Nörttityttöjen vuoden 2021 novellikilpailun teema oli eskapismi. Elli Hellstenin novelli Kirpeä kuolema edusti raadin mielestä kilpailun parhaimmistoa ja valittiin lopulta koko kilpailun voittajaksi.

Suuret pariovet sulkivat Glasgow’n pääkadun vilinän taakseen, kun Ellie Bell astui maailmainvälisten asioiden ministeriöön. Eteishalli oli täynnä maalipurkkeja, rakennustikkaita, muovisuojia ja työmiehiä. Kaksi miestä siveli hallin seinään kullanpunaista maalia keikkuen huteran näköisillä tikkailla, muut näyttivät joko kävelevän päämäärättömästi edestakaisin tai notkuvan maalareiden lähellä arvostelevasti. Ellie yritti muistaa, miten hallintopäällikön huoneeseen päästiin. Vasempaan, oikeaan ja taas oikeaan, vai oliko se kahdesti vasempaan ja vasta sitten oikeaan? Ellie valitsi väärin.

”Olet myöhässä”, sihteeri sanoi pöytänsä takaa katsoen Ellietä pyöreiden silmälasiensa yli. Ellie yritti katsoa miestä kuin tämä häntä, mutta silmälasien puute vei vaikutelmasta terän.

Hallintopäällikön huoneen ovi aukesi ja oviaukkoon astui häkellyttävän kaunis nainen. Elliestä tuntui yhtäkkiä arkiselta ja nukkavierulta, vaikka oli yrittänyt laittautua vakavastiotettavan, kokeneen etsivän näköiseksi. Hillityllä meikillä ja jakkupuvulla aikaansaatu itsevarmuus hiipui pois.

”Rouva hallintopäällikkö, minä olen –”

” – myöhässä, kyllä. Menkäämme siis suoraan asiaan.” Ellie sulki oven. Maalinhaju leijaili hänen perässään huoneeseen.

”Etsivä Eleanor Elisabeth Bell.”

”Kyllä.”

”Valmistuitte Maailmainvälisen rikollisuuden torjunnan ja tutkinnan koulutusyksiköstä seitsemäntoista kuukautta sitten.”

”Kyllä.” Ellietä alkoi hikoiluttaa. Eikö ikkunaa voinut aukaista?

”Ja siitä lähtien olette toiminut Faborgian yksikössä etsivä Morrisin alaisuudessa hänen lähimpänä apulaisenaan.”

”Olen.”

”Olette käynyt Faborgian puolella viisi kertaa, kahdesti osana koulutustanne ja viimeksi neljä kuukautta sitten.”

”Kyllä, rouva.”

”Mukananne on joka kerran ollut etsivä Morris, kaksi kertaa faborgialainen, nykyään edesmennyt etsivä Gende, sekä peräti kolme kertaa täkäläinen lähettipoika Mick Rickhardson.”

”Hän oli yksi Maailmainvälisen rikollisuuden torjunnan ja tutkinnan keskuksen luotetuimmista läheteistä.”

”Oli..?”

”Hän jätti lähettityön ja liittyi sirkukseen.”

Hallintopäällikkö raapusti jotain paperinlaitaan. ”Selvä. Oletteko ollut häneen yhteydessä?”

”Tuota –”

”Etsivä Morrisiin, hänen auto-onnettomuutensa jälkeen?”

”Olen, hän kertoi minulle tapahtuneesta sekä murhavälineen, tuota, poikkeuksellisuudesta. Mutta kaikella kunnioituksella, en ole lainkaan varma, olenko oikea henkilö –”

”Etsivä Morrisin mielestä olette, ja se riittää minulle. Hän vakuutti minulle, että teillä on riittävät taidot tämän tapauksen selvittämiseksi. Ellette halua harkita uudelleen uravaihtoehtojanne? Teillä näyttää olevan yksi vakava varoitus, tahattomasta kuolemantuottamuksesta.”

”En, en missään nimessä”, Ellie vastasi ja suoristi selkänsä. Olisihan hänen pitänyt tietää, että tieto varoituksesta menisi ylimmälle taholle saakka.

”Hienoa. Tullipoliisi kertoo teille yksityiskohdat. Pariksenne saatte faborgialaisen etsivä Midantin.”

Hallintopäällikkö oli ohjannut Ellien ovelle, ennen kuin tämä oli ehtinyt huomatakaan. Ovella hän kääntyi.

”Etsivä Bell?”

”Niin?”

”Tämä tapaus on selvitettävä, tai se voi johtaa maailmojemme väliseen kriisiin, jopa sotaan. Luotan teihin täysin.”

Ovi sulkeutui. Ellie nielaisi ja käveli ajatuksissaan maalinhajuiseen eteisaulaan ja sieltä Buchanan Streetin keväiseen katupölyyn.

Maailmainvälinen tulli oli Ellien mielestä karu vieraaseen maailmaan vievän portin kodiksi. Suuressa kiiltävänvalkoisessa huoneessa oli vain sotkuinen työpöytä, pukukopit miehille ja naisille paikallisten vaatteiden vaihtoon sekä kolme tullivirkailijaa, jotka kantoivat nimellisesti poliisin titteliä. Opiskelijatyttö, joka näytti Elliestä korkeintaan viisitoistavuotiaalta, nojaili seinään ja vitsaili virkailijoiden kanssa. Hänen nimikyltissään luki ’Vaatettaja’. Ellie ei muistanut nähneensä tätä tyttöä aiemmin, mutta uskoi tämän osaavan kantaa hänen omat vaatteensa takaisin Glasgow’n puolelle, kun hän oli vaihtanut Faborgiassa sikäläiseen asuun. Ellien katse kääntyi väkisin vastapäiselle seinälle. Kunnioitusta herättävän, monilukkoisen teräsoven karmeista kareili valoa.

Hermostunut nuori poliisimies otti Ellien vastaan, ja turhauttavien alkumuodollisuuksien jälkeen nuorukainen tuntui vihdoin pääsevän itse asiaan. Faborgian lähettitoimistosta oli löytynyt ruumis. Tekotapa oli selvä, mutta mikään muu ei. Ei epäiltyä, ei motiivia. Ellien sydän jyskytti. Heidän tähänastiset harvat tapauksensa olivat olleet yksinkertaisia omaisuusrikoksia ja salakuljetuksia, mutta nyt kyseessä oli murhaepäily, ja hän joutui hoitamaan tapauksen ilman etsivä Morrisin tukea. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten suhtautua sitruunaan murhavälineenä.

Ellie jätti kännykkänsä turvasäilöön, valmistautui tapaamaan uuden työparinsa ja astui välinpitämättömän vaatettajan kanssa teräksisestä ovesta sateenkaaren väriseen valoon.

”Miksei Maurice Morris tullut selvittämään tätä rikosta?” olento kysyi heti aluksi hämmästyttävän aidolla skottiaksentilla.

”Etsivä Morris jäi auton alle ja joutui sairaalaan”, Ellie sanoi. Liekkimadot maljakoissaan tuprauttelivat savua, joka sai Ellien yskimään. ”Minut määrättiin hänen sijaansa. Etsivä Bell.” Ellie ojensi varovasti kätensä. Olento muistutti kullanpunertavista ihostaan, hiuksistaan ja silmistään huolimatta hyvin paljon ihmistä. Faborgialainen tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä hyvän tovin. Ellie yllättyi. Gendekään ei ollut paljon kosketellut. Midantin ele tuntui mukavalta ja kotoisalta.

 ”Olen etsivä Midant”, olento sanoi ja hymyili leveästi. ”Vihdoin tapaan teidät. Tervetuloa Faborgiaan.” Ellie yritti hymyillä takaisin yskänpuuskien seasta. Vaikka etsivä Midant vaikutti miellyttävältä ja tuntui arvostavan häntä, Ellie tunsi itsensä petturiksi, joka vain näyttelee ammattitaitoista etsivää. Mitä ihmettä nyt piti sanoa toiselle etsivälle? Mitä etsivä Morris tekisi?

”Lähdetään saman tien lähettitoimistoon”, Ellie sanoi. Hänen helpotuksekseen Midant nyökkäsi.

”Suosittelen teitä ensin vaihtamaan vaatteita, etsivä Bell. Kuten varmasti tiedättekin, teidän maailmanne vaatteet hapertuvat täällä olemattomiin muutamassa tunnissa, eivätkä faborgialaiset katso hyvällä alasti käyskenteleviä ulkomaalaisia”, Midant virnisti. Ellie ei vastannut virnistykseen. Hän tiesi tämän oikein hyvin, etsivä Gende oli opettanut Faborgiasta kaiken, mitä hän tiesi. Gende oli kutsunut häntä aina elbiksi, mitä se ikinä tarkoitti. Ei varmasti mitään pahaa, hän ei ollut sellainen. Ellie hymähti surullisesti. Nyt Gende oli kuollut, ja se oli hänen syytään. Ellie oli syystäkin saanut varoituksen, ensimmäisen tahran ansioluetteloonsa, heti uransa alussa. Hän pukeutui faborgialaiseen virka-asuun ja ojensi oman jakkupukunsa vaatettajalle, joka katosi portin läpi Maahan.

Tuntui hassulta, että vaikka hän oli tuntenut Genden paljon kauemmin, oli Midant silti jo ensitapaamisella kuin vanha tuttu. Se johtui varmasti tuttavallisuudesta, jolla tämä suhtautui häneen. Se oli virkistävää Genden jäykkyyden jälkeen.

He lainasivat tullin ruumuja. Ne näyttivät Ellien mielestä sian ja aasin risteytykseltä ja haisivat purkitetulta sipulisilliltä. Midant auttoi Ellien yhden selkään. Siinä oli yllättävän mukava istua, vaikka yleensä Ellie voi pahoin kaikissa kulkuneuvoissa laivoista busseihin. Midant kertoi lähettitoimistoon olevan vain vartin ratsastus. Tarkkaa aikaa oli vaikea arvioida, koska Maan kellot eivät toimineet Faborgiassa eivätkä faborgialaiset perinteisesti mitanneet aikaa. Maan diplomaatit olivat yrittäneet opettaa heille aurinkokellon käyttöä, mutta Faborgian auringon liikkeet olivat erilaiset kuin Maan auringon, eikä lopulta kukaan osannut tulkita aurinkokelloa, joka oli jäänyt kauniiksi koristeeksi vasallikaupungin keskusaukiolle.

Faborgian valtava aurinko paahtoi hien niskaan. Tienvarren kasvillisuus oli lakastunut, ja Ellie pohti, johtuiko se auringosta vai sitruunasta. Jos pelkkä ohiratsastava lähetti sai sitruunoineen tämän aikaiseksi, millaisia olisivatkaan pitkäaikaiset vaikutukset?

Pian he saapuivat kylään, jossa lähettitoimisto sijaitsi. Muita purppuraisempi olento ontui etsivien luokse.

”Pysykää poissa! Kirpeä kuolema!” kyläläinen huusi. Oletettavasti miespuolisen olennon vasen käsi näytti kuihtuneelta.

”Kyläpäällikkö”, Midant kuiskasi. ”Syvä ihonväri on Faborgiassa hyvin arvostettu.”

”Ei hätää”, hän sanoi ääneen. ”Etsimme kirpeän kuoleman tuojaa. Onko kukaan ulkopuolinen tullut kyläänne?”

”Joku ulkomaalainen toi tänne paketteja aiemmin ja palasi samaa tietä kuin tulikin.”

”Oliko tuo muukalainen mies vai nainen? Nuori vai vanha?” Ellie kysyi.

”Mistäpä minä teistä ulkomaalaisista tiedän”, kyläpäällikkö sanoi ja kääntyi hätistelemään uteliaita faborgialaisia taloihinsa.

”Täkäläiset ovat paljon tummempia kuin meikäläiset. Minä olen kotoisin Faborgian itäosista”, Midant kertoi. Ellie nyökkäsi. Aina oppi uutta. Gende oli ollut lähistöltä ja oli pikemminkin punajuuren värinen kuin kullanhohtoinen kuten Midant.

He jättivät ruumut ulos ja astuivat lähettitoimistoon. Ellie köhi hihaansa.

”Pihkuran liekkimadot”, hän mutisi ja kumartui katsomaan ruumista, jos sitä pystyi enää edes ruumiiksi kutsumaan. Elävästä olennosta muistutti ainoastaan suhteellisen ehjänä säilynyt viitta, johon oli tarttunut punertavaa väriä. Iho oli ilmeisesti palanut kankaaseen kiinni, Ellie ajatteli irvistäen. Hän peitti hihalla kasvojensa alaosan ja kyykistyi hyhmettyneen mustan kasan puoleen.

”Tämän siis sitrushedelmät tekevät teille”, hän sanoi ja harmitteli mielessään puutteellista Faborgian tietämystään. Viidesti aiemmin maailmassa käyneenä ja Genden opissa olleena hän oli yhä pelkkä noviisi verrattuna etsivä Morrisiin, joka oli kulkenut maailmojen väliä työkseen jo kuusi vuotta.

”Ei pelkästään meille, vaan myös maailmallemme. Koko Faborgia voi tuhoutua, jos emme saa sitruunan salakuljettajaa kiinni”, Midant sanoi. Hänkin kumartui ruumiin luokse.

”Missä sitruuna on?” Ellie kysyi.

”Yhä laatikossa pöydällä. Olkaa varovainen, teidän maailmanne laatikko on jo alkanut hajota, emmekä voi ottaa riskiä, että sitruuna putoaa maahan.”

”Se on mitä pikimmiten palautettava Maahan, ennen kuin tuhot laajenevat. Kenelle paketti oli osoitettu?”

Midant laski päänsä ja sanoi hiljaa: ”Vasallille.”

”Mitä? Faborgian kuninkaan vasallille? Joka hallitsee koko Lounais-Faborgiaa?”

”Kyllä”, Midant vahvisti. ”Joku haluaa vasallin kuolevan.”

Hallintopäällikkö ei liioitellut, Ellie mietti. Joku halusi todella sodan Maan ja Faborgian välille. Hän käveli lähettipäällikön pöydän luokse. Lahoavassa laatikossa oli todellakin sitruuna, jossa oli punertava sormenjälki. Uhrin sormesta irronnutta ihoa, Ellie ajatteli inhoten. Hän nosti varovasti sitruunan laatikosta, mutta se valahti hänen sormistaan. Sitruuna tipahti pöydälle ja jätti siihen saman tien mustan kraatterin. Ellie nappasi äkkiä hedelmän kouraansa.

”Täältä on vartin ratsastus tulliin. Lähetti toi paketin ja lähti takaisin. Ehtikö hän nähdä sitruunan tekemää tuhoa? Tulliin on ilmoitettu ruumiista tunti sitten, eli se on löydetty noin tunti ja viisitoista minuuttia takaperin. Lähetin on täytynyt palata niihin aikoihin ja saapua siitä puoli tuntia aiemmin. Siirrytään Glasgow’n puolelle tutkimaan valvontanauhat. Luovutan samalla sitruunan tullipoliiseille, he saavat toimittaa todistusaineiston eteenpäin.”

”Ettekö vie sitä henkilökohtaisesti?”

”Tekninen tutkinta on kaupungin toisella laidalla ja minä… en oikein pidä matkustamisesta.”

He ratsastivat kuin vimmatut takaisin tulliin. Elliellä oli vaikeuksia pysytellä Midantin vauhdissa. He menivät paikallisen vaatettajan kanssa portin läpi ja Ellie työnsi tälle sikäläisen vaatepartensa takaisin Faborgiaan vietäväksi. Tuntui helpottavalta pukeutua omiin vaatteisiinsa, vaikkakin sitten jäykkään jakkupukuun.

He tuijottivat nauhoja pikakelauksella. ”Faborgialaiset voimme jättää laskuista”, Midant sanoi. ”He eivät pystyisi kuljettamaan sitruunaa.”

”Olette oikeassa”, Ellie sanoi. ”Meidän maailmastamme Faborgiaan näyttää saapuneen vain maailmainvälisten asioiden ministeri avustajansa kanssa sekä lähettityttö, joka palasi puolen tunnin päästä. Ministeri lienee vasallin vieraana, koska on yhä Faborgiassa. Pyydän virka-apuna Glasgow’n poliisia etsimään lähetin ja jututtamaan hieman. Teidän lienee syytä palata Faborgiaan, ennen kuin ruumiinne alkaa hajota.”

”Entä mitä te aiotte tehdä?”

”Juuri nyt? Juoda kahvia.”

Koska niin etsivä Morris olisi tehnyt.

Ellie ei ollut saanut juotua vielä kolmatta kahvikupillistaan, kun tullin faksi alkoi rutista. Se tuuppasi sisuksistaan teknisen tutkinnan raportin sitruunasta. Itse hedelmä oli aivan tavallinen sitruuna, ei edes luomua torjunta-ainejäämien perusteella. Punainen sormenjälki sen sijaan oli varsin mielenkiintoinen. Sen omistaja oli muuan Mick Rickhardson.

Ellie pirautti tutulle poliisille, joka lupasi auliisti käydä Mickin luona. Kohta puhelin soi.

”Ovi on rikottu ja koko asunto pengottu”, poliisi sanoi. ”Matossa oli jotain punaista, liekö verta, en tiedä. Itse äijää ei näkynyt missään. Tekninen tutkinta hoitaa loput.”

”Kiitos paljon, Andrew, jään sinulle velkaa”, Ellie sanoi. Häntä kylmäsi. Mitä Mickille oli tapahtunut? Mihin tämä oli sekaantunut? Ellie päätti soittaa seuraavaksi sirkukseen. Ehkä siellä tiedettäisiin, missä Mick oli.

”Ai niin, se lähettityttö”, Andrew jatkoi. ”Oli saanut tuntemattomalta henkilöltä paketin, joka piti toimittaa Lounais-Faborgian vasallille. Lähetti ei itse pakannut sitä, koska paketti oli jo lähettitoimiston leimaama. Paketista muuten löytyi yksi selvä sormenjälki, sinun. Voisit olla vähän varovaisempi todistusaineiston suhteen.” Poliisi sulki puhelimen.

Ellien päässä surisi. Miten laatikosta saattoi löytyä hänen sormenjälkensä, kun hän ei ollut koskenut siihen sormellaankaan? Ja kuka oli toimittanut laatikon tekniseen tutkintaan, koska hän itse ei ollut sitä tehnyt?

Kuinka kauan menisi, ennen kuin poliisit laskisivat yhteen yksi ynnä yksi ja tulisivat hakemaan hänet?

Nyt ei ollut aikaa soitella sirkukseen. Hänellä oli vain yksi paikka minne mennä.

Ja hänellä oli noin kaksikymmentäneljä tuntia aikaa selvittää tapaus, ennen kuin hänen olisi palattava Maahan pidätettäväksi maailmojenvälisen sodan lietsomisesta. Tai kuoltava.

Faborgian aurinko osoitti jo laskemisen merkkejä, vaikka Glasgow’ssa oli vasta puolipäivä. Ellie oli jättänyt virkamerkkinsä Maan tullin tallelokeroon. Hän ei ottanut  riskiä, että se tuhoutuisi vieraassa ilmastossa. Ei hän tosin ollut lainkaan varma, että palaisi sitä koskaan hakemaan, mutta voisivatpa ripustaa sen vaikka museoon merkiksi petturietsivästä, joka aloitti maailmojen sodan.

Keneen voin luottaa? Ellie pohti varastamansa ruumun selässä. Hän ei uskaltanut sotkea etsivä Morrisia tähän, koska mies todennäköisesti johtaisi häntä koskevaa tutkintaa sairaalasta käsin. Gendeen hän oli luottanut, mutta Gende oli kuollut. Ellie oli tyrkännyt hänet jyrkänteeltä. Ainakin melkein. Hän oli yrittänyt kätellä, mutta Gende oli horjahtanut ja syöksynyt alas kivikkoon. Näky piinaisi Ellietä hautaan asti.

Etsivä Midant? Ellie ei ollut varma hänestä. Etsivä oli kyllä hyvin miellyttävä, joskin hiukan virkaintoisen oloinen. Mutta Elliellä ei ollut ketään muutakaan. Hän toivoi, etteivät uutiset olleet vielä tavoittaneet Lounais-Faborgian Maailmainvälisen rikollisuuden vastavoimia. Sieltä Ellie joko löytäisi Midantin tai saisi ainakin tietää tämän asuinpaikan.

Vastavoimien rakennus oli hyvin maankaltainen kivitalo. Se näytti sinipunaiselta marmorilta, vaikka oli toki jotain täkäläistä kivilajia, jonka nimeä Ellie ei osannut lausua. Ketään ei näkynyt, mutta Ellie tiesi sisällä olevan väkeä. Molemmissa maailmoissa täytyi muuttuvan aikaeron vuoksi olla aina maailmainvälisiä etsiviä ratkomassa rikoksia.

Midant ei ollut paikalla.

”Vai etsivä Midantin kotipaikka? Se uusi tyyppi? Oli jostain pohjoisesta”, yksi etsivä sanoi.

”Ei vaan idästä”, Ellie korjasi.

”Vaaleaverisempi joka tapauksessa”, etsivä sanoi. ”En luottaisi vaaleaveriseen, jos  hän ei olisi tuonut niin hyvää suositusta kotiseudultaan.” Etsivä nojasi tuolillaan seinää vasten ja nosti jalat pöydälle. Ihan kuin Morris.

Samassa ovi kävi ja sisään juoksi lähetti. ”Tärkeä kirje päällikölle!” hän puuskutti.

”Kiitos, minä tästä lähdenkin”, Ellie sanoi etsivälle. ”Hyvää jatkoa.” Hän ojensi kätensä, mutta etsivä loikkasi taaksepäin. Hänen katseensa oli sekoitus kauhua ja vastenmielisyyttä.

”Ettekö vielä ole oppinut, etteivät meikäläiset koske elbeihin?” etsivä huusi. Ellie lähti hämmentyneenä pois, ennen kuin etsintäkuulutus tavoittaisi päällikön. Ehkä hän oli elbi, mutta ainakin Midant oli koskenut häneen.

Noustessaan taas ruumun selkään Ellie huomasi, että paidan kangas alkoi rispaantua ja hame irvisti saumoista.

Monen eksymisen jälkeen Ellie löysi vihdoin talon, joka vastasi kuvausta. Tuntui kuin hän olisi ratsastanut kaksi päivää, mutta sisäinen kello ei oikein pysynyt perässä täällä. Talo oli lounaisfaborgialaisittain rakennettu vihreästä puusta, jota kasvoi täällä joka puolella. Hellettä hehkuva auringonlasku punersi katon, jolla kasvoi sammalta, ruohoa ja outoja kukkia. Hän laskeutui ruumun selästä ja toivoi, ettei eläin lähtisi omille teilleen. Täältä oli pitkä matka eksyä takaisin ihmisten ilmoille.

”Hei, onko ketään kotona? Etsivä Bell täällä!” Ellie huusi ja koputti oveen. Kun kukaan ei vastannut, hän työnsi ovea. Se aukesi helposti. Sisällä oli hämärää. Asunto oli siisti mutta hiukan pölyinen, tyypilliseen faborgialaiseen tapaan varsinaisina huonekaluina oli vain riippumatto sekä matala ruokapöytä vailla tuoleja. Lattioilla oli runsaasti kuohkeita värikkäitä mattoja, jotka upottivat ja keinuttivat, kun Ellie käveli niiden päältä. Riippumatto näytti houkuttelevalta, Ellien teki mieli kellahtaa siihen lepäämään, mutta nukahtaminen tietäisi lähes varmaa kuolemaa. Sen sijaan hän katsoi ympärilleen. Koko asunto oli avointa tilaa. Avohyllyillä oli muutama astia ja kasa faborgialaisia vaatekappaleita. Ei koriste-esineitä, ei kirjoja, ei mitään henkilökohtaista. Ellie riisui lähes hajonneen jakkupukunsa ja pukeutui Midantin vaatteisiin. Ne olivat liian suuret, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut herättää pahennusta kulkemalla ilkosillaan. Varpaiden välit olivat auenneet kivuliaasti ja ihoa kirveli joka puolelta. Faborgian myrkyllinen ilma teki tehtävänsä.

Talon ainoa komero oli lukittu. Ellie tutki vielä kerran kaikki hyllyt ja mattojen aluset, mutta avainta ei löytynyt. Hän toivoi, että hiuksissa oleva pinni oli yhä ehjä. Se oli. Lukko loksahti pian auki. Kannatti pitää pinniä aina mukana, vaikka Glasgow’n poliisit naureskelivatkin hänen näyttävän pikkutytöltä.

Enää Elliestä ei tuntunut pikkutytöltä. Se tyttö oli aina tehnyt kuten etsivä Morris oli sanonut, ja palkaksi siitä hän oli saanut murhaajan leiman etsintäkuulutukseen. Se tyttö oli matkinut, kun etsivä Morris oli kätellyt Gendeä, ja Gende oli horjahtanut kuolemaansa. Faborgialaiset siis koskivat ihmisiin, mutta miksi faborgialaisetsivä oli sanonut, etteivät he koskeneet elbeihin? Paitsi jos elbi ei tarkoittanutkaan ihmistä, vaan ihmisnaista. Se selittäisi, miksi etsivä Morris saattoi kätellä täkäläisiä vapaasti.

Midant oli kätellyt häntä heti ensitapaamisella. Mitä se tarkoitti?

Ellie veti komeron oven auki. Sen takana lattialla oli suuri kannellinen ruukku. Miksi se oli piilotettu lukkojen taakse? Hän avasi ruukun. Se oli täynnä kullanpunaista maalia.

Samaa sävyä, jolla maalattiin ministeriön eteishallin seiniä.

Ellie otti maalia sormiinsa. Niiden iho muuttui kullanhohtavan punaiseksi. Kihelmöinti ja kirvely lakkasivat.

Punertava tahra sitruunassa. Punertavaa väriä kuolleen lähettipäällikön viitassa.

Ellie ryntäsi avohyllyjen luokse ja pyyhki astiat lattialle. Jossain täytyi olla… tuossa! Läpinäkyvä purkki oli pikkuruinen, mutta riittävä. Sen täytyi olla faborgialaista lasia, koska Maan lasi olisi ehtinyt hajota sen jälkeen kun täällä oli viimeksi käyty. Ellie nappasi pienen määrän maalia rasiaan ja sulki kannen. Hän rukoili pikaisesti jumalaa, johon ei uskonut, että kansi olisi tarpeeksi tiivis. Ulkona ruumu odotti siinä, mihin Ellie oli sen jättänyt. Hän juoksi sen luokse ja ratsasti pimeään kuin riivattu.

Kylä oli yöllä hiljainen ja lähettitoimisto pimeä. Rakennuksen takana olevalla kasvimaalla loisti pieniä punaisia pisteitä. Liekkimadot oli päästetty yöksi kyllästämään itsensä. Ellie sitoi ruumun nukkuvien lajitovereidensa viereen ja hiipi toimistoon. Hän eteni pilkkopimeässä käsikopelolla ja pelkäsi yhtä paljon kuin toivoi, että osuisi ruumiiseen.

Aika tuntui hidastuvan ja suuntavaisto menevän sekaisin hänen kontatessaan ympäri tilaa. Hän törmäili tuoleihin, joita tuntui lojuvan kaatuneina siellä täällä. Ilmeisesti läheteille oli tullut kiire, kun olivat huomanneet, mitä päällikölle tapahtuu. Miten hän ei ollut kiinnittänyt niihin huomiota aiemmin?

Käsi osui johonkin pehmeään. Ellie hypisteli sitä. Kangasta. Sen alla oli musta jähmettynyt möykky, uhrin jäänteet. Ellie yritti olla oksentamatta, puhalsi ja jatkoi. Viitta. Viitta oli tärkeä. Hän tarttui kankaaseen ja veti, mutta se oli tarttunut johonkin. Hän kiskaisi lujempaa. Viitta irtosi ja läheltä kuului kolinaa, sitten hiljainen sadattelu. Joku tarttui Ellien käteen.

”Sainpa”, tuttu ääni sanoi. Lyhty syttyi. Hänen vieressään istui Midant, joka piteli häntä tiukasti ranteesta. ”Etsin sinua pitkään, mutta onneksi yhytin sinut täällä. Taidamme olla saman asian perässä.” Midant repäisi viitanriekaleen irti ruumiista ja tunki taskuunsa. Hän ei hellittänyt otettaan Elliestä hetkeksikään, vaan riuhtaisi tämän yllättävällä voimalla jaloilleen. Ellie yritti huutaa, mutta hänen suuhunsa tungettiin rätti. Jalat ja kädet sidottiin näppärästi. Midant virnisti. ”Nyt pääset tuomiolle.”

Kukaan kylästä ei herännyt, kun Midant ratsasti kohti nousevan auringon ensi kajoa sidottu Ellie makaamassa edessään.

Aamuaurinko loisti kauneimmillaan, kun he saapuivat vasallikaupunkiin. Elliestä ei olisi voinut tuntua vähemmän kauniilta. Faborgialaisvaatteet olivat jo hiukan hiutuneet hänen kosketuksestaan. Hiuksia oli irtoillut koko matkan ja iho oli lähes vereslihalla. Hän ei kestäisi enää kauaa. Vartijat kumarsivat Midantille ja avasivat portin. Näkymättömien torvien säestäminä he ratsastivat tummanpunaisen joukon halki kohti vasallin palatsia.

”Elbi! Elbi on saatu kiinni!” lapset huusivat ja aikuiset seurasivat pian esimerkkiä. Faborgialaiset tungeksivat niin lähelle kuin uskalsivat, mutta kukaan ei hipaissutkaan Ellietä. Loputtoman hitaan vaelluksen jälkeen he pääsivät palatsiin portille. Midant nousi ruumun selästä ja yksi portinvartijoista tyrkkäsi keihäänperällä Ellien alas. Kaksi keihästä selkänsä tuntumassa Ellie ei voinut muuta kuin astua Midantin perässä palatsiin.

Palatsi oli yhtä syvän luumunpunainen kuin vasallikin. Ellie ohjattiin valtaistuimen eteen ja Midant pysähtyi hänen taakseen. Keihäsmiehet asettuivat Ellien kummallekin puolelle. Nyt vasalli oli noussut seisomaan valtaistuimelleen, että hänet nähtäisiin paremmin. Hän oli lyhyenläntä mies, mutta ihonvärinsä ansiosta noussut kuninkaan suosikiksi ja käytännössä Lounais-Faborgian yksinvaltiaaksi. Vasallin vieressä seisova faborgialaisnainen astui askeleen eteenpäin ja nosti kätensä. Kaikki hiljenivät. Nainen puhui.

”Elbi Eleanor Bell, teitä syytetään vasallin murhayrityksestä sekä lähetin murhasta. Koska olitte etsivä, on Maalle lähetetty alustava sodanjulistus, joka saa sinettinsä, kun teidät on tuomittu. Huomio! Vasalli antaa tuomion.”

Vasalli nosti kätensä. ”Elbi Eleanor Bell, teidät tuomitaan täten murhasta ja mitä vakavimmasta murhayrityksestä koskien –”

”Auuh!” huusi Midant. Ellie oli hypännyt hänen varpailleen. ”Sinä…” Midant tyrkkäsi Ellien lattialle. Ihmiset kohisivat. Kesti hetken, ennen kuin Ellie kuuli, mitä he kuiskivat.

”Hän koski elbiin! Näittekö, hän koski elbiin!”

Midant vilkuili ympärilleen ja näytti tyrmistyneeltä. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta ihmisjoukko oli ympäröinyt hänet. Ellie yritti huutaa rätin läpi ja nousta ylös.

”Andel auttakoon elbin suusta rätin pois”, vasalli sanoi. Toinen keihäsmiehistä koukkasi rätin Ellien suusta. Ellie huohotti hetken.

”Tuo mies ei ole se, joka hän väittää olevansa!” hän huusi. ”Hän on todellinen murhaaja!”

Faborgialaiset kohahtivat.

“Valetta!” Midant huusi.

“Vaiti! Etsivä Midant, vapauta elbi, kun kerran saatat koskea häneen.”

Ellie hieroi käsiään. Midant oli vapauttanut hänet salamannopeasti, kun keihäsmiehet olivat pari kertaa huomauttaneet hänelle liian hitaasta työskentelystä.

”Jatka”, vasalli sanoi.

”Aluksi luulin, että kuolleen lähetin viittaan oli tarttunut ihoa”, Ellie sanoi, ”mutta sitruuna ei polta vaan sulattaa. Punertava väli onkin maalia. Löysin sitä suuren ruukullisen hänen kotoaan. Murhaaja halusi tekeytyä toisen väriseksi kuin oikeasti on.” Ellie otti lasipurkin paitansa sisältä ja vei vasallin jalkoihin. Palvelija nosti purkin vasallille, joka tutki sitä suurella mielenkiinnolla.

”Tarkoitatko siis…” vasalli aloitti.

”Tarkoitan. Murhaaja on faborgialaiseksi naamioitunut meikäläinen. Voisitteko ystävällisesti pitää etsivä Midantia paikoillaan?” Ellie otti rimpuilevan Midantin taskusta tullimiehen viitanriekaleen ja näytti tahraa.

”Punaista. Mutta ei purppuranpunaista, kuten jokainen näkemäni faborgialainen.”

Ellie pyyhkäisi hihallaan Midantin käsivartta. Ihoon tuli selvästi havaittava vaalea läikkä. Vaatteeseen puolestaan oli tarttunut kullanpunaista väriä.

”Ei!” Midant huusi.

”Miksi, Mick?”

”Tarkoitus ei ollut tappaa ketään”, Midant, Mick Rickhardson sanoi. Hänet oli sidottu samoilla köysillä kuin Ellie aiemmin. ”Halusin vain lavastaa sinut muka yrittämään murhata vasallin.”

”Miksi ihmeessä?”

”Alunperin halusin Genden, mutta hän kuoli juuri, kun olin saanut kaiken valmiiksi. Hänen kuolemansa viivytti suunnitelmaani monella kuukaudella.”

Ellie olisi voinut murhata Mickin siihen paikkaan jo siksi, että tämä kehtasi mainita Genden. Miehen, jonka ainoa rikos oli toteuttaa sisäsyntyistä tarvetta karttaa elbin fyysistä koskemista.

”Miten sait sormenjälkeni laatikkoon?”

”Maailmainvälisen rikollisuuden torjunnan ja tutkinnan keskuksen kahvihuoneesta.”

”Lähetit siis sitruunan hämäykseksi, mutta yksi lähetti kuolikin”, Ellie totesi. ”Oletan, että aiheutit myös etsivä Morrisin onnettomuuden, ettei hän pääsisi mukaan tutkintaan. Hän olisi tunnistanut heti, ettet ole oikeasti faborgialainen. Miksi et maalannut itseäsi vähemmän huomiota herättävän väriseksi, kuten purppuranpunaiseksi? Miksi kaikki tämä?”

”Päätin jo kuukausia sitten lähettinä työskennellessäni lavastaa jonkun murhan yrityksestä. Huumevelkoja oli kertynyt ja tyyppejä käynyt kovistelemassa. Muistatko, kun kerroin, että minut hakattin ja ryöstettiin? Ne olivat ne.”

”Voi Mick, et sitten voinut kertoa?” Ellie sanoi. ”Olisimme voineet auttaa!”

”Miten sinulle mitään puhui, kun näit vain Genden? Et huomannut minua koskaan! Et kertaakaan kysynyt, mitä minulle kuuluu!” Mick lähes sylkäisi sanat suustaan. ”Tutkinnan jälkeen olisin paljastanut sinut, noussut sankariksi ja sopivalla kampanjoinnilla minut olisi valittu seuraavaksi vasalliksi. Olisin päässyt hallitsemaan koko Lounais-Faborgiaa ja samalla Maan ja Faborgian kanssakäymistä.”

”Mutta ethän sinä olisi pysynyt täällä hengissä nauttimassa vallankaappauksesi hedelmistä.”

”Siksi jouduin maalaamaan itseni kullanpunaiseksi eikä purppuraiseksi. Huomasin, että ministeriön eteishallin remontissa käytettävä maali hidastaa Faborgian kuolettavaa vaikutusta, ja olisin käynyt välillä omassa maailmassamme latautumassa poliittisissa huipputapahtumissa.”

”Ainoa huipputapaamisesi on vasallin palatsissa oikeudenkäynnissä, Mick.”

”Elbi Eleanor Bell vapautetaan syytteistä”, vasalli huusi. ”Hän saa mukaansa kirjoittamamme vapautuskirjeen. Mick ihminen, koska rikoksesi koskevat Faborgiaa, sinut tuomitaan täkäläisten lakien mukaan. Harkitsen rikostesi vakavuutta ja julistan tuomioni kahden vuorokauden kuluttua.”

Ellie katsoi Mickiä surullisesti. ”Halusit viettää aikaa Faborgiassa, nyt saat tehdä niin. Ennen kuin ensimmäinen vuorokausi on kulunut, alkaa ruumiisi tuhoutua. Aiheutit viattomalle kirpeän kuoleman, nyt saat kokea sellaisen itse. Hyvästi, Mick, Midant, minkä nimisenä nyt haluatkaan kuolla.”