Kuplivaa kemiaa esittelee kemiaa tuttujen juomien taustalla – kuinka esimerkiksi olut tai sima saa alkunsa, miksi juuri vesi on niin hyvä pohjaneste useille juomille sekä kuinka juomat saavat makunsa, värinsä tai vaikkapa kuplansa. Kemian ohella lukija oppii paljon myös eri juomien valmistamisesta sekä historiasta.
Kirja on jaoteltu kahteentoista osaan, joista suurimmassa osassa esillä ovat eri tavoin valmistetut juomat. Pääosassa ovat erilaiset alkoholijuomat, mutta lähes yhtä paljon tilaa saavat myös alkoholittomat juomat. Kiinnostavasti kirja esittelee Juomaemulsiot-osiossa sekä lehmänmaidon historiaa että kattavasti erilaisia kasvipohjaisia maitoja. Kirjoittajat ovat ajan hermoilla tuodessaan vaihtoehtoiset maidot mukaan luontevasti omana osionaan sen sijaan, että ne mainittaisiin vain ohimennen pienessä tietolaatikossa tai alaviitteessä.
Erilaisten juomaesittelyiden päätteeksi kirjoittajat pysäyttävät vielä lukijan hetkeksi pohtimaan aistien roolia juomakokemuksien parissa ja yksi kirjan tärkeimmistä osista löytyy sen lopusta: se käsittelee koko elämäämme läpileikkaavaa globaalia aihepiiriä ilmastonmuutosta sekä sen vaikutuksia juomatapoihimme ja mahdollisuuksiimme nauttia tulevaisuudessakin meille nyt tuttuja, tavallisia juomia.
Kirjan teksti on sujuvaa, tuhtia asiatekstiä ja nimensä mukaisesti se pureutuu välillä varsin syvällekin juomanvalmistuksen kemiaan. Kiehtovaa, joskin omalla kohdalla myös varsin hidaslukuista, sillä huomaan usein suhtautuvani tämän tyyppisiin tietokirjoihin oppikirjamaisesti — melkein tekisi mieli kirjoittaa muistiinpanoja ja jossain alitajunnassa mieli askartelee jo tietojen omaksumisen ja laajojen tietokokonaisuuksien sekä tietojen jäsentelyn parissa.
Tietotekstiä katkoo ja keventää mukavasti kirjan runsas, upea kuvitus sekä erilaiset taulukot ja kaaviokuvat. Näiden lisäksi kirjassa on tietolaatikoita sekä sisennettyjä kainalopätkiä, joista löytyy reseptejä, kirjallisuussitaatteja, syventäviä tiedonmurusia esimerkiksi humalakasvin biologiasta ja kulttuurihistoriasta, tai ilahduttavasti kirjan kirjoittajien omia muistelmapätkiä käsiteltävänä olevasta aiheesta. Paikoin tämä elementtien runsaus tekee kirjasta visuaalisesti jopa hieman levottoman oloisen, vaikka helpottaakin lukemista.
Kirja ei mielestäni vaadi mitään koulukemiaa syvällisempiä esitietoja. Eikä sekään haittaa, jos kemiantunneilla ei tullut kuunneltua kovin tarkasti aikoinaan, sillä kirjoittajat kyllä selittävät hyvin käyttämänsä käsitteet. Kirjassa käytetään numeroviittauksia ja lopusta löytyy vielä sekä viitelistaus että lähdeluettelo. Kirjaa voi suositella oikeastaan kaikille uteliaille lukijoille, mutta varoituksen sana: jos olette opiskeluorientoituneita tai herkästi kaikenlaisiin viitteisiin ja lähdeluetteloihin uppoutuvia kuten allekirjoittanut, saattaa kirja houkutella teidät syventymään vahingossa varsin perusteellisesti sivuihinsa!
Anu Hopia ja Pekka Lehtonen:
Kuplivaa kemiaa (258 s.), Gaudeamus 2021
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
