Olen tehnyt lapsesta asti erilaisia käsitöitä. Kutonut, virkannut, piirtänyt, maalannut, tehnyt savitöitä ja kokeillut vähän kaikkea. Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut myös muinaisesta Egyptistä ja valmistuin Helsingin yliopistosta egyptologia pääaineenani.
Egyptologiassa olen erikoistunut muinaisen Egyptin taiteeseen. Huomasin pian, että monilla egyptologeilla ei ole itsellään kokemusta taiteen tekemisestä. Sen seurauksena he eivät tiedä, mitä heidän käyttämänsä taidetermit käytännössä tarkoittavat. Tätä ei voida pitää puutteena, koska eihän “samotti” tai “tempera” kuulu ihmisten normaaliin perussanavarastoon. En minäkään tiedä esimerkiksi musiikista mitään tai vaikka hammaslääketieteestä. Ja kun ei tiedä, mitä sana tarkoittaa tai edes ymmärrä sen merkitystä, ei silloin voi myöskään ymmärtää, mitä merkitystä sillä on käsiteltävän asian kannalta.
Samotilla tarkoitetaan poltettua savea raakasaven seassa. Mitä enemmän savessa on samottia, sen paremmin se kestää muokkaamista esimerkiksi patsaiksi ja sitä vähemmän se kutistuu polton aikana. Toisaalta esimerkiksi dreijatessa samotti on ikävää, sillä se on kuin hiekkapaperia vieden ihon mennessään. Tempera taas tarkoittaa maalia, jossa väripigmentti sekoitetaan johonkin orgaaniseen liima-aineeseen, kuten kananmunaan.
Arvelen myös, että muinaisen Egyptin taidetta tutkivat henkilöt eivät juurikaan tee käsitöitä itse. Tämän seurauksena heidän tulkintansa joistain taideteoksista ovat välillä aika erikoisia sellaisen näkökulmasta, joka on itse tehnyt samanlaisia virheitä vastaavia töitä tehdessään. Esimerkiksi Amenhotep II:n haudassa KV35 on yksi valkoinen Anubis mustien Anubisten joukossa. Sille on yritetty löytää esimerkiksi uskonnollista selitystä. Mielestäni kyseessä on kuitenkin puhdas virhe, jonka olen tehnyt monta kertaa tussitöitä tehdessäni. Jos ääriviivat piirtää mustalla, aluetta ei voi enää täyttää mustalla, koska kuva menee siitä tukkoon.
Egyptologit eivät myöskään välttämättä ymmärrä, kuinka erilaiset materiaalit ja maalit toimivat keskenään. Esimerkiksi edellä mainittua pieleen mennyttä Anubista ei voi korjata mitenkään, sillä valkoisella maalilla ei saa peitettyä mustaa ääriviivaa, vaan se näkyy aina läpi valkoisesta.
Muinaisesta Egyptistä tunnetaan myös paljon niin kutsuttuja harjoituskappaleita, joissa esimerkiksi ostrakonin (kiven- tai ruukunkappale, jota käytetään kirjoitus- tai piirustusalustana) toiselle puolelle on piirretty erinomaisen hieno faraon pää, mutta sen toisella puolella on kaikenlaisia toistaitoisia rävellyksiä. Joskus on selvää, että kyseessä on mestarin mallityö, jonka toiselle puolelle joku on harjoitellut vastaavaa. Mutta aina välillä vastaan tulee harjoituskappaleita, joiden kohdalla en ole enää aivan varma asiasta. Kuten varmaan moni piirtäjä on huomannut, on todella vaikeaa lähteä piirtämään hienoa työtä kylmiltään. Ainakin minä tarvitsen ensin vähän lämmittelyä, ja ensimmäiset piirrokseni ovat yleensä sellaista roskaa, että hävettää. Mutta se on kuin urheilijan alkulämmittelyt. Kun piirtokäsi on lämmennyt, voi varsinainen piirtäminen aloittaa. Olen välillä miettinyt, onkohan osa muinaisista harjoitustöistä itse asiassa jonkun muinaisen Mian suttuprötöjä ennen varsinaista piirustustyötä.
Savikurssille suurten muinaisten pakottamana
Yksi muinaisen Egyptin taiteen alue, joka ei ole kauheasti kiinnostanut minua, on keramiikka. Mutta keramiikka ja savityöt ovat oleellinen osa muinaisen Egyptin kulttuuriperintöä ja myös egyptologiaa. Lisäksi egyptiläiset keksivät dreijan! Olen aina halunnut päästä kokeilemaan dreijaamista, joten ilmoittauduin Helsingin Kaapelitehtaalla toimivan Septarian keramiikkakursseille kolme vuotta sitten. Olin viimeksi tehnyt savitöitä ala-asteikäisenä, joten otin alkeiskurssin, jossa tutustuttiin erilaisiin savenkäsittelyn perustekniikoihin. Ideana oli puhtaasti käydä kurkkaamassa, josko keramiikkakurssi tarjoaisi jotain ymmärrystä muinaisiin savitekniikoihin.
Jo heti ensimmäisellä tunnilla koin ahaa-elämyksiä! Muinaiset egyptiläiset kuvasivat haudoissaan uhrilahjojen ja arkiesineiden valmistusta, ja niissä on kuvattu välillä myös saviruukkujen valmistusta. Makkaratekniikassa savesta tehdään paksuhko “nakkimakkara”, josta aletaan kasata spiraalimaisesti astiaa. Ja kas vain, tuossa hautakuvassahan tehdään selvästi makkaratekniikalla ruukkua! Kun ruukku on valmis, otetaan käteen ihan normaali puukauha tai -lasta ja mätkitään sillä saviastian pintaa, jolloin se tasoittuu ja saa muotonsa. Ja eikös vaan tuossa kuvassa mätkitä ruukkua vastaavalla lastalla! Savea voi myös laittaa muottien päälle ja mätkiä pari kertaa puukauhalla perään, ja eikös vaan museoiden kokoelmissa olekin muinaisia savimuotteja! Nykyään kun katson muinaisia saviesineitä, voin lukea niitä aivan eri tavalla kuin ennen. Osaan nykyään myös arvostaa muinaisia saviesineitä ja niiden tekijöitä aivan uudella tavalla oman kokemukseni ansiosta.
Vasemmalla dreijauksen lähtöpiste ja oikealla lopputulos kun saviastia on poistettu dreijalta.
Keskivälistä ette saa nyt kuvia, koska meno on sen verran sottaista, ettei siinä puhelinta pidellä. 😀
Mutta kaikki savimysteerit eivät ratkenneet, päinvastoin! Kurssin lopuksi kokeilimme vielä dreijaamista. Käytössämme oli tietenkin moderneja sähkökäyttöisiä dreijoja, joiden pyörimisnopeus on varmasti jotain aivan muuta kuin muinaisilla egyptiläisillä. Sähköisessä dreijassa saveen kohdistuvat keskipakoisvoimat otetaan hyötykäyttöön, kun savea nostetaan ja lasketaan, keskittäen ja notkeuttaen sitä ennen työn varsinaista muotoilemista. Muinaiset dreijat eivät ole mitenkään voineet yltää samoihin nopeuksiin.
Jonkinlaisia kavaletteja eli pyöriviä alustoja muinaisilla egyptiläisillä oli käytössään jo suhteellisen varhain vanhan valtakunnan (n. 2686-2125 eaa.) aikana. Näitä on käytetty kuitenkin esineen kääntelemiseen esimerkiksi maalatessa. Kuvista päätellen käsikäyttöinen dreija keksittiin joskus 5. dynastian (n. 2494-2345 eaa.) aikana. Meillä on kuvia, joissa ihmiset itse pyörittävät dreijoja käsin tai joku apulainen pyörittää dreijaa käsityöläisen keskittyessä saven työstämiseen. Jalkakäyttöinen dreija keksittiin kuvien perusteella joskus 27. dynastian (525-404 eaa.) tienoilla. En ole koskaan itse kokeillut jalkakäyttöistä dreijaa, mutta Yle Areenassa olevan Suuren keramiikkasodan jakson (S3 E10, kohdasta 19:00 alkaen) mukaan edes modernit ja huippuunsa kehitetyt jalkadreijat eivät ole kovin helppokäyttöisiä ainakaan elektronisiin tottuneelle.
Olen jatkanut savitöiden tekemistä ja harjoitellut dreijaamistakin, mutta se on sen verran haastavaa edelleen, että nykyään ymmärrän vielä vähemmän, kuinka muinaiset egyptiläiset ovat pystyneet aikoinaan dreijaamaan. En voi kuin kumartaa suurille muinaisille mestareille.
Linkki esineeseen British museumin sivuilla.
Tekemällä oppii!
Oman kokemukseni perusteella kannustan kaikkia taiteen tutkijoita kokeilemaan mahdollisimman monia eri medioita sekä kopioimaan muinaisia töitä. Lopputuloksen hienoudella ei sinänsä ole väliä eikä omia töitään kannata muutenkaan verrata muinaisiin, sillä he olivat ammattilaisia ja tiesivät mitä tekivät, toisin kuin esimerkiksi minä. Mutta ihan kopioidessani muinaisia egyptiläisiä piirroksia esimerkiksi lehtiartikkeleihin, joudun katsomaan muinaisia töitä aivan eri tarkkuudella kuin normaalisti. Varsinkin muinaisen Egyptin maalaus- ja reliefitaide on niin täynnä yksityiskohtia, että suurin osa niistä jää huomaamatta, kun työtä vain katsoo kokonaisuutena. Mutta kun niitä kopioi, huomaa sormessa olevat sormukset, erikoisen korvakorun, vaatteen koristekuviot sekä sen yhden virheen, jonka muinainen taiteilija teki tuhansia vuosia sitten ruukkua koristellessaan.
Loppuun vielä kuva Metropolitan museum of artissa olevasta ihanasta jalallisesta, noin 10 cm korkeasta kiposta. Ikää tällä ruukulla on noin 6 000 vuotta, ja se on yksi ehdottomia lemppareitani. Joten pakkohan se oli yrittää toisintaa. En selvästi ole yhtä hyvä muotoilemaan savea kuin muinainen käsityöläinen. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaikka yritin saada astian seisomaan suorassa, oma kipponikin notkahti etunojaan. Käviköhän samoin alkuperäisen kipon tekijällekin?
Vasemmalla Metropolitan museum of artin kokoelmiin kuuluva Naqada I-II -aikainen (n. 4 000 – 3 200 eaa.) ruukku. (Esine ID: 10.176.113, public domain). Oikealla oma versioni samasta ruukusta.
