On jälleen Nörttityttöjen Atorox-raadin viikoittaisen lukuraportin aika! Olethan lukenut jo ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen postauksemme aiheesta? Tässä postauksessa käsitellään jälleen kolme uutta Atorox-ehdokasnovellia. Huomioithan, että juttu sisältää juonipaljastuksia novelleista!

Sampsa Hario: Lintumies (Nova 2018 -antologia, TSFS ja Tutka)

Omistautunut ornitologi asettuu nuoren perheensä kanssa asumaan kesät karulle luodolle, jossa sijaitsevat ainoastaan lintuasema ja rapistuva majakka. Vuosien kuluessa tulee ero, vaimo ja lapset jäävät kaupunkiin, ja lintumies luodolleen. Eräänä päivänä koko maailma räjähtää valtavan myrskyn kouriin, jonka jälkeen radio ei enää vastaa, mantereen valot eivät enää syty, ja mies jää yksin luodolleen tarkkailemaan lintujaan. Spefielementti (maailmanloppu) oli tekstissä aika sivuosassa loppua kohden. Ratkaisu jakoi raadin mielipiteitä: toisille vähäeleisyys putosi, toiset olisivat toivoneet Atorox-ehdokkaalta vahvempaa temaattisuutta. Myös novellin kerrontatyyli lajinimien droppailuineen ja arkisine tyyleineen jakoi raatia. Päähenkilöä luettiin kenties neuroepätyypillisenä, mikä selittäisi tämän kiinnostusta lintuihin yli kanssaihmisten ja jopa oman perheensä. Osa raadista olisi toivonut päähenkilön käsittelyyn lisää syvyyttä ja johdonmukaisuutta – toisille viitteellinen kuvailu toimi.

Pirja Hyyryläinen: Jumalat puhalsivat (Kosmoskynä-verkkolehti)

Pimeään ja ahtaaseen onkaloon luisunut arkeologi havahtuu maan sisältä, ja alkaa mielessään jäljittää niin elämänsä kuin onkaloon päätymisensä vaiheita. Onkalossa hänen seuranaan on kauan sitten samaan jamaan päätyneen lapsen luuranko, jonka kautta lapsen henki alkaa keskustella arkeologin kanssa ja auttaa tätä pääsemään yli peloistaan. Tämäkin novelli jakoi vahvasti raadin mielipiteitä: toiset nauttivat maalailevasta ja verkkaisesta kuvailusta ja sanailusta, toiset taas kokivat tekstin laahaavana ja teennäisenä. Etenkin päähenkilön puhe itselleen aiheutti osalle raadista ärsytystä. Toisaalta taas novellin henkinen ja mystinen puoli viehätti kovasti joitakin raatilaisia. Pohdimme myös, oliko tekstissä liiaksikin briljeerausta espanjankielisillä nimillä ja akatemian kriittisellä kuvailulla, mikä toisaalta juontunee luontaisesti Hyyryläisen taustasta etnologiassa ja antropologiassa. Alkuperäiskansan aave spefielementtinä ei ihastuttanut koko raatia, mutta osa viihtyi aiheen parissa mielellään.

Matts Trofimoff: Väinön kannel (Kuiskaus pimeässä 2/2020)

Natsit ovat paikantaneet Väinämöisen kanteleen Itä-Karjalaan. Tätä maagista artefaktia noutamaan lähetetään luutnantti Väinö Korhonen kera pienen sotilaspartion. Matkalla kohteeseen ympäröivä luonto ja kohdatut ihmiset muuttuvat yhtä omituisemmiksi, kunnes kanteleen pyhätöstä kaapattuaan Korhonen joutuu kasvotusten itse muinaisen jumaluuden kanssa. Raati koki novellin melko sekavana kattauksena niin toisen maailmansodan viitteitä ja Cthulhu-mystiikkaa kuin ihmissuhdesotkujakin. Erityisesti pohdituttamaan jäi, miten paljon aikaa eri hahmojen esittelyyn käytettiin, kun heidät kuitenkin nistittiin pian – eivätkä kuolemat sittenkään juuri onnistuneet herättämään tunteita. Omassa kontekstissan (Lovecraft) teksti oli toimiva ja eittämättä hyvin kirjoitettu. Tällä kertaa kokonaisuus ei kuitenkaan vavahduttanut, vaikka novelli herättikin raadissa vilkasta keskustelua natsismin hieman kulahtaneesta ja moneen kertaan nähdystä “genre-pahis” -käsittelystä laajemminkin viihteessä.

Liitythän mukaan myös ensi viikolla, kun raatimme ruotii seuraavat kolme novellia!