Vallisaari on upea käyntikohde jo itsessään, mutta tänä kesänä siellä on saanut nauttia myös ensimmäisestä Helsinki Biennaalista. Halusin itse käydä Vallisaaressa nimenomaan sen hehkutetun luonnon takia enkä edes tiennyt, mistä Biennaalissa on kyse, mutta sekä taidetapahtuma että itse saari osoittautuivat erittäin positiiviseksi kokemukseksi!
Vallisaari avattiin yleisölle vuonna 2016. Sen luonto on pysynyt ihanan koskemattomana, sillä viime vuosikymmenet saaren käyttö on ollut varsin vähäistä, ja asutuksen aikaankin saari on ollut varsin maalaismaisema-käytössä viljelyineen ja perinteisine kotieläimineen. Näin elokuussa käydessä koko saari oli yhtä ihanaa vihreää vehreyttä.
Saarella kulkeminen on tiukasti rajoitettua. Lammissa ei saa uida, ja iso osa saarta on rajattu tyystin pois yleisestä käytöstä rangaistuksen uhalla. Kaikkialla on erinäisiä kielekkeitä tai vaarallisia rakennuksia. Hieman saatoin naurahtaa, kun yhdessä metsikössä varoitettiin kaatuvista puista, kun puut itsessään näyttivät noin ranteenpaksuisilta. Varovaisuus-yhteiskunta on varovainen.
Vallisaari on paikkana todella kaunis, ja aion itse mennä sinne vielä jonain toisena vuodenaikana katsomaan, miltä luonto näyttää silloin. Infolaput ja muut kertovat, että saarella asuu esimerkiksi noin tuhat perhosta (että Suomessa edes on niin monta lajia!), joista yli sata on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Saari vaikuttaa esimerkiksi ihanalta piknik-paikalta, vaikka kannattaa varautua siihen, että kun tuulee, sitten oikeasti tuulee.
Helsinki Biennaali on myös katsomisen ja kokemisen arvoinen. Se on kansainvälinen kuvataidetapahtuma, joka tarjoaa niin suomalaista kuin kansainvälistä nykytaidetta. Taideteoksia löytyy vähän kaikkialta: ulkosalta kallioilta ja laitureilta, mäkien päältä, ruutikellareista ja tyhjilleen jääneistä asuinrakennuksista. Monet ottavat kantaa ilmastoon ja ympäristöön. Omaan mieleeni jäi muun muassa:
- Kyungwoo Chunin “Lintujen kuuntelija”, jossa kävijää pyydettiin kuuntelemaan yhtä kuudesta kuulokkeissa kuuluvasta linnun äänestä ja piirtämään kuvan siitä linnusta, jollaiseksi kuuntelija linnun äänen perusteella kuvittelee. Lisäksi kuuntelijan piti kirjata linnun alle sen ihmisen nimi, joka häntä parhaiten kuuntelee.
- Baran Caginlin “Hiili poliittisena molekyylinä”, jonka yhtenä osana oli maailmankartta, joka oli ommeltu yhteen armeijoiden erilaisista maastokankaista.
- Margaret and Christine Wertheim and the Institute For Figuring:n “Virkattu koralliriutta”, joka maailmanlaajuinen yhteisvirkkausprojekti. Koralliriutat on virkattu erilaisista muovikuiduista, ja niitä on todella ihanaa katsella ja ihailla. Näyttävyytensä lisäksi teosten yhteiskunnallinen kommentaari tulee myös todella voimakkaasti esiin – kukapa ei olisi kuullut koralliriuttojen tuhoutumisesta ilmastokriisin takia.
- Dafna Maimonin “Indigestibles”, joka oli jaettu kahteen osaan. Ensin mennään lyhyeen käytävään, joka on päällystetty punaisella plyysillä ja siten muokattu ihmisen suolistoksi. Tuntuu kuin oikeasti kävelisi jonkun suolistossa kaiken punaisuuden keskellä. Toinen osa teosta on video, jossa seurataan stressaantunutta Shellyä, joka on eksyksissä oman elämänsä kanssa. Mieleen jäi erityisesti kohta, jossa Shelly syö pinon valmispannukakkuja, joiden päälle oli kaadettu iso kasa suklaakastiketta.
Jos tykkää audiovisuaalisista taideteoksista, niitä on tarjolla varsin runsaasti.
Helsinki Biennaali on avoinna vielä 26.9.2021 asti. Olimme ystäväni kanssa paikalla keskellä hieman tuulista ja sateista keskiviikkoa, jolloin jonoja ei pahemmin ollut ja taidetta sai ihailla varsin rauhassa ja koronaturvallisesti. Luultavasti suurin kävijämäärä on jo käynyt saarella, joten käynnillä on tilaa. Itse tapahtuma on ilmainen, mutta lauttamatka edestakaisin saarelle maksaa aikuiselta 8,50 €.
