Nopat ovat vähän kuin pöytäroolipelien irtokarkkeja. (Kuva: Ana Carolina Franco Pixabaystä)

Tässä postauksessa neljä nörttiä kertoo mikä pöytäroolipelaamisessa ilahduttaa.

*

Itselleni pöytäroolipelaaminen on rakas harrastus, josta on tullut nautittua jo yli kymmenen vuotta. Pöytäroolipelissä minulle suurinta iloa tuottaa hahmojen tarinan seuraaminen. Nautin hahmojen arkisen elämän haasteista pöytäroolipelaamisessa yhtä paljon kuin eeppisistä seikkailuista ja taisteluista. Kiinnyn hahmoihini aina syvästi ja käytän simppelimpäänkin ropehahmoon enemmän aikaa kuin yhdenkään tietokonepelihahmon muokkaamiseen. Tämä johtuu ihan siitä, että tietokonepelissä on rajoituksia joita pöytäroolipelissä ei ole.

Roolipelaamisessa hauskinta on yhteistyö toisten pelaajien kanssa. Pöytäroolipelaaminen on yhteinen kokemus. Olen pelannut monia eri pelejä monilla eri järjestelmillä (Dungeons and Dragons, Space 1889, Vampire, Call of Cthulhu, Unknown armies, Mistborn, Warhammer 40k, Cyberpunk), mutta aina pelissä tärkeintä on yhdessä muiden pelaajien kanssa kerrottava tarina. Olen pelannut peliä, jossa tarinan aikana kahden hahmon katkera kamppailu keskinäisestä valta-asemasta muuttuu yhteiseksi kunnioitukseksi ja uudenlaisen kukoistuksen rakentamiseksi. Olen pelannut peliä, jossa pelin sisällä on jouduttu jättämään dramaattisia ja hienoja jäähyväisiä toisille hahmoille, ja myöhemmin otettu iloiten pelaajien uudet hahmot mukaan tarinaan. Kaikki nämä tarinat ovat olleet mahdollisia vain toisten pelaajien ja pelinjohtajan ansiosta.

Suosittelen pöytäroolipelaamista harkitsevia kokeilemaan rohkeasti pelaamista. Oma suositukseni tällä hetkellä kiinnostavien pelien listalta on Savage Worlds, joka on toiminnaltaan joustava ja antaa uusille ja kokeneille pelaajille mukavasti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia hahmoja ja asioita.

-Riikka

*

Pöytäroolipelit ovat olleet läsnä yli puolet elämästäni. Roolipelit ovat elämäni halki jatkunut intohimoinen harraste, ne ovat olleet kuin portti jonnekin toisaalle. Siitä on jo kauan kun astuin ensimmäiset askeleeni miekka kourassa peililasin tuolle puolen.

Roolipelit ovat aina olleet minulle vapauttava kokemus. Eivät tarinankerronnan vuoksi, koska tarina usein noudattelee tiettyjä normeja: niillä on tietty kaari ja ne päättyvät usein ennalta määriteltyihin lopputulemiin. Tarinat ovat tulleet myöhemmin, niitä kerrotaan siitä mitä pelissä tapahtui.

Roolipeleissä ovat pääosassa voineet olla sellaisetkin hahmot, joille pääosia ei yleensä jaeta, ja lopputulemat sellaisia, joita elokuvissa, kirjoissa, sarjakuvissa ja TV-sarjoissa ei heille suoda.

Ne ovat olleet itseilmaisun kanava, mutta sellainen missä ei ole yksinvaltiaita, vaan muut täytyy ottaa huomioon.

Hyvässä pelissä jokaisella on tilaa sen verran kuin hän tarvitsee ja hyvä pelikerta syntyy aina yhteistyöllä. Roolipeleissä muiden ihmisten rooli saman pöydän äärellä on äärimmäisen merkityksellinen, ei liene ihme että muut pelaajat usein saavat myös muita merkityksiä. Moni ystävyys onkin alkanut yhteisen harrasteen äärellä. Roolipelaaminen on myös antanut harrastajien yhteisön. Jokavuotinen harrastajien tapahtuma Ropecon varmasti monelle se vuoden kohokohta juuri tästä syystä, minulle se ainakin on.

Olen vuosien varrella ollut sekä pelinjohtajan ja pelaajan roolissa. Olen huomannut että erilaisissa porukoissa pelaaminen on kehittänyt peliäni, antanut minulle välineitä parantamaan itseäni. Hyvä pelinjohtaja ei jumita vain ikuisesti pelinjohtajana vaan tarkastelee asioita myös pelaajien perspektiivistä. Samoin uskon että jokaiselle, jopa aloittelijallekin, tekee hyvää myös kokeilla pelinjohtamista.


Olen hiljan ottanut varovaiset ensiaskeleeni myös pelisuunnittelijana, sillä olen kotimaisen pelisuunnittelun legendojen kanssa tekemässä suomenkielistä Legendoja & Lohikäärmeitä roolipeliä Dungeons & Dragonsin viidennen laitoksen sääntöjen pohjalta. Olen pyörällä päästäni siitä miten ikinä siihen mukaan päädyinkään. 

Tällä hetkellä suosittelemani roolipeli on Seikkailijoiden kilta, ihan  puhtaasti sen takia että se saa miettimään että onpa tämä hyvä peli, olisinpa suunnitellut sen. Se kannustaa kilpailemaan positiivisessa mielessä. Seikkailijoiden kilta on myös jäänyt nimekkäämpien fantasiaseikkailupelien jalkoihin ja monelta huomaamatta, ja haluan myös siksi mainita sen harvojen tietämänä helmenä.

Mitä muuta sitä voisi sanoa? Roolipelit ovat antaneet minulle voimaa kun voimani ovat olleet vähissä, iloa kun ilonaiheet ovat karttaneet. Harraste on antanut todella paljon, paljon enemmän kuin hyviä pelejä. 

-Jonas Mustonen

*

Innostuin roolipeleistä ennen kuin tiesin mitä ne olivat. Näin Sandman-lehden irtonumerossa mainoksen Changeling-pelistä. Kuvassa oli sluagh-hahmo, ja vaikken tiennyt mistä oli kyse, tiesin välittömästi haluavani olla hän. Opiskeluiden myötä löysin paikallisen roolipeliseuran ja ensimmäinen opiskeluvuosi menikin sitten “hukkaan” uuden harrastuksen takia. Tai ei tietenkään hukkaan: tapasin suurimman osan nykyisistä parhaista ystävistäni (ja puolisoni!) juuri roolipelaamisen kautta.

Roolipelit olivatkin pitkään ns. ykkösharrastus, mutta nyt on ollut 15 vuoden tauko. Taukoon on toki monia syitä: työt, ns. oikea elämä, muut harrastukset, peliporukan väistämätön (?) hajoaminen jne. Mutta yksi isohko syy on se, että viimeisin isompi kamppis, juurikin tuo em. Changeling, päättyi niin eeppisesti. Maailma, sellaisena kun sen tunnemme, tuhoutui — vaikka kyseessä ei ollutkaan maailmanloppu, vaan tämä oli se ihan aidosti onnellinen loppu johon hahmot pyrkivät koko ajan. Hahmot itkivät, pelaajat itkivät. Ja tuollaisen kokemuksen jälkeen on vaikea lähteä pelaamaan uutta.

Pelautin myös opiskeluaikana paljon, mutta se ei koskaan ollut oikein minun juttuni. Meillä oli oikein hyvä peliporukka, jossa pelasimme pääasiallisesti White Wolfin pelejä (pääpaino Werewolfissa). Pelinjohtajana joutui kuitenkin keskittymään tilanteeseen vielä enemmän kuin pelaajana, ja etenkin nykyään työhöni yhdistettynä (jossa myös joutuu olemaan “tilanteessa läsnä 120%”) se olisi aivan liian raskasta.

Mutta: identiteettini on edelleen mitä suurimmassa määrin roolipelaajan identiteetti vaikken aktiivisesti pelaakaan. Kysyttäessä sanon edelleen harrastavani pelaamista, ostan edelleen pelimatskuja ja noppia (kukapa ei!) ja niin edelleen. Pääsin toissa vuonna myös pelaamaan tunnin pikapelin Traconissa, Ylpeys ja ennakkoluulo -teemaisen, ja tuntui tosi mukavalta päästä taas hyppäämään hahmon saappaisiin (tai mekkoon tässä tapauksessa). Eli enköhän jossain vaiheessa tee paluun roolipelejen maailmaan aktiivisemminkin!

Juurikin tällaisia tapahtumissa järjestettäviä pikapelejä suosittelen muillekin, koska niissä pääsee kokeilemaan mukavasti eri pelisysteemejä ja ennen kaikkea eri genrejä ja maailmoja, jotta se oma löytyy. Itse en esimerkiksi koskaan halua pelata Keski-Maassa, koska mikään roolipelisysteemi ei ole (mielestäni!) tarpeeksi lähellä Tolkienin visiota. Toisaalta muu fantasiapelaaminen sopii hyvin, D&Dn eri laitoksia on tullut vuosien varrella tahkottua (punalaatikkoa olen pelauttanutkin!). Omaa sydäntäni lähellä ovat edelleen White Wolfin angstiset ulkopuolisuuden ja hirviömäisyyden maailmat, enkä niistä varmaan koskaan ulos kasvakaan.

-Kisu

*

Olen jo vuosikausia tuntenut hurjan paljon roolipelaajia. Ajattelin kuitenkin aina, että olen ihan tyytyväisenä se poikkeus, joka on fantsuskenessä, kirjoittaa ja lukee spefiä, mutta ei ole roolipelaaja itse. Olen käynyt Ropeconissa useasti, vaikka en roolipelaa tai larppaa (ja joo, olen tuntenut kunnon ulkopuolisuutta, mutta on ollut kivaa nähdä kavereita). Ajattelin myös, että kirjoittajana olen liian itsepäinen ja haluan kontrolloida koko tarinaa, joten minusta ei olisi muutenkaan pelaajaksi kertomaan yhteistä tarinaa.

Sitten viime vuonna ystäväni Kristel Nyberg, pelinjohtaja ja kirjoittaja, tarvitsi kertaluontoisesti testipelaajia valmisteilla olevaan Tivoli-roolipeliinsä. Menin — ja nautin. Olikin todella rentouttavaa uppoutua pariksi tunniksi uuteen maailmaan, jonka loimme yhdessä. Improvisaatio sujui minulta kivasti, ja lopuksi koin suurta tyytyväisyyttä. Oli niin kivaa, että menin toistekin testipelaamaan. 

Mutta eihän minulla olisi aikaa millekään ropekampanjalle, no ei tietenkään, etenkin keskellä väitöskirjan viimeisiä vaiheita. 

Kuitenkin, kun siskoni kumppani kyseli pelaajaksi alkuvuodesta 2021 alkavaan Pathfinder-kampanjaan — uskalsin, sanoin kyllä, hyppäsin mukaan. Päätöstä helpotti tieto, että kyseinen henkilö on pelinjohtajana erittäin kokenut, ja lisäksi kampanjaan oli tulossa mukaan myös muita nyypiöitä. Väitöskirjani oli siinä vaiheessa esitarkastuksessa, eli päätin uskaltaa laittaa aikaani uuteen harrastukseen. 

Rakastuin jo kampanjan ensi kerrasta lähtien. Meidän peli on ollut yksi tämän vuoden parhaista asioista: hahmojen kehitys, kauniit nopat, hersyvä nauru. Ja se yhteinen tarinankerronta, joka jotenkin kummasti sujuu myös minulta. Pelaajana on helppoa mennä muiden mukana ja pelinjohtajan suunnitelmien mukaan (tai sitten todellakaan ei!). Tarina on jotain aivan muuta, kuin mitä itse kirjoittaisin yksin — ja se on aivan parasta.

Aloitin siis roolipelaamisen vasta 34-vuotiaana. Ennustan, että minulla on edessä vielä vuosikausia tätä harrastusta. 

-Sara Norja