Oletko koskaan kuullut ystäväsi valittelevan tilannettaan, vaikka sinun silmissäsi hänen elämänsä vaikuttaa varsin mukiinmenevältä? Oletko joskus itse valitellut tilannettasi ja saanut kuulla, että sinullahan menee hyvin? Ulospäin muiden elämä vaikuttaa usein mukavalta, toimivalta, jopa täydelliseltä. Sosiaalisen median aikakausi on lähinnä lisännyt tätä vaikutelmaa, sillä pääsemme ohimennen kurkistamaan useiden tuttaviemme arkeen, ja välillä helposti unohtuu, ettemme välttämättä näe koko totuutta.

Olen saanut usein kuulla, että elämässäni on kaikki hyvin. Päällisin puolin näin varmasti onkin. Olen ollut työelämässä lukion päättymisestä lähtien ja ostin ensiasuntoni samoihin aikoihin. Olen opiskellut yliopistossa, vuosiansioni ovat nousseet tasaisesti ja olen edennyt akateemiseen, melko vakaaseen ammattiin. Minun on aina ollut melko helppo löytää itselleni parisuhde ja suhteeni perheeseeni on hyvä. Minulla on siis kaikki hyvin.

Paitsi ettei sittenkään ole. Minulla on ollut teini-ikäisestä lähtien vakaviakin mielenterveysongelmia ja erityisesti yliopistossa sain rämpiä tutkintoni läpi siitä huolimatta, että joinain vuosina suoritin isojakin määriä kursseja ja että minulla oli erinomaiset valmiudet peruskoulun ja lukion pohjalta pärjätä yliopistossa. Ensiasuntoni on sitonut talouteni tiukalle ja useimmat parisuhteeni ovat kipeitä ja myrskyisiä. En ole väleissä toisen vanhempani kanssa ja muunkin perheen kanssa on monenlaista ongelmaa, mikä hiertää valmiiksi rikkinäistä mieltäni. Vakaa akateeminen ammattinikaan ei ehkä ole ihan niin vakaa, sillä vakituisen työpaikan saaminen vaatii ainakin kymmenisen vuotta määräaikaisuuksia, vaikka työ varmasti jatkuukin aina jossain, kun edellinen työsuhde päättyy.

Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta hakea läheisiltäni tukea elämäni vuorikiipeilyssä. Nuorempana sain useamman kerran kuulla, että minun ei pitäisi puhua siitä, että minulla on vaikeaa tai paha olla, sillä vanhempani olivat yhdessä, kävivät töissä eivätkä olleet alkoholisteja. Myöhemmin taas olen saanut kuulla hämmästelyä erinäisistä asioista: “tehän olette täydellinen pari”, “olet aina niin iloinen ja energinen”, “olet ostanut oman asunnon jo niin nuorena”. Vähitellen kynnys kertoa haasteista on noussut, sillä koen alemmuuden tunnetta siitä, etten pärjää näillä loistavilla eväilläni. Mukaan on tullut jopa salailua. Vaikka parisuhteen tila tuntuisikin ahdistavalta ja haluaisin päättää suhteen, pelkään, millaisia reaktioita tämän kertainen ero ja mahdollinen uusi suhde tulevaisuudessa kirvoittaisivat. Vaikka nauran itse mukana, tuntuu kurjalta olla se, jonka suhteet päättyvät lähes yhtä nopeasti kuin alkavatkin.

Olen nyt käynyt terapiassa muutaman vuoden ja jonkin verran saanut purettua ajatuksiani. Siitä huolimatta tekee kipeää, kun saa kuulla läheiseltä, ettei tilanne, joka on ollut ajaa ahdistuskohtauksen partaalle ja vaivaa useita päiviä, ole mitään verrattuna siihen, mitä joku muu on saanut kokea. Itse yritän suhtautua toisten tilanteisiin yksilöllisesti, enkä verrata muihin. Jos lähdemme vertailun tielle, lopputulos on, että tässä maailmassa on miljardeja ihmisiä, joista vain harvalla menee niin huonosti, ettei löytyisi ketään, jolla ei menisi huonommin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ne muut tarvitsisi läheistensä tukea ja empatiaa.

Jos olet joskus ollut vastaavassa tilanteessa, toivon, että yrität muistaa, että sinulla on oikeus kokea, että sinulla ei ole kaikki hyvin. Toivon, että lähelläsi on ihmisiä, jotka ovat valmiita tunnistamaan ja tunnustamaan tämän ja tukevat sinua, tai pystyt hakemaan tukea esimerkiksi terveydenhuollosta. 

Jos taas olet joskus sanonut läheisellesi, ettei tämän ongelma ole vakava ja jättänyt asian siihen, astu mielessäsi askel taaksepäin ja pohdi, olisitko voinut tehdä toisin. Usein vähäisempien ongelmien ratkaisemiseen riittää se, että joku kuuntelee. Kuuntelemalla selviää myös, piileekö pienemmän ongelman alla isompi.

Kirjoittaja on Nörttitytöt-blogin päätoimittaja, joka koki hienotunteisemmaksi kirjoittaa aiheesta anonyymisti.