän kuiskaa ja rutistaa minua niin, että henkeni salpautuu.
– Äiti, mitä sinulle on tapahtunut, kysyn itkun puristaessa kurkkuani. Tunnen hänen pudistavan päätään.
Hiljaisuuden jälkeen hän vastaa. – Minä vanhenin.
Työnnän äidin kauemmas ja katson häntä silmiin. – Milloin?
Äiti katsoo minua pää kallellaan ja tarttuu käteeni. – Kun olit katsomassa puita taivaan takana, hän sanoo lempeällä, hiljaisella äänellä.
Minua alkaa kaduttaa kamalasti, ja kyyneleet valuvat poskillani. Äiti silittää ne pois ja suukottaa hiuksiani. – Olivatko puut kauniita? hän kysyy.
– Galaksin kauneimpia, sanon ja työnnän käteni mekkoni taskuun. Taskusta vedän kaksi lippua, jotka kimaltavat kuin taivaan tähdet.